Sanna-Riina koki monta menetystä, ennen kuin sylissä oli lapsi, jonka hän sai pitää. "Kaipasin tunnetta, että sisälläni kasvaa uusi elämä. Mahdollisuus onneen oli se kantava ajatus."

Vasta kun kätilö laski vauvan hänen rinnalleen, Sanna-Riina uskoi, että kaikki on hyvin. Tytöllä oli hento tumma tukka. Tämän vauvan saan vihdoin pitää, Sanna-Riina ajatteli.

Koko raskauden ajan hän oli pelännyt, jokaisessa ultrassa ja niiden välissä. Hän oli pelännyt, koska oli tottunut kuulemaan huonoja uutisia.

Seitsemän vuotta sitten Sanna-Riina antoi auringon lämmittää ihoaan portugalilaisella rannalla. Siellä hänelle tuli juttelemaan kauniisti hymyilevä Ramiro, joka oli lomailemassa kotiseudullaan.

Lomaromanssi, Sanna-Riina ajatteli.

"Ajattelin, ettei perheenperustaminen ehkä ole minua varten." 

– Olin 34-vuotias ja ollut useamman vuoden sinkkuna. Ajattelin, ettei perheenperustaminen ehkä ole minua varten. Muullakin tavalla voi elää.

Loman jälkeen Sanna-Riina kuitenkin jatkoi yhteydenpitoa Ramiron kanssa, joka työskenteli Lontoossa laatoittajana. Portugalissa oli tuolloin huono työllisyystilanne. He lensivät viikonloppuisin tapaamaan toisiaan ja huomasivat haluavansa viettää koko ajan enemmän aikaa yhdessä.

Kahden vuoden tapailun jälkeen Sanna-Riina otti vuorotteluvapaata työstään johdon assistenttina ja muutti kahdeksaksi kuukaudeksi Lontooseen nähdäkseen, millaista yhteinen arki on. Romanttisten viikonlopputreffien perusteella ei vielä uskaltanut tehdä päätöstä samaan maahan muuttamisesta.

Tuntui luontevalta puhua lapsista. Molemmat tiesivät, ettei lapsihaaveita voi kovin monella vuodella lykätä. Ramirolla oli ennestään kaksi lasta, jotka asuivat tuolloin äitinsä kanssa Brasiliassa.

– Portugalilaiset ovat lapsirakkaita ja arvostavat isoa perhettä. Myös Ramiro toivoi lisää lapsia, Sanna-Riina muistelee.

Keväällä 2012 Sanna-Riina teki positiivisen raskaustestin. Tuloksen hän oli ehtinyt aavistaa, sillä raskauspahoinvointi oli voimakasta alusta asti.

Vuorotteluvapaa oli päättymässä kesän jälkeen, joten tulevat vanhemmat alkoivat suunnitella uutta elämää Suomessa. Kesän päätyttyä Sanna-Riina muutti edeltä Suomeen ja palasi töihin.

"Emme olleet ajatelleet, että ultrassa voi saada myös huonoja uutisia."

Tästä ei tule teille vauvaa. Kätilöopiston lääkärin sanat tulivat järkytyksenä. Raskausviikkoja oli takana 12, ja varhaisultrassa Lontoossa kaikki oli ollut vielä hyvin. Nyt Ramiro oli lentänyt Suomeen ultraa varten.

– Emme olleet ajatelleet, että ultrassa voi saada myös huonoja uutisia, Sanna-Riina sanoo.

Vauvalla oli vaikea rakennepoikkeama, jonka syytä ei saatu varmuudella selville. Epäiltiin, että lapsivesikalvo on jossain vaiheessa osunut sikiöön ja aiheuttanut poikkeaman pään alueelle. Vauvalla ei ollut mahdollisuutta selvitä.

– Vaikka kokemus oli raskas, rohkenimme jonkin ajan kuluttua yrittää uudelleen.

Vuoden jälkeen raskaustesti näytti jälleen positiivista. Raskauden salaaminen muilta ei onnistunut, kun Sanna-Riinan piti jälleen vähän väliä juosta vessaan oksentamaan. Pari oli luottavainen eikä mennyt tällä kertaa edes varhaisultraan.

"Kaipasin sitä tunnetta, että sisälläni kasvaa uusi elämä."

Viikon 12 ultrassa kätilö joutui kertomaan jälleen huonoja uutisia. Raskaus oli mennyt kesken. Pahoinvointia oli yhä, koska kohtu ei ollut tyhjentynyt ja hormonituotanto jatkui. Sanna-Riina ja Ramiro palasivat ikävien uutisten ja kohtua tyhjentävien lääkkeiden kanssa kotiin.

Heti keskenmenon jälkeen he olivat sitä mieltä, ettei enää koskaan. Mutta haave lapsesta oli sitkeämpi kuin pelko. Kohta he huomasivat ajattelevansa, että kolmas kerta ei voisi mennä pieleen.

– Kaipasin sitä tunnetta, että sisälläni kasvaa uusi elämä. Mahdollisuus onneen oli ehkä se kantava ajatus.

Parin yhteinen elämä oli asettunut Suomeen. Ramiro oli saanut vakituisen työpaikan laatoittajana. Takana oli myös pitkä prosessi, jonka seurauksena Ramiro oli saanut lastensa huoltajuuden ja lapset olivat muuttaneet Brasiliasta Suomeen. He kävivät lähikoulua ja olivat oppineet suomea. Perhe oli löytänyt kaksikerroksisen rivitaloasunnon, johon kaikki mahtuivat.

Vauvalle olisi vielä tilaa, Sanna-Riina ja Ramiro haaveilivat. Vuoden 2014 alussa vauva ilmoitti tulostaan ja tuttu pahoinvointi palasi. Tällä kertaa Sanna-Riina halusi varhaisultraan, jossa odotti yllätys: kaksi sykkivää sydäntä.

– Ensimmäinen ajatus oli, että emme olisi kaivanneet tällaista vaikeuskerrointa. Lääkäri tosin teki heti selväksi, ettei vielä voi sanoa, kuinka monta vauvaa maailmaan lopulta tulee. Emme siis totutelleet ajatukseen kaksosista, Sanna-Riina sanoo.

Kolmannessa ultrassa näkyi enää yksi sykkivä sydän.

Onko tämä lapsivettä? Sanna-Riina säikähti, raskausviikkoja oli vasta 27. Mökkireissulle pakkaaminen jäi kesken, kun Sanna-Riina lähti Naistenklinikalle, jossa asia varmistui.

Lääkäri määräsi Sanna-Riinan saman tien sairaalan osastolle. Kun lapsivettä alkaa tihkua liian aikaisin, riskinä ovat ennenaikainen synnytys ja tulehdus.

Sanna-Riina oli suunnitellut nauttivansa pitkästä kesästä mökillä ja Helsingin rannoilla, mutta nyt hän makasi sairaalasängyssä neljän hengen huoneessa. Aurinko paahtoi ikkunoista sisään, olo oli tukala. Pelot valtasivat mielen, eikä Sanna-Riina osannut keskittyä mihinkään. Onneksi Ramiro oli sattumalta viereisellä työmaalla töissä ja kävi sairaalassa lounasseurana.

– Näin, kun naiset vaihtuivat ympärillä. Joku lähti yöllä synnytyssaliin. Kaikilla oli jokin poikkeustilanne päällä.

Sanna-Riina asetti itselleen rajan: kunhan hän vain pääsisi viikolle 30, niin pahin olisi ohi ja vauva selviäisi. Kätilöt ja lääkärit valoivat Sanna-Riinaan luottamusta. Jokaisessa tarkastuksessa todettiin, että vauva voi hyvin.

Neljän viikon makaamisen jälkeen synnytys alkoi käynnistyä, eikä sitä yritetty enää estää. Salissa kaikki eteni normaalisti, ja vauva syntyi nopeasti. Sen jälkeisistä tapahtumista Sanna-Riinan on vaikea puhua.

– Alkoi elämäni pahin painajainen, jonka yksityiskohdat ovat edelleen suojassa jossain muistini syövereissä.

Vauva ei päästänyt ääntäkään. Sen Sanna-Riina muistaa. Sitten alkoi kaaos. Sanna-Riinalle jouduttiin tekemään kaavinta, kun istukka ei tullut ulos. Kun Sanna-Riina makasi heräämössä, Ramiro istui hänen viereensä ja kertoi, että vauvan tilanne oli todella vakava.

"Tekisin mitä vain, että saisin hänet syliini ja terveeksi."

Vauvalla ei ollut yhteyttä henkitorvesta keuhkoihin. Kukaan paikalle hälytetyistä lääkäreistä ja kirurgeista ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Tytär oli jo ehditty leikata. Leikkauksessa tehtiin väliaikaisratkaisu, jotta hänet saataisiin pysymään hengissä sen aikaa, että selviteltäisiin, millaista apua maailmalta löytyy.

Ramiro työnsi Sanna-Riinan pyörätuolissa pitkiä tunneleita pitkin Naistenklinikalta Lastenklinikalle. Siellä tytär makasi happikaapissa.

Tekisin mitä vain, että saisin hänet syliini ja terveeksi, Sanna-Riina ajatteli. Hän piti vauvaa käsikapalossa, toinen käsi pään päällä ja toinen jalkojen ympärillä.

Seuraavina päivinä he kulkivat samaa maanalaista käytävää aamulla yhteen suuntaan, illalla toiseen. Mitään sanottavaa ei ollut, vain hiljaista odottamista ja kyyneleitä.

– En hievahtanutkaan lapsen luota ennen iltaa. Silloinkin vasta, kun henkilökunta passitti lepäämään. Omasta fyysisestä voinnistani en muista mitään.

Tytölle tehtiin toinen leikkaus, jota ennen Sanna-Riinalle soitettiin. Haluatteko hätäkasteen? Kyllä, vanhemmat halusivat antaa tyttärelleen nimen, jonka he olivat jo etukäteen päättäneet. Meri Lilja. Se oli molempien mielestä maailman kaunein nimi.

Meri selvisi toisestakin leikkauksesta, mutta viikon kuluttua lääkäri ja kirurgi tulivat kertoivat murskaavan uutisen. Maailmalta ei löytynyt apua. Mitään ei ollut tehtävissä. Meri ei pystyisi koskaan syömään tai hengittämään itse. Hänet olisi irrotettava laitteista, jolloin hengitys lakkaisi.

Samana iltana Sanna-Riina sai vauvansa syliin ensimmäistä ja viimeistä kertaa.

Temppeliaukion kirkossa pidetyt hautajaiset olivat niin surulliset, ettei kukaan osannut sanoa oikein mitään. Papillakin sanat tarttuivat kurkkuun.

Seuraavan syksyn Sanna-Riina oli äitiysvapaalla. Hän kävi pitkillä kävelylenkeillä merenrannalla eikä kaivannut seuraa. Hän halusi olla hiljaa ja yksin. Kotona Sanna-Riina vetäytyi yläkerran makuuhuoneeseen ja odotti, että tulisi ilta ja pääsisi nukkumaan.

"Miten koko maailma voi jatkaa menoaan? Se tuntui käsittämättömältä."

Parisuhde tuntui etäiseltä. Ramiro ei lukkiutunut suruun vaan jatkoi arkea – hänen täytyi, isompien lasten takia. Silti Sanna-Riina ihmetteli, miten mies pystyi siihen.

Oikeastaan Sanna-Riina ihmetteli, miten koko maailma voi jatkaa menoaan, vaikka heidän pieni tyttärensä on juuri kuollut. Se tuntui käsittämättömältä.

Odottakaa vuosi, mutta älkää enempää, jos päätätte vielä yrittää.

Jälkitarkastuksen tehneen lääkärin sanat olivat jääneet Sanna-Riinan mieleen.

– Koko pitkän talven annoin itselleni luvan olla miettimättä koko asiaa. Kevään ja kesän aikana ajatus alkoi hiipiä mieleeni. Vieläkö uskaltaisimme yrittää?

Jos Sanna-Riina olisi ollut nuorempi, hän olisi antanut surulle enemmän aikaa. Mutta hän oli 38-vuotias eikä pystyisi venyttämään päätöstä kovin pitkään. Hän työsti asiaa terapiassa ja ymmärsi, ettei haave lapsesta ollut hävinnyt minnekään. Terapiasta hän sai myös rohkaisua.

– Merin syntymä teki minusta äidin. Ymmärsin, miten voimakas on rakkaus omaan lapseen. Vaikka Ramiron lapset ovat minulle tärkeitä, oma lapsi on eri asia.

Raskaus alkoi nopeasti. Sanna-Riina ja Ramiro saivat erityistä tukea koko raskauden ajan. Sanna-Riina oli tottunut saamaan lääkärikäynneillä vain huonoja uutisia, joten aina kun kaikki olikin hyvin, hän yllättyi.

Kuukautta ennen laskettua aikaa vauva todettiin sen verran isoksi, että Sanna-Riina halusi sektion.

Kun sovittu leikkaus maaliskuun lopussa koitti, kaikki meni hyvin ja nopeasti. Vanhemmat saivat syliinsä pääsiäisvauvan, jolle Ramiro mittasi painoksi 4700 grammaa ja pituudeksi 53 senttiä.

Viivi on nyt reilun vuoden vanha. Sanna-Riina on lapsen kanssa kotona. Ramiro käy töissä, isommat lapset ovat viidennellä ja seitsemännellä luokalla.

Sisarukset ovat ottaneet vauvan hyvin vastaan, vaikka ikäero on iso. Isommilla lapsilla on omat juttunsa, kaverinsa ja rytminsä.

Aamuisin koululaiset lähtevät kouluun ja Ramiro töihin. Sanna-Riina puolestaan pakkaa hoitolaukun ja lähtee Viivin kanssa liikkeelle: lounaalle, muskariin, taidemuseon vauvojen värikylpyyn tai ihan vain kävelylle.

"Viivin syntymä ei ole pyyhkinyt surua pois."

– Viivi ja minä olemme uteliaita ja sosiaalisia. Haluamme lähteä ihmisten ilmoille, Sanna-Riina sanoo.

Hän on valtavan onnellinen Viivistä, mutta Viivin syntymä ei ole pyyhkinyt surua pois. Sanna-Riina ei halua sanoa, että loppu hyvin kaikki hyvin.

Joka viikko Sanna-Riina, Ramiro ja Viivi käyvät Meri Liljan haudalla laskemassa kynttilän tai kukan. Niin Viivikin saa tietää, että sisko on osa hänenkin elämäänsä.

Vaikka moni läheinen on tarjoutunut hoitamaan Viiviä, Sanna-Riina ei ole vielä halunnut olla erossa lapsestaan. Edelleen on sellainen olo, että kaikki voidaan ottaa pois milloin vain.

Siksi Sanna-Riina nauttii jokaisesta hetkestä lapsen kanssa. Keväällä hän ja Viivi lomailivat kolme viikkoa Portugalissa miehen sukulaisten luona. Siellä Sanna-Riina katsoi, kun Viivi upotti ensimmäistä kertaa varpaansa valkoiseen rantahiekkaan. Molemmat hymyilivät.