Satu Lindholmin lapsi ei voinut juoda äidinmaitoa harvinaisen sairautensa takia. Satu ihmettelee, miksi korviketta on vaikea antaa syyllistämättä itseään. 

Olen pysähtynyt kauppakeskuksen hoitohuoneeseen, sillä viisikuisella vauvallani on nälkä. Lämmitän äidinmaidonkorviketta mikrossa ja istahdan syöttämään vauvaani pullosta.

Vieressäni kaksi äitiä imettää vauvojaan ja keskustelee siitä, kuinka hankalaa vauvan ruokinta on silloin, kun he itse eivät ole paikalla. Toisen vauva on huutanut nälkäänsä, kun isä on odottanut pakastetun äidinmaidon hidasta lämpenemistä vesihauteessa. Toinen kertoo, kuinka vaativaksi maidon pumppaaminen on käynyt vauvan kasvettua ja kuinka hän on sen takia joutunut jättämään omia menojaan väliin.

Mietin, pitäisikö mainita, että maitoa saa myös kaupasta ja sitä voi lämmittää kätevästi mikrossa. En kuitenkaan sano mitään. Pohdin, mitä nämä äidit mahtavat ajatella minusta ja lapsestani. Minusta vaikuttaa, että heidän mielestään korvikkeen antaminen vauvalle edes satunnaisesti on täysin poissuljettu vaihtoehto.

Minun vauvani syö ainoastaan korviketta. Vauvavuoden aikana kohtaan monelta suunnalta näkökulman, että täysimetys on ikään kuin ainoa ajateltavissa oleva vaihtoehto. Siksi minun on varsinkin aluksi vaikea tuntea olevani yhtä hyvä äiti kuin imettävät äidit.

Äidinmaito ei sovi vauvalleni

Kun odotin esikoistani, ajattelin, että on erilaisia tapoja ruokkia vauva. Toiset tuntemani äidit imettivät, toiset syöttivät vauvaa tuttipullosta, enkä pohtinut asiaa sen enempää. Tiesin, että imettämisestä on terveyshyötyjä, mutta olin myös kuullut, että kaikilla imetys ei onnistu. Perhevalmennuksesta mieleeni jäi, että täysimetys on tavoiteltavaa. Korvikkeesta siellä ei mainittu sanaakaan.

Vauvani syntyi kylmänä helmikuisena päivänä keskosena kiireellisellä sektiolla. Olin hakeutunut sairaalaan pari päivää aiemmin lapsivesien mentyä. Sairaalassa huomattiin, että vauvalla oli epänormaalia turvotusta, minkä takia alatiesynnytys ei ollut mahdollinen.

Lapsen syntymää seuranneina päivinä olin sekaisin huolesta, sokista, voimakkaista kipulääkkeistä ja vauvan syntymää edeltäneistä unettomista öistä sairaalassa.

Lapsi vietiin tehohoitoon, sillä hänellä oli harvinainen sairaus. Hänen syntymäpäivänsä jälkeisenä päivänä sain kuulla, että sairauden vuoksi en voisi imettää vauvaani.

Usein erityisesti sairaiden tai ennenaikaisesti syntyneiden vauvojen kohdalla painotetaan äidinmaidon tärkeyttä, mutta juuri tämän sairauden takia äidinmaito olisi vauvalle hengenvaarallista. Hänen elimistönsä ei pystyisi käsittelemään rasvaa, jota äidinmaidossa on runsaasti. Toistaiseksi vauva sai suonensisäisesti ravintoliuosta, ja myöhemmin voisimme kokeilla rasvatonta erikoiskorviketta.

Pumppaisinko kolme kuukautta?

Mikäli vauva kuuluisi niihin onnekkaisiin, jotka jäisivät eloon, hänelle saattaisi olla mahdollista antaa rintamaitoa aikaisintaan noin kolmekuisena. Hoitaja tiedusteli, haluaisinko alkaa pumpata äidinmaitoa siinä toivossa, että saattaisin pystyä imettämään lasta sitten joskus. Pumppaaminen olisi hyvä aloittaa heti, ja sitä pitäisi jatkaa vuorokauden ympäri 2–3 tunnin välein.

En ollut koskaan edes nähnyt rintapumppua enkä tiennyt, mitä pumppaamalleni maidolle tehtäisiin, vauva kun ei sitä voisi juoda. Jos pumppaaminen olisi kovin aikaa vievää, milloin ehtisin nukkua? Uni tuntui kovin tärkeältä, sillä olin sekä henkisesti että fyysisesti niin uupunut, että vajosin ympärillä olevasta sairaalan hälinästä huolimatta mustaan unettomaan uneen aina, kun minun ei välttämättä vaadittu olevan hereillä.

Kaikki paitsi vauvan vointi tuntui yhdentekevältä. Pyysin maidonnousun estävän lääkkeen.

Vihdoin tavallista arkea

Kuukauden kuluttua kotiuduimme sairaalasta. Aluksi epäröin, miten osaisin hoitaa vauvaa ilman tutuksi käyneitä sairaalan rutiineja ja ammattilaisia. Uusi arki alkoi kuitenkin yllättävän luontevasti. Sain ottaa vauvan syliin aina kun halusin piuhojen ja letkujen estämättä, ja hän nautti sylissä olemisesta. Köllöttelimme yhdessä sohvalla ja teimme pitkiä vaunulenkkejä kevätauringossa.

Vauva oli tyytyväinen ja rauhallinen, nukkui ja söi hyvin. Aivan kuin hänkin olisi huokaissut helpotuksesta päästyään viimein kotiin.

Vauva sai reseptin erikoiskorvikkeeseen, jota hän oli harjoitellut syömään jo sairaalassa. Tätä elintärkeää maitojauhetta oli muistettava tilata apteekkiin ajoissa, käytävä noutamassa sieltä korkeaan hintaan ja valmistettava maito jauheesta juotavaksi täsmälleen ohjeiden mukaisesti.

Koska vauvani söi äidinmaidon sijaan korviketta, tunsin oloni muiden äitien seurassa usein ulkopuoliseksi.

Vain kokeilemalla selviäisi, milloin vauva olisi valmis siirtymään tavalliseen korvikemaitoon, joten teimme uuden visiitin sairaalaan hänen ollessaan kolmekuinen. Ensimmäinen kokeilu onnistui: vauva voisi alkaa syödä tavallista korviketta.

Arkemme helpottui, kun vauvalle sai sopivaa ravintoa tavallisesta ruokakaupasta. Iloitsin siitä, että voisimme vihdoin alkaa elää tavallista arkea. Huomasin kuitenkin pian, että koska vauvani söi äidinmaidon sijaan korviketta, tunsin oloni muiden äitien seurassa usein ulkopuoliseksi.

”Täällä saa imettää”

Lähdin vauvan kanssa usein viettämään päivää kodin ulkopuolelle: kävimme äitikahvilassa, joogassa ja jumpassa, ja huomasin kuuluvani pieneen vähemmistöön. Pienille vauvoille tarkoitetuissa tilaisuuksissa äidit istuivat ringissä imettämässä ja usein mikroa korvikkeen lämmittämiseen ei ollut lainkaan (sen sijaan kohtasin useita ”täällä saa imettää” -mainoksia).

Katselin kummissani joogassa imettäviä äitejä, joiden vauvat vaikuttivat olevan alituisesti nälkäisiä.

Eräskin äiti imetti 45 minuuttia kestävän joogan aikana neljä kertaa. Pohdin, oliko vauvalla oikeasti nälkä niin usein, vai oliko kyseessä jonkinlainen hyvän äitiyden performanssi: katsokaa, minä imetän!

Myöhemmin tutustuin kyseiseen naiseen paremmin ja opin, että tietenkään ei ollut: tämän äidin vauva ei huolinut tutista eikä tuttipullosta. Imettäminen oli usein ainoa keino saada hänet tyyntymään, mikä kuormitti äitiä kovin.

Syyllisyyden tunteet yllättävät

Liityin Facebookissa Korvikemutsit-ryhmään ja löysin paljon kokemuksia siitä, kuinka korvikkeella lapsensa ruokkivat kohtaavat tuomitsemista ja arvostelua sekä tuntevat monesti syyllisyyttä. Olisin halunnut sanoa kaikille ryhmän äideille, että syyllisyyteen ei ole aihetta. Samalla minun oli hyvin vaikea tolkuttaa samaa asiaa itselleni. Tunsin hirveää syyllisyyttä siitä, että en ollut edes yrittänyt.

Kyllähän minun olisi äitinä pitänyt tehdä ihan mitä tahansa, että lapseni olisi saanut parasta mahdollista ravintoa.

Olin varautunut siihen, että saattaisin kohdata arvostelua, mutta todellisuudessa ainoa valintaani kritisoinut olin minä itse. Kritiikin sijaan kohtasin sääliä. Minulta kyseltiin usein, harmittiko minua, etten voinut imettää.

Ensimmäisen kerran kohtasin tämän kysymyksen vauvan kolmantena elinpäivänä sairaalassa. Tuolloin ajattelin, että jos vauva vain jäisi eloon, minua ei voisi enää koskaan harmittaa mikään.

Perhekahvilassa eräs äiti kysyi järkyttyneenä, saako vauvani korviketta. Viimeinen sana tuli melkein kuiskaten, aivan kuin hän olisi ollut lausumassa suunnilleen Voldemortin nimeä.

Imettämisen mahdottomuus ei harmittanut minua, mutta törmätessäni toistuvasti vastaaviin asenteisiin aloin miettiä, pitäisikö sen.

Onko imettämisessä jotakin sellaista, josta nyt jäin paitsi?

Onko korvike vauvalle aivan kamala vaihtoehto, enkä vain ollut tajunnut sitä?

Korvikeruokinta oli tuntunut minusta siihen saakka ihan hyvältä vaihtoehdolta. Ainoastaan vauvan puolesta harmitti hieman: hän ei saisi kaikkia hyötyjä, joita äidinmaidosta saisi, ja se on – näin ajattelin – minun syytäni.

Pullo ei vähennä läheisyyttä

Vauvan ensimmäisenä kesänä oli hurja hellejakso, ja yritin etsiä tietoa, pitäisikö hänelle antaa vettä juotavaksi. Kaikki löytämäni ohjeet painottavat, että ”täysimetetty vauva ei tarvitse vettä helteelläkään”. Luin rivien välistä, että muunlaisia vauvoja ei ollut ilmeisesti olemassakaan.

Kun tuli aika lopettaa yösyötöt ja pitää vauvalle unikoulu, törmäsin samaan.

Unikouluohje kertoi, että yösyöttöjen lopettaminen saattaisi olla imettävälle äidille vaikeaa, koska kyseessä on niin erityinen hetki äidin ja lapsen välillä. Minun silmissäni vihkonen oletti, että kunnollinen äiti oli hoitanut jok’ikisen yösyötön synnytyksestä unikoulun aloittamiseen saakka ja vieläpä nauttinut siitä niin paljon, että katkonaisten öiden päättyminen oli hänestä enimmäkseen haikeaa.

En saanut ajatuksesta kiinni ollenkaan ja mietin, nauttiko joku todella siitä, että joutui heräämään monta kertaa yössä.

Ehkäpä vauvani tosiaan oli menettänyt jonkin tärkeän osan läheisyyttä, kun hänen äitinsä oli pitänyt yösyöttöjä vain välttämättömänä pahana, aivan kuin surkealta korvikemutsilta sopi odottaakin. En silti myöskään ymmärrä, miten vauva saisi imettäessä enemmän läheisyyttä kuin pulloruokinnassa. Hän lepää syödessään sylissäni, tapittaa minua luottavaisena pyöreillä silmillään ja rauhoittuu nauttimaan lämpimästä maidosta.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tasavertaiset äiti ja isä

Juuri kävelemään oppinut taaperoni touhuaa iloisena ympäriinsä leikkipuistossa. Leikkien jälkeen on välipalan aika ja lapsi syö innoissaan lempiruokaansa smoothieta. Edellisviikolla hän on päättäväisesti hylännyt itse tuttipullot ja juo maitonsa nokkamukista aterioiden kanssa, aivan kuten kuka tahansa taapero.

Vauvavuosi on tullut päätökseen. Lapseni ei ole sairastellut juuri lainkaan eikä kärsi astmasta, allergioista tai korvatulehduskierteestä. Synnynnäinen sairaus on todettu parantuneeksi kolmikuisena tehdyn lääkärintarkastuksen yhteydessä.

Nyt näen useita hyviä puolia, joita korvikeruokinnasta seurasi. Vauvan isä on päässyt osallistumaan tasavertaisena vauvanhoitoon yösyötöistä lähtien. Kumpikaan meistä vanhemmista ei ole väsynyt liikaa. Kelpaamme molemmat lohduttamaan lasta, eikä perheeseemme ole muodostunut minkäänlaista ”äiti on ykkösvanhempi” -asetelmaa.

Silti huonommuuden ja syyllisyyden tunteet nousevat edelleen silloin tällöin pintaan, kun kuulen jostakusta sankariäidistä, joka on tehnyt kaikkensa imetyksen onnistumisen eteen. Silloin palautan itseni pois negatiivisten ajatusten syövereistä.

Tein aivan oikean ratkaisun, kun en lähtenyt haastavassa tilanteessamme taistelemaan imetyksen onnistumisen puolesta. Minulla ei olisi ollut siihen voimavaroja.

Aivan tavallinen äiti

Syyllisyyden ja huonommuuden tunteisiin on auttanut lopulta eniten aika.

Myös se helpottaa, että olen oivaltanut tärkeintä olevan kaikkien perheenjäsenten – myös äidin – hyvinvointi. Vaikka vauva-aikana voi monesti tuntua siltä, kaikkein tärkeintä ei ole imettäminen. Omasta jaksamisesta huolehtiminen ei ole milloinkaan aiemmin ollut yhtä tärkeää. Jos voi itse huonosti, on vaikeaa huolehtia avuttoman vauvan hyvinvoinnista.

Jokainen voi tarvittaessa painaa jaksamisensa äärirajoilla hetken, mutta äitiys ei ole sprintti vaan maraton.

Eräs tärkeä tehtävämme on myös osoittaa uudelle ihmisenalulle, että maailma on mukava paikka ja hän on syntynyt perheeseen, jossa on hyvä meininki.

Se onnistuu parhaiten, kun äiti ei uhraa omaa hyvinvointiaan tavoittelemalla ulkopuolisten asettamia ”hyvän äitiyden” standardeja vaan uskaltaa tehdä omat ratkaisunsa perheensä parhaaksi.

Yksivuotiaani on aivan tavallinen lapsi ja minä olen aivan tavallinen äiti. Miksi oikeastaan koskaan murehdinkaan sitä, että lapsi söi ensimmäisen vuotensa korviketta äidinmaidon sijaan?

Teksti
Kuvat
Jenni Väre