Mari Frisk yllättyi, miten ristiriitaisia tunteita äidiksi kasvaminen herätti. Oli hämmentävää tuntea itsensä yksinäiseksi ja samanaikaisesti haluta olla yksin.

Loppusyksyn hyhmäinen ilta hämärtyy ulkona. Kello on kymmentä vaille viisi. Pian alkaisi joogatunti, ja juuri nyt en haluaisi mitään enempää kuin istua puupenkillä tutun liikuntasalin pukuhuoneessa muiden naisten kanssa. Vetää trikoot jalkaan ja täyttää vesipullon. Tuntea oman kehoni rajat.

Mutta olen kotona kerrostalokolmiossamme. Vilkaisen ulos, räntäsadetta. Harmaasta ikkunalasista heijastuu hahmo, jolla on nilkkoihin asti ulottuva raidallinen yöpaita ja villasukat makkaralla. Samat vaatteet edellisillasta asti. Sylissään pieni, itkevä ihminen, jonka kädet ovat puristuneet nyrkkiin. Minä ja pikkupomo.

Olen koko ajan kotona, ja nimenomaan se on rasittavaa.

Siitä lähtien, kun mieheni palasi töihin kuuden viikon isyysvapaan jälkeen, olen tuntenut itseni hyvin yksinäiseksi. Yksinäiseksi ihmiseksi, joka kaikista eniten kaipaa sitä, että saisi olla yksin kotona. Samanaikaisesti tuntuu, että olen koko ajan kotona, ja nimenomaan se on rasittavaa.

Suljen silmät hetkeksi ja kuvittelen: syysaurinko lämmittää ikkunan läpi, mies soittaa kitaraa, tiskikone humisee taustalla, minä imetän ja vauva tuhisee rinnalla – muisto ensimmäisestä päivästä kolmisin kotona.

Se on voimakuvani, täydellinen hetki, johon palaan monta kertaa alkutalven aikana, kun tulee tarve rauhoittua tai piristyä.

Muru, mennään katsomaan kelloa, lepertelen vauvalle ja suukotan itkun rypistämää otsaa. Hän hiljenee ja tuijottaa uteliaana punaisia digitaalisia kuvioita. Kestää kauan ennen kuin numero muuttaa muotoaan.

60 sekunnin aikana ehdin laskea mielessäni 120:een. Tee on kylmennyt kupissa jo tunteja sitten. Aika menee täysin omia ratojaan, matelee ja kiitää. Pysähtyy ja tuntuu harppovan tuntien ohi.

Peitän samanaikaisen huokauksen ja haukotuksen hihallani. Resori haisee happamalta rintamaidolta. Kahdenkymmenen minuutin päästä soitan miehelleni tivatakseni missä hän on.

– Kaupassa, kuuluu vastaus.

Arkista ja samalla katastrofaalista. Kihisen kiukusta.

– Minun piti käydä kaupassa tänään! raivoan puhelimeen.

Niin hullulta kuin se kuulostaakin, markettikäynnistä on tullut henkireikä.

Niin hullulta kuin se kuulostaakin, markettikäynnistä on tullut henkireikä, vaikka jokin aika sitten kinastelimme nimenomaan siitä, kumpi joutui käymään kaupassa. Haluaisin jo laskea vauvan isänsä syliin, pyöräyttää hartioita ja kävellä lähi-Siwaan. Tehdä vain oikeita valintoja leipä- ja vaippahyllyn ääressä. Kepeitä, arkisia valintoja, joissa ei voi mennä pahasti pieleen.

Vastuuttomuus on saanut täysin uuden merkityksen. Se ei tarkoita impulsiivista ja itsekästä käytöstä, vaan sitä, että saisi hetken olla ilman jatkuvaa vastuuta vauvan hyvinvoinnista.

Pienokaisen avuttomuus herättää minussa huolipyörteen, joka on sekoitus menettämisen pelkoa ja vastuun ehdottomuutta. Se on voimakkuudeltaan suoraan verrannollinen valtoimenaan vellovaan äidinrakkauteen.

Oma onnellisuuteni on riippuvainen vauvan hyvinvoinnista, mikä puolestaan on riippuvainen siitä, kuinka osaava äiti minä olen.

Äitiys on täynnä paradokseja, sen oivaltaminen ja ennen kaikkea hyväksyminen kestää aikansa.

Äitiys on täynnä paradokseja, sen oivaltaminen ja ennen kaikkea hyväksyminen kestää aikansa. Haluan koko ajan olla vauvan lähellä, ja samaan aikaan symbioosin intensiivisyys ja vastuu hirvittävät ja ahdistavat hetkittäin.

Tutustutan vauvan vielä valoihin, jotka syttyvät, kun avaan jääkaapin oven. Ne eivät häntä kiinnosta, joten asetumme taas olohuoneen sohvalle. Olen varma, että äitiysvapaan jälkeen sohvan pehmusteissa on takamukseni mallinen kuoppa.

Vauva nukkuu pitkiäkin pätkiä sylissäni sohvalla, mutta kun lähestymme pinnasänkyä, hän herää. Näen seinillemme ripustetuissa tauluissa uudenlaisia vivahteita tuijotettuani niitä tuntitolkulla. Minä, joka olen tottunut nopeasti liikkuvaan kuvaan työläppärini ruudulla. Erotan myös jokaisen pikkuriikkisen lohkeaman jalkalistoissa. Niistä kasvaa railoja, jotka ilkkuvat epätäydellisyyttäni.

Touhuan jatkuvasti, mutta rutiinit toistavat itseään, ilman rytmiä.

Elinpiirini on kaventunut kolmioksi, joka käsittää kodin, neuvolan ja lähi-Siwan. En enää tiedä, kumpi kaihertaa enemmän: yksinäisyys vai tarve olla yksin.

Lietson syyllisyyttä: olen varmasti ainoa, joka ajattelee ohikiitävistä hetkistä näin.

Lietson syyllisyyttä: olen varmasti ainoa, joka ajattelee ohikiitävistä hetkistä näin. Ystäväni solmii tennariensa nauhoja eteisessä, rupatellen arkipäiväisesti viikonloppusuunnitelmistaan. Tuijotan turkooseja tennareita, ja juuri sillä hetkellä haluaisin olla niissä kengissä. Huolettomana, halliten elämääni, ajankäyttöäni ja ajatuksiani.

Pian hurahdan vauvanvaatteisiin. Nautin pienten nuttujen viikkailusta ja keskenään yhteensopivista kuoseista. Vertailen vaunuvauvan haalarien teknisiä ominaisuuksia pieteetillä.

Tajuan jälkeenpäin, että kyseessä on ainakin osittain tarve kontrolloida edes yhtä uuden elämän osa-aluetta ja keskittyä johonkin täydellisesti. Hurahtaminen ei kuitenkaan poista yksinäisyydentunnettani.

Nautin vauvan seurasta rennosti, kun olemme koko perhe kolmisin kotona. Saan käydä vessassa itsekseni, istua vartin lämpimällä lauteella ja seisoa kiirehtimättä suihkussa kuulostelematta mahdollista hätää. Meitä on onneksi kaksi pähkäilemässä ja helpottamassa itkujen takana olevia tarpeita.

”Äiti täyttää ja isä tyhjentää”, kuvailee eräs ystäväni lakonisesti työnjakoa omassa perheessään. Meillä se ei mene ihan näin yksioikoisesti, mutta minusta ja miehestäni hioutuu yhtä kaikki hyvä nelikätinen tiimi. En ole yksin vastuussa. Ja saan olla yksin.

Kun vauva ensimmäistä kertaa hymyilee, tunnen leijuvani siinä kepeässä hattarassa, jollaiseksi koko äitiysvapaan tunnetilan etukäteen kuvittelin. En ole koskaan kokenut mitään herkistyttävämpää ja kauniimpaa. Olen jopa hieman ylpeä – kuin olisin itse onnistunut jossakin tärkeässä.

Kommunikaatiomme saa täysin uuden ulottuvuuden.

Kun olen lähdössä ensimmäistä kertaa kaupungille vauvan kanssa, tekee mieli kääntyä eteisessä.

Vauva alkaa nukkua pätkiä pinnasängyssä. Sitten vaunuissa. Yllätyn, miten vaikealta tuntuu poistua kotoa, vaikka juuri tätä olin odottanut.

Ensimmäistä kertaa vauvan kanssa kaupungille lähteminen stressaa, tekisi mieli kääntyä eteisessä ja perua treffit ystäväni kanssa – olemmehan jo muutenkin puoli tuntia myöhässä sovitusta tapaamisajasta. Jos hoitolaukku olisi menossa lentokoneen ruumaan, painosta perittäisiin lisämaksua.

Tiedostan ajatusteni älyttömyyden. Ne koskevat käytännön ongelmia, eivät edes kovin isoja. Pelkään, että vauva alkaa itkeä, ja etten osaakaan lohduttaa häntä tyytyväiseksi julkisella paikalla. Tai tulee niskakakat, jotka joudun pesemään rautatieaseman likaisessa vessassa.

Ne tapahtuvat, ja selviydyn molemmista. Kun reviirini laajenee fyysisesti, myös henkinen lieka pitenee.

Vauvalla on useampi flunssa talven aikana, joten emme pääse ulkoilemaan yhdessä päivittäin.

Ystäväni kehottaa katsomaan television päiväsarjoja.

– Mutta ruutuaika…, yritän ja nyökkään vauvaa kohti.

Ystäväni pyörittää päätään sen oloisesti, että hänen mielestään olen lukenut aivan liikaa kasvatusoppaita.

Ystäväni pyörittää päätään sen oloisesti, että hänen mielestään olen lukenut aivan liikaa kasvatusoppaita ja asiantuntija-artikkeleja. Myönnän sen, suoritin jopa avoimen yliopiston kasvatus­psykologian peruskurssin tultuani raskaaksi.

Ostan jooga-dvd:n, vauva köllöttelee viltillä tai kiikkuu sitterissä, kun pusaan itseäni asanoihin. Ruutua enemmän hän taitaa tuijottaa minua ja jäykähköä vääntelemistäni. Virnistän vauvalle, hän nauraa ääneen ja kiikuttaa itselleen lisää vauhtia. Pieni cheerleader, hymähdän itsekseni, sydän täynnä hellyyttä.

Kun vauva on neljä kuukautta vanha, arkeemme tulee rutiinien lisäksi rytmiä. Se tuntuu melkein yhtä suurelta yhteiseltä saavutukselta kuin se ensihymy, joka on jo muuttunut nauruksi.

Monesti odotan aamukymmentä, jotta saisin lukea lehtiä ja kirjoittaa päiväkirjaa. Usein en kuitenkaan maltakaan nousta, vaan kömmin ihan lähelle. Nuuhkin hentoja niskahaituvia. Tunnen, miten pieni selkä kohoaa hengityksen tahtiin. Olen pakahtua rakkaudesta. Se on minun hetkeni tankata läheisyyttä, saada itse, kun ei tarvitse olla valmiustilassa vastaamassa tarpeisiin.

Jostain syystä samainen kello kymmenen on se maaginen aika, jolloin kaikki vanhempi-vauva-toiminta tuntuu alkavan. Ilmoittaudun äiti-vauvajumppaan, mutta harrastus jää kolmeen kertaan. Jumpan jälkeen äidit pukevat vauvansa ja poistuvat nopeasti aamupäiväuniin vedoten. Ryhmä lakkautetaan, kun osallistujia on kerta kerralta vähemmän.

Keväällä tutustun lähinaapuruston äiteihin avoimen päiväkodin kerhossa ja puistoissa. Talvi ja kerrospukeutuminen on tältä erää selätetty. Vauvan yöunet pidentyvät.

Kun nukun enemmän ja imettämisen lopettamisen myötä hormonitoimintani normalisoituu, alan kaivata keskusteluihin enemmän syvällisyyttä ja pohdintaa, en pelkästään analyysia äitiydestä ja vauvojen oppimista taidoista.

”Suhtaudu hiekkalaatikkoäiteihin työkavereina, ystäväni vinkkaa viinilasillisen äärellä.”

– Suhtaudu hiekkalaatikkoäiteihin työkavereina, ystäväni vinkkaa viinilasillisen äärellä.

Hannaan lausahduksen logiikkaa vastaan, sillä olen tottunut siihen, että työkavereideni kanssa puhumme muustakin kuin töistä.

Mutta opin, että lausahduksessa on sittenkin perää. Tutustun moneen sellaiseen äitiin, joiden kanssa ei ensivaikutelman perusteella tunnu olevan muuta yhteistä kuin lastemme syntymävuosi. Se tuo elämääni uusia näkökulmia – ja aivan mahtavia ihmisiä.

Ymmärrän heitä, jotka sanovat, että koiran kautta on luontevaa tutustua uusiin ihmisiin. Niin vauvankin, sen jälkeen, kun oma kupla puhkeaa ja ulkomaailma alkaa taas kiinnostaa.

Jälkeenpäin tuntuu huvittavalta, etten tiedä, mikä on punatukkaisen ponnaripäisen naisen etunimi, mutta tiedän, minkä asteen repeämät ja kuinka monta tikkiä hän sai alapäähänsä synnytyksen yhteydessä. Kiroamme taistelupaikkojamme Naikkarista Kättäriin, ja jo heti perään muistelemme niitä lämmöllä.

Räntätalvi on kääntynyt kevääksi. Aurinko valaisee ja paljastaa pölypallerot sohvan alla. Jokelteleva vauva konttaa tavoittelemaan niitä. Pehmusteet on pöyhitty ja minusta on kasvanut äiti, tosin täydennyskoulutus taitaa olla elämän mittainen haaste.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.