Sanna-Riina koki monta menetystä, ennen kuin sylissä oli lapsi, jonka hän sai pitää. "Kaipasin tunnetta, että sisälläni kasvaa uusi elämä. Mahdollisuus onneen oli se kantava ajatus."

Vasta kun kätilö laski vauvan hänen rinnalleen, Sanna-Riina uskoi, että kaikki on hyvin. Tytöllä oli hento tumma tukka. Tämän vauvan saan vihdoin pitää, Sanna-Riina ajatteli.

Koko raskauden ajan hän oli pelännyt, jokaisessa ultrassa ja niiden välissä. Hän oli pelännyt, koska oli tottunut kuulemaan huonoja uutisia.

Seitsemän vuotta sitten Sanna-Riina antoi auringon lämmittää ihoaan portugalilaisella rannalla. Siellä hänelle tuli juttelemaan kauniisti hymyilevä Ramiro, joka oli lomailemassa kotiseudullaan.

Lomaromanssi, Sanna-Riina ajatteli.

"Ajattelin, ettei perheenperustaminen ehkä ole minua varten." 

– Olin 34-vuotias ja ollut useamman vuoden sinkkuna. Ajattelin, ettei perheenperustaminen ehkä ole minua varten. Muullakin tavalla voi elää.

Loman jälkeen Sanna-Riina kuitenkin jatkoi yhteydenpitoa Ramiron kanssa, joka työskenteli Lontoossa laatoittajana. Portugalissa oli tuolloin huono työllisyystilanne. He lensivät viikonloppuisin tapaamaan toisiaan ja huomasivat haluavansa viettää koko ajan enemmän aikaa yhdessä.

Kahden vuoden tapailun jälkeen Sanna-Riina otti vuorotteluvapaata työstään johdon assistenttina ja muutti kahdeksaksi kuukaudeksi Lontooseen nähdäkseen, millaista yhteinen arki on. Romanttisten viikonlopputreffien perusteella ei vielä uskaltanut tehdä päätöstä samaan maahan muuttamisesta.

Tuntui luontevalta puhua lapsista. Molemmat tiesivät, ettei lapsihaaveita voi kovin monella vuodella lykätä. Ramirolla oli ennestään kaksi lasta, jotka asuivat tuolloin äitinsä kanssa Brasiliassa.

– Portugalilaiset ovat lapsirakkaita ja arvostavat isoa perhettä. Myös Ramiro toivoi lisää lapsia, Sanna-Riina muistelee.

Keväällä 2012 Sanna-Riina teki positiivisen raskaustestin. Tuloksen hän oli ehtinyt aavistaa, sillä raskauspahoinvointi oli voimakasta alusta asti.

Vuorotteluvapaa oli päättymässä kesän jälkeen, joten tulevat vanhemmat alkoivat suunnitella uutta elämää Suomessa. Kesän päätyttyä Sanna-Riina muutti edeltä Suomeen ja palasi töihin.

"Emme olleet ajatelleet, että ultrassa voi saada myös huonoja uutisia."

Tästä ei tule teille vauvaa. Kätilöopiston lääkärin sanat tulivat järkytyksenä. Raskausviikkoja oli takana 12, ja varhaisultrassa Lontoossa kaikki oli ollut vielä hyvin. Nyt Ramiro oli lentänyt Suomeen ultraa varten.

– Emme olleet ajatelleet, että ultrassa voi saada myös huonoja uutisia, Sanna-Riina sanoo.

Vauvalla oli vaikea rakennepoikkeama, jonka syytä ei saatu varmuudella selville. Epäiltiin, että lapsivesikalvo on jossain vaiheessa osunut sikiöön ja aiheuttanut poikkeaman pään alueelle. Vauvalla ei ollut mahdollisuutta selvitä.

– Vaikka kokemus oli raskas, rohkenimme jonkin ajan kuluttua yrittää uudelleen.

Vuoden jälkeen raskaustesti näytti jälleen positiivista. Raskauden salaaminen muilta ei onnistunut, kun Sanna-Riinan piti jälleen vähän väliä juosta vessaan oksentamaan. Pari oli luottavainen eikä mennyt tällä kertaa edes varhaisultraan.

"Kaipasin sitä tunnetta, että sisälläni kasvaa uusi elämä."

Viikon 12 ultrassa kätilö joutui kertomaan jälleen huonoja uutisia. Raskaus oli mennyt kesken. Pahoinvointia oli yhä, koska kohtu ei ollut tyhjentynyt ja hormonituotanto jatkui. Sanna-Riina ja Ramiro palasivat ikävien uutisten ja kohtua tyhjentävien lääkkeiden kanssa kotiin.

Heti keskenmenon jälkeen he olivat sitä mieltä, ettei enää koskaan. Mutta haave lapsesta oli sitkeämpi kuin pelko. Kohta he huomasivat ajattelevansa, että kolmas kerta ei voisi mennä pieleen.

– Kaipasin sitä tunnetta, että sisälläni kasvaa uusi elämä. Mahdollisuus onneen oli ehkä se kantava ajatus.

Parin yhteinen elämä oli asettunut Suomeen. Ramiro oli saanut vakituisen työpaikan laatoittajana. Takana oli myös pitkä prosessi, jonka seurauksena Ramiro oli saanut lastensa huoltajuuden ja lapset olivat muuttaneet Brasiliasta Suomeen. He kävivät lähikoulua ja olivat oppineet suomea. Perhe oli löytänyt kaksikerroksisen rivitaloasunnon, johon kaikki mahtuivat.

Vauvalle olisi vielä tilaa, Sanna-Riina ja Ramiro haaveilivat. Vuoden 2014 alussa vauva ilmoitti tulostaan ja tuttu pahoinvointi palasi. Tällä kertaa Sanna-Riina halusi varhaisultraan, jossa odotti yllätys: kaksi sykkivää sydäntä.

– Ensimmäinen ajatus oli, että emme olisi kaivanneet tällaista vaikeuskerrointa. Lääkäri tosin teki heti selväksi, ettei vielä voi sanoa, kuinka monta vauvaa maailmaan lopulta tulee. Emme siis totutelleet ajatukseen kaksosista, Sanna-Riina sanoo.

Kolmannessa ultrassa näkyi enää yksi sykkivä sydän.

Onko tämä lapsivettä? Sanna-Riina säikähti, raskausviikkoja oli vasta 27. Mökkireissulle pakkaaminen jäi kesken, kun Sanna-Riina lähti Naistenklinikalle, jossa asia varmistui.

Lääkäri määräsi Sanna-Riinan saman tien sairaalan osastolle. Kun lapsivettä alkaa tihkua liian aikaisin, riskinä ovat ennenaikainen synnytys ja tulehdus.

Sanna-Riina oli suunnitellut nauttivansa pitkästä kesästä mökillä ja Helsingin rannoilla, mutta nyt hän makasi sairaalasängyssä neljän hengen huoneessa. Aurinko paahtoi ikkunoista sisään, olo oli tukala. Pelot valtasivat mielen, eikä Sanna-Riina osannut keskittyä mihinkään. Onneksi Ramiro oli sattumalta viereisellä työmaalla töissä ja kävi sairaalassa lounasseurana.

– Näin, kun naiset vaihtuivat ympärillä. Joku lähti yöllä synnytyssaliin. Kaikilla oli jokin poikkeustilanne päällä.

Sanna-Riina asetti itselleen rajan: kunhan hän vain pääsisi viikolle 30, niin pahin olisi ohi ja vauva selviäisi. Kätilöt ja lääkärit valoivat Sanna-Riinaan luottamusta. Jokaisessa tarkastuksessa todettiin, että vauva voi hyvin.

Neljän viikon makaamisen jälkeen synnytys alkoi käynnistyä, eikä sitä yritetty enää estää. Salissa kaikki eteni normaalisti, ja vauva syntyi nopeasti. Sen jälkeisistä tapahtumista Sanna-Riinan on vaikea puhua.

– Alkoi elämäni pahin painajainen, jonka yksityiskohdat ovat edelleen suojassa jossain muistini syövereissä.

Vauva ei päästänyt ääntäkään. Sen Sanna-Riina muistaa. Sitten alkoi kaaos. Sanna-Riinalle jouduttiin tekemään kaavinta, kun istukka ei tullut ulos. Kun Sanna-Riina makasi heräämössä, Ramiro istui hänen viereensä ja kertoi, että vauvan tilanne oli todella vakava.

"Tekisin mitä vain, että saisin hänet syliini ja terveeksi."

Vauvalla ei ollut yhteyttä henkitorvesta keuhkoihin. Kukaan paikalle hälytetyistä lääkäreistä ja kirurgeista ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Tytär oli jo ehditty leikata. Leikkauksessa tehtiin väliaikaisratkaisu, jotta hänet saataisiin pysymään hengissä sen aikaa, että selviteltäisiin, millaista apua maailmalta löytyy.

Ramiro työnsi Sanna-Riinan pyörätuolissa pitkiä tunneleita pitkin Naistenklinikalta Lastenklinikalle. Siellä tytär makasi happikaapissa.

Tekisin mitä vain, että saisin hänet syliini ja terveeksi, Sanna-Riina ajatteli. Hän piti vauvaa käsikapalossa, toinen käsi pään päällä ja toinen jalkojen ympärillä.

Seuraavina päivinä he kulkivat samaa maanalaista käytävää aamulla yhteen suuntaan, illalla toiseen. Mitään sanottavaa ei ollut, vain hiljaista odottamista ja kyyneleitä.

– En hievahtanutkaan lapsen luota ennen iltaa. Silloinkin vasta, kun henkilökunta passitti lepäämään. Omasta fyysisestä voinnistani en muista mitään.

Tytölle tehtiin toinen leikkaus, jota ennen Sanna-Riinalle soitettiin. Haluatteko hätäkasteen? Kyllä, vanhemmat halusivat antaa tyttärelleen nimen, jonka he olivat jo etukäteen päättäneet. Meri Lilja. Se oli molempien mielestä maailman kaunein nimi.

Meri selvisi toisestakin leikkauksesta, mutta viikon kuluttua lääkäri ja kirurgi tulivat kertoivat murskaavan uutisen. Maailmalta ei löytynyt apua. Mitään ei ollut tehtävissä. Meri ei pystyisi koskaan syömään tai hengittämään itse. Hänet olisi irrotettava laitteista, jolloin hengitys lakkaisi.

Samana iltana Sanna-Riina sai vauvansa syliin ensimmäistä ja viimeistä kertaa.

Temppeliaukion kirkossa pidetyt hautajaiset olivat niin surulliset, ettei kukaan osannut sanoa oikein mitään. Papillakin sanat tarttuivat kurkkuun.

Seuraavan syksyn Sanna-Riina oli äitiysvapaalla. Hän kävi pitkillä kävelylenkeillä merenrannalla eikä kaivannut seuraa. Hän halusi olla hiljaa ja yksin. Kotona Sanna-Riina vetäytyi yläkerran makuuhuoneeseen ja odotti, että tulisi ilta ja pääsisi nukkumaan.

"Miten koko maailma voi jatkaa menoaan? Se tuntui käsittämättömältä."

Parisuhde tuntui etäiseltä. Ramiro ei lukkiutunut suruun vaan jatkoi arkea – hänen täytyi, isompien lasten takia. Silti Sanna-Riina ihmetteli, miten mies pystyi siihen.

Oikeastaan Sanna-Riina ihmetteli, miten koko maailma voi jatkaa menoaan, vaikka heidän pieni tyttärensä on juuri kuollut. Se tuntui käsittämättömältä.

Odottakaa vuosi, mutta älkää enempää, jos päätätte vielä yrittää.

Jälkitarkastuksen tehneen lääkärin sanat olivat jääneet Sanna-Riinan mieleen.

– Koko pitkän talven annoin itselleni luvan olla miettimättä koko asiaa. Kevään ja kesän aikana ajatus alkoi hiipiä mieleeni. Vieläkö uskaltaisimme yrittää?

Jos Sanna-Riina olisi ollut nuorempi, hän olisi antanut surulle enemmän aikaa. Mutta hän oli 38-vuotias eikä pystyisi venyttämään päätöstä kovin pitkään. Hän työsti asiaa terapiassa ja ymmärsi, ettei haave lapsesta ollut hävinnyt minnekään. Terapiasta hän sai myös rohkaisua.

– Merin syntymä teki minusta äidin. Ymmärsin, miten voimakas on rakkaus omaan lapseen. Vaikka Ramiron lapset ovat minulle tärkeitä, oma lapsi on eri asia.

Raskaus alkoi nopeasti. Sanna-Riina ja Ramiro saivat erityistä tukea koko raskauden ajan. Sanna-Riina oli tottunut saamaan lääkärikäynneillä vain huonoja uutisia, joten aina kun kaikki olikin hyvin, hän yllättyi.

Kuukautta ennen laskettua aikaa vauva todettiin sen verran isoksi, että Sanna-Riina halusi sektion.

Kun sovittu leikkaus maaliskuun lopussa koitti, kaikki meni hyvin ja nopeasti. Vanhemmat saivat syliinsä pääsiäisvauvan, jolle Ramiro mittasi painoksi 4700 grammaa ja pituudeksi 53 senttiä.

Viivi on nyt reilun vuoden vanha. Sanna-Riina on lapsen kanssa kotona. Ramiro käy töissä, isommat lapset ovat viidennellä ja seitsemännellä luokalla.

Sisarukset ovat ottaneet vauvan hyvin vastaan, vaikka ikäero on iso. Isommilla lapsilla on omat juttunsa, kaverinsa ja rytminsä.

Aamuisin koululaiset lähtevät kouluun ja Ramiro töihin. Sanna-Riina puolestaan pakkaa hoitolaukun ja lähtee Viivin kanssa liikkeelle: lounaalle, muskariin, taidemuseon vauvojen värikylpyyn tai ihan vain kävelylle.

"Viivin syntymä ei ole pyyhkinyt surua pois."

– Viivi ja minä olemme uteliaita ja sosiaalisia. Haluamme lähteä ihmisten ilmoille, Sanna-Riina sanoo.

Hän on valtavan onnellinen Viivistä, mutta Viivin syntymä ei ole pyyhkinyt surua pois. Sanna-Riina ei halua sanoa, että loppu hyvin kaikki hyvin.

Joka viikko Sanna-Riina, Ramiro ja Viivi käyvät Meri Liljan haudalla laskemassa kynttilän tai kukan. Niin Viivikin saa tietää, että sisko on osa hänenkin elämäänsä.

Vaikka moni läheinen on tarjoutunut hoitamaan Viiviä, Sanna-Riina ei ole vielä halunnut olla erossa lapsestaan. Edelleen on sellainen olo, että kaikki voidaan ottaa pois milloin vain.

Siksi Sanna-Riina nauttii jokaisesta hetkestä lapsen kanssa. Keväällä hän ja Viivi lomailivat kolme viikkoa Portugalissa miehen sukulaisten luona. Siellä Sanna-Riina katsoi, kun Viivi upotti ensimmäistä kertaa varpaansa valkoiseen rantahiekkaan. Molemmat hymyilivät.

Johanna ja Kristo viettävät parisuhdeaikaa käytännössä öisin. Ennen kaksosten syntymää pariskunta matkusti kerran vuodessa Lontooseen teatterimatkalle, mutta nyttemmin tapa on ollut tauolla. Kuva: Heli Blåfield
Johanna ja Kristo viettävät parisuhdeaikaa käytännössä öisin. Ennen kaksosten syntymää pariskunta matkusti kerran vuodessa Lontooseen teatterimatkalle, mutta nyttemmin tapa on ollut tauolla. Kuva: Heli Blåfield

4-vuotiaat kaksoset ja 10-vuotias esikoinen, opinnot, monta pätkätyötä. Olkoon vain kalenterissa ahdasta, pannaan sopimaan, näyttelijäpariskunta kertoo arjestaan.

Päiväkodista on tullut viesti, että nelivuotiaan kumpparit koossa 26 ovat hukassa.

Näyttelijä Johanna Kokko availee eteiskaappeja perheen paritalokodissa Espoossa. Vaatepussukoista löytyy kolmet saappaat kokoa 25 sekä kahdet kokoa 28. Kaikki ovat jääneet aikaa sitten pieniksi perheen 10-vuotiaalta esikoiselta, jonka kamppeita Johanna on säästänyt pikkuveljille, nelivuotiaille kaksosille.

Tänäänkään Johannalla ei ole aikaa käydä tavaroita läpi enempää, vaan hän survoo pussukat takaisin kaappeihin. Näyttelijäpuoliso Kristo Salminen on lähtenyt aamulla bussilla kuvauksiin, josta hän jatkaa suoraan Kansallisteatterin iltanäytökseen.

Johannan on ehdittävä päivän aikana harjoitella Mamma Mia! -musikaalin vuorosanoja ja tehdä tuottajaopintojen lopputyötään. Illaksi hänkin lähtee teatterille, mutta sitä ennen on annettavaa välipalaa koulusta tulevalle esikoiselle, haettava kaksoset päivähoidosta ja ruokittava koko kolmikko ennen kuin hoitaja tulee päästämään äidinkin töihin. Sähköinen kalenteri piippaa tiheään.

”Näyttelijällä raskaus ei sovi mihinkään työtilanteeseen.”

Tavallista työpäivää tässä perheessä on vaikea määritellä. Teatterin työpäivän ensimmäinen osa on keskellä päivää. Toinen alkaa illalla puoli seitsemältä, ja joskus aikataulut selviävät vasta edellisenä iltana. Jos molemmat vanhemmat ovat kiinni teatteriesityksissä, työaikojen välissä ehtii juuri hakea lapset ja laittaa ruuan. Sitten on lähdettävä takaisin.

Johannasta hoitajien ja työaikojen järjestely on vain positiivinen ongelma, sillä se tarkoittaa, että töitä riittää. Freelancerina perhevapaiden sovittaminen ei ole ollut hänellekään helppoa.

– Ensimmäisen lapsen jälkeen jouduin vakuuttelemaan, että olen valmis töihin. Kaksosten jälkeen tilanne oli vielä vaikeampi. Moni ajatteli, että sillähän on ne kaksoset, palaako se kotoa enää koskaan mihinkään. Osa toppuutteli, että ole vain vielä kotona, vaikka olin valmis palaamaan töihin. Se turhautti.

Johanna on ollut lasten kanssa niin paljon, että ei tunne huonoa omatuntoa työmenoista.

– Uskon, että olen paljon parempi äiti, kun saan toteuttaa omaa intohimoani ja työtäni. Vaikka kyllä tasaisin ajoin mielessä käy, että monessa työssä pääsisi helpommalla. Tämä on kuitenkin meidän elämäntapamme.

”Ennen lasten syntymää kävin läpi käytännön asioita kätilönä työskennelleen äitini kanssa. Muuten olen pohtinut äitiyttäni hyvin vähän”, Johanna kertoo. Kuva: Heli Blåfield
”Ennen lasten syntymää kävin läpi käytännön asioita kätilönä työskennelleen äitini kanssa. Muuten olen pohtinut äitiyttäni hyvin vähän”, Johanna kertoo. Kuva: Heli Blåfield

Säätämiseen pariskunta tottui jo seurusteluaikana.

Johanna ja Kristo tapasivat vuonna 2003 yhteisen ystävän huvilalla. Johanna asui ja näytteli tuolloin Tampereella, Kristo Helsingissä. Mun tyyppi, ajatteli Johanna heti.

Kun Johanna alkoi odottaa vuonna 2007 syntynyttä esikoispoikaa, pari vuokrasi yhteisen kodin Helsingistä. Johannalle muutto tarkoitti luopumista varmasta työstä, kiinnityksestä Tampereen Työväen Teatterissa.

Kun esikoinen oli kuuden, kaksoset ilmoittivat tulostaan. Se oli Johannalle sokki. Tuttavaperheen kaksosten ansiosta se arki oli tullut tutuksi.

”Johannan ansiosta kaikki pyörii meillä kotona.”

Johanna tiesi kaksosraskauden riskit, mutta talouskin huoletti: Auto täytyisi vaihtaa isompaan. Kaksi pinnasänkyä ei mahtuisi vanhempien makuuhuoneeseen, joten koti pitäisi laittaa myyntiin viimeistään, kun kaksoset eivät mahtuisi enää nukkumaan äitiyspakkauksen laatikoissa.

Totta oli sekin, että näyttelijällä raskaus ei sovi oikein mihinkään työtilanteeseen.

– Sitten se vain pannaan sopimaan, Johanna sanoo.

– Odotusaikana vierailin Armi-näytelmässä, jonka yhdessä kohdassa näyttelin Diorin mallinukkea, ja esitys esitykseltä nappeja piti avata useampia. Jossain esityksessä yleisöstä kuului huuto: hirveä maha!

Kaksoset syntyivät neljä viikkoa etuajassa. Samassa rytäkässä esikoisella alkoi ensimmäinen luokka, ja Kriston piti palata kahden viikon isyyslomaan jälkeen töihin.

– En muista ensimmäisestä vuodesta juuri muuta kuin että syötin vauvoja koko ajan. Kun Kristo oli kotona, jaoimme vauvat, molemmille omat, mutta yksin ollessa kädet eivät aina tahtoneet riittää. Kun toinen oli vaarassa kierähtää hoitopöydältä maahan ja toinen järsi lattialla johtoa, piti järkeillä, että kumman nappaan ensin.

Tuplavauva-arki on nyt vaihtunut tuplauhmaikään. Se tarkoittaa sitä, että kotona riittää ääntä. Tänä aamuna kaksosten autoleikki on kuitenkin alkanut mukavasti sovussa.

– Huomaan, että kun molemmat ovat tyytyväisiä leluihinsa ja kokevat olevansa sillä tavoin tasa-arvoisia, homma toimii, Johanna sanoo.

– Korotan ääntä, kun tuntuu, että leikki menee tappeluksi ja yleiseksi huudoksi. Välillä kyllä tuntuu, että koko ajan joku lapsista itkee.

Kaksosten synnyttyä Johanna kantoi huolta esikoisesta, joka jäi helposti pikkuveljiä vähemmälle huomiolle. Siksi molemmat vanhemmat ovat tietoisesti yrittäneet järjestää hänelle kahdenkeskisiä hetkiä. Usein Kristo ottaa isoveljen vierelleen sohvalle, ja kaksikko pelaa yhdessä Fifaa.

Sellaiset hetket ovat molemmille tärkeitä.

4- ja 10vuotiaat veljekset leikkivät jo paljon keskenään. Kuva: Heli Blåfield
4- ja 10vuotiaat veljekset leikkivät jo paljon keskenään. Kuva: Heli Blåfield

Kun arjessa on paljon liikkuvia osia, tarvitaan järjestelmällisyyttä. Johannalla perheen projektipäällikkyys on hyvin hanskassa. Sen tietää puoliso Kristokin.

– Kyllä meillä kaikki pyörii Johannan kautta, hän sanoo.

– Tässä elämäntilanteessa minusta tuntuu usein siltä, että vaikka tekisin kotona mitä, ei ikinä tule valmista. Saan kyllä tarvittaessa raavittua lasten tavarat kasaan, mutta välillä minulla on hukassa roinaa omiltakin jäljiltä.

Kristo asui koko nuoruutensa Kruunuhaassa Helsingin ytimessä ja on kuuluisan Salmisen taiteilijasuvun poika. Isä Esko Salminen ja äiti Heidi Krohn ovat näyttelijöitä. Myös isän nykyinen vaimo Aino Seppo sekä Kriston siskot Kreeta ja Sonja ovat ammattinäyttelijöitä.

Johanna taas on kotoisin Nakkilasta, Porin läheltä. Äiti työskenteli kätilönä, eikä suvussa ole Johannan lisäksi yhtään näyttelijää.

Erilaisista lähtökohdista huolimatta parilla ei ole ollut isoja näkemyseroja kasvatuksesta.

– Vaikkapa peliajoista juttelemme illalla aina ensin kahdestaan ennen kuin kerromme niistä lapselle. Kristo sopii usein työjuttuja boheemimmin ja ilmoittaa sitten minulle, että ai niin, hänellä onkin ylihuomenna kuvaukset. Minä sovin juttuja enemmän lasten ehdoilla, Johanna kertoo.

– Vaikka arkemme kuulostaa kaaottiselta, olen hyvä aikatauluttaja ja perillä siitä, mitä meillä tapahtuu. Olen meistä hitusen järjestelmällisempi.

Kristolla on ollut arkeen yksi toive. Koska hän joutui olemaan nuorena paljon yksin vanhempien työn takia, hän on toivonut, että heillä työt järjestetään niin, etteivät molemmat vanhemmat ole poissa samaan aikaan.

– Huono puoli on se, että sitten kun toinen vanhemmista on kotona, ei ole rahaa tehdä asioita. Kun molemmat ovat töissä, ei ole aikaa. Se on ikuinen paradoksi. Myös rutiineita lasten kanssa on vaikea luoda, kun työpäivät ovat eri pituisia, Kristo kertoo.

– Vaikka Kristo on aina kotona ollessa hoitanut vaipanvaihdot ja kauppareissut, olen ollut lasten kanssa enemmän, ja he purkavat minuun myös enemmän kiukkua, Johanna sanoo.

”Perheen hyvinvointi lähtee vanhemmista. Ei mikään pari kestäisi arkea ilman rakkautta.”

Sunnuntai on harvinainen päivä, sillä koko perhe on vapaalla. Silloin ulkoillaan yhdessä lähipuistoissa ja Suvisaaristossa, pyykätään ja kyläillään isovanhempien tai kavereiden luona. Myös lasten harrastukset täytyy ajoittaa sunnuntaille. Muina päivinä
niihin ei ole aikaa kuskata.

Vaikka koko lähipiiri on täynnä näyttelijöitä, Kristo ja Johanna eivät ole mainostaneet tätä pojilleen, päinvastoin. Esikoinen sai tietää työstä vasta hiljattain.

– Hän on kiinnostunut näyttelijäntyöstä, mutta me emme ole siitä kovin innoissamme. Ainakaan lapsitähteydessä ei ole mitään kovin tavoittelemisen arvoista. Toivomme pojille ihan normaalia, turvallista lapsuutta.

Yksi konsti tavalliseen arkeen on se, että vanhempien työajoista huolimatta poikien rytmi on sama kuin kavereillakin. Se onnistuu kolmen vakituisen hoitajan ansiosta, ja on siksi hintansa arvoista.

Poikia käy hoitamassa myös Johannan äiti, joka muutti äskettäin lähelle perhettä.

– Äidistä on ollut suuri apu. Emme kuitenkaan halua kuormittaa samoja ihmisiä liikaa. Kriston äiti on jo esimerkiksi sen verran iäkäs, että hänen luonaan käymme kylässä muuten, Johanna sanoo.

Parisuhdeaikaa Johannalla ja Kristolla on käytännössä öisin. Näytösiltoina he ehtivät kotiin puoli yksitoista. Hoitaja lähtee kotiin, ja Johanna laittelee pojille seuraavan päivän vaatteet valmiiksi. Kristo paistaa pihvit. Sillä aikaa Johanna lösähtää sohvalle ja nauttii hiljaisuudesta.

Yhdessä käydään läpi perusjuttuja: mitä koulussa ja päiväkodissa on tapahtunut, mitä huomenna pitäisi muistaa.

Esikoisen syntymän jälkeen Johanna ja Kristo matkustivat kerran vuodessa Lontooseen katsomaan teatteria. Kaksosten syntymän jälkeen tapa on ollut tauolla.

– Ei yhteisen ajan puute ole aiheuttanut meillä mitään kriisejä, Johanna sanoo.

– En usko, että mikään pari kestäisi arkea ilman rakkautta. Perheen hyvinvointi lähtee vanhemmista ja heidän suhteestaan.

Nyt Johanna ja Kristo haaveilevat esikoisen kanssa koko perheen lomamatkasta lämpimään. Johanna odottaa aikaa, jolloin melutaso talossa laskisi ja hän ehtisi koko köörin kanssa yhtä aikaa uimahalliin.

Ja se vaaterumbakin olisi hyvä saada järjestykseen. Pussukat odottavat edelleen eteisen kaapissa.

–Olympialaisten aikaan pojat halusivat hiihtää, ja muistin, että olin hankkinut rivin eri kokoisia suksia. Silloin kaikki lapset pääsivät ladulle, Johanna kertoo.

Siellä kaksoset heittäytyivät vatsalleen lumeen. "Missä meidän pussut ovat?" he huusivat.

Aa, siis ampumahiihtäjiä, Johannaa nauratti.

Perhe:

Näyttelijäpariskunta Johanna Kokko, 41 ja Kristo Salminen, 45, asuu Espoossa 10-vuotiaan esikoispoikansa sekä 4-vuotiaiden kaksospoikien kanssa.

Tuottajaksi opiskeleva Johanna nähdään Mamma Mia! -musikaalin yhdessä pääosassa. Kristo on mukana Kansallisteatterin Julia ja Romeo -näytelmässä ja jää kesällä virkavapaalle.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Erityisesti EU:n ulkopuolisiin verkkokauppoihin voi olla vaikea saada yhteys, jos lelu osoittautuu vialliseksi tai vaaralliseksi. 

Jos jokin lelu verkkokaupan valikoimassa näyttää epäilyttävältä, Anja Merenkivi, klikkaa sen taatusti ostoskoriinsa. Myös ruokaostoksilla marketissa kassalle saattaa päätyä lelu, jota hän haluaa tarkastella lähemmin.

– Vapaa-ajalla tosin yritän kiertää leluosastot kaukaa, Tukesin ylitarkastajana työskentelevä Merenkivi naurahtaa.

Hän valvoo työssään sitä, että Suomessa myytävät lastentarvikkeet ja lelut täyttävät niille asetetut turvallisuusvaatimukset.

– Olen se, joka synttärivieraanakin huomauttaa, ettei 1–2-vuotiaan kuulu saada lahjaksi lelua, joka on kielletty alle 3-vuotiaalta. Ikärajoitus perustuu tuotteen turvalliseen käyttöön. Lelussa voi olla esimerkiksi irtoavia osia, joihin pieni, suullaan maailmaan vielä tutustuva lapsi saattaa tukehtua.

Leluja ja lastenhoitotarvikkeita myydään yhä enemmän verkossa. Ostopäätöstä puntaroivalle vanhemmalle Merenkivi antaa kaksi neuvoa: selvitä, voiko valmistaja tai myyjä todentaa tuotteen turvallisuuden, ja saatko verkkokauppaan tarvittaessa yhteyden, jos haluat esimerkiksi reklamoida ostoksestasi.

– On hyvä huomata, ettei fi-pääte osoitteessa automaattisesti tarkoita, että verkkokauppa on suomalainen.

Erityisen harkitseva kannattaa Merenkiven mukaan olla silloin, kun tilaa EU:n ulkopuolisista verkkokaupoista. Myyjään voi olla hankala saada jälkikäteen yhteyttä, vaikka tuote olisi virheellinen tai jopa vaarallinen.

Tukes on mukana usean eri viraston ja muun tahon kanssa syksyllä lanseerattavassa verkkokauppakampanjassa, jossa testataan halpaverkkokaupoista tilattuja leluja ja lastenhoitotarvikeita. 

Kun ostat lelun verkosta, tarkista että

  • lelusta löytyy CE-merkintä. Se kertoo, että valmistaja vakuuttaa lelun täyttävän sitä koskevat EU:n lelusäännösten vaatimukset.
  • mukana on käyttöohjeet ja turvallisen käytön kannalta tarpeelliset varoitukset suomeksi ja ruotsiksi. Näiden puuttuminen voi viitata siihen, ettei myyjä ole muutoinkaan huolehtinut velvoitteistaan ja tuotteen turvallisuudesta.
  • tuote soveltuu tarkoitukseensa. Esimerkiksi pehmolelun olisi hyvä  tulee olla vähintään pintapestävä.
  • hinta on kohtuullinen. Jos hinta on epäilyttävän halpa muihin vastaaviin leluihin verrattuna, valmistuksessa on saatettu tinkiä turvallisuudesta.
  • verkkokaupalla on asiakaspalvelu, johon saat yhteyden, jos haluat esimerkiksi reklamoida ostoksestasi. Varsinkin jos verkkokauppa on itsellesi uusi, kannattaa tutustua muiden asiakkaiden kokemuksiin palvelusta ja tuotteista.

Anja Merenkivi tiedottaa lelujen ja lastentarvikkeiden turvallisuuteen liittyvistä asioista Facebookissa: Anja Merenkivi Tukes Lastenturvallisuus

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.