Jussi Wickström ja hänen kätilöksi opiskeleva vaimonsa Ella saavat usein selittää, että he eivät ole uskonnollisia, vaan kuuluvat vain omaan vauvalahkoonsa.  Kuva: Kristiina Kontoniemi
Jussi Wickström ja hänen kätilöksi opiskeleva vaimonsa Ella saavat usein selittää, että he eivät ole uskonnollisia, vaan kuuluvat vain omaan vauvalahkoonsa. Kuva: Kristiina Kontoniemi

Kahdeksan lapsen isä Jussi Wickström on ollut jokaisen vauvansa kanssa kotona. Paniikkia ei tule enää mistään. ”Ei elämä voi olla minuutista tai kahdesta kiinni”, Jussi miettii.

Tältä siis näyttää kahdeksanlapsisen suurperheen kotona.

Ei aamiaisen rippeitä ruokapöydällä. Ei leluja ympäri olohuonetta. Keittiö kiiltää. Lastenhuoneiden sängyt on pedattu ja kahvinkeitin ladattu.

Jussi Wickströmillä on ollut tänä aamuna aikaa. Kätilöksi opiskeleva vaimo Ella tekee etätehtäviä kotona.

– Tuntuu, että aikaa on koko ajan enemmän, vaikka on enemmän lapsia. Tällainen hidas elämäntyyli sopii meidän perheelle, Jussi sanoo.

”Äitini on kyllä kyselijöille vastannut, että meillä on oma vauvalahko.”

Kahden kuukauden ikäinen Feena on juuri syönyt ja juttelee tyytyväisenä äitinsä sylissä sohvalla. Kuusivuotias isoveli Fido on vielä muutaman tunnin päiväkodissa ja haetaan kotiin puolilta päivin. Heti perään odotetaan perheen ekaluokkalaista Fedjaa. Tecla, Luca, Tafia ja Tinca tulevat kouluistaan myöhemmin. Vanhin veli Tico asuu jo itsenäisesti Vaasassa.

– Elämä ei voi olla minuutista tai kahdesta kiinni. Tässä vuosien varrella on oppinut, että se ei johda tässä perheessä mihinkään. Ehkä sitä nuorempana oli vähän hätähousu, kun ei ollut kokemusta, Jussi arvioi.

Nyt kokemusta on. Jussi on vuorollaan hoitanut jokaista kahdeksasta lapsestaan kotona.

”Ei minulla ollut ketään mieskaveria, kenelle puhua. Neuvolassakin suhtauduttiin isiin paljon nihkeämmin kuin nykyään.”

Miksi teillä on noin monta lasta? Sitä kysymystä harva aikuinen kehtaa esittää Jussille tai Ellalle suoraan, mutta perheen lapsilta aikuisetkin kysyvät sitä helpommin. Ensimmäiseksi Wickströmit saavat usein selittää, että he eivät ole lestadiolaisia tai kuulu mihinkään muuhunkaan uskontokuntaan.

– Äitini on kyllä kyselijöille vastannut, että meillä on oma vauvalahko, Ella naurahtaa.

Vauvalahkon alkusoitosta on tänään tasan kaksikymmentä vuotta. Silloin parikymppinen Jussi huomasi vähän nuoremman Ellan Jyväskylän yöelämässä. Kun Tico ilmoitti tulostaan pari vuotta myöhemmin, Jussilla ei ollut minkäänlaista kokemusta vauvoista.

”Tico oli unelmavauva, joka ei sairastanut lainkaan ensimmäisenä vuonna eikä itkeskellyt turhasta.  Varmaan siksi lapsia tuli lisääkin.”

– Kasvoin kahdestaan äidin kanssa, joten kaikki vauvoihin liittyvä oli uutta ja ihmeellistä. Ahmimme Ellan kanssa tietoa kirjoista, mutta silti en osannut yhtään odottaa, mitä sieltä on tulossa, Jussi muistelee.

Sieltä tuli helppo vauva.

– Tico oli unelmavauva, joka ei sairastanut lainkaan ensimmäisenä vuonna eikä itkeskellyt turhasta. Seuraavaksi syntynyt Tincakin oli todella helppohoitoinen. Varmaan siksi lapsia tuli lisääkin. Vaikka emme me lapsilukua sen kummemmin ole ajatelleet, olemme vain eläneet elämäämme, Jussi sanoo.

”Puin yhden ja aloitin toista. Kolmannelle tuli vessahätä. Kun kahdella oli ulkovaatteet päällä, mietin, pitäisikö tässä välissä käydä itse suihkussa.”

Ensimmäiset kolme lasta syntyivät kahden ja puolen vuoden aikana. Silloin oli ”hulinata”, Jussi kertoo. Vanhemmat kävivät töissä ja opiskelivat, lapset olivat hoidossa eri päiväkodeissa ja kaupasta ostettiin kahden kokoisia vaippoja. Lähtö ulos saattoi kestää tunnin.

– Puin yhden ja aloitin toista. Kolmannelle tuli vessahätä. Kun kahdella oli ulkovaatteet päällä, mietin, pitäisikö tässä välissä käydä itse suihkussa. Välillä olimme väsyneitä, eikä täällä silloin ollut tämän näköistä aamuisin, Jussi sanoo ja heilauttaa kättään siistin keittiön suuntaan.

Kotona oli hässäkkää, mutta kodin ulkopuolella hiljaista. Liiankin. Ystäväpiirissä tai sukulaisilla ei ollut ainuttakaan vauvaa. Jussi kävi lasten kanssa puistossa usein yksin. Ellalle puistoilu ei aina ole ollut mieluista, kun ihmiset ihmettelivät lapsilukua.

– Usein se oli vähän kuin olisi eläintarhaan saapunut. Joskus mikään muu ei kiinnostanut muita äitejä kuin se, olemmeko jotain uskonlahkoa tai uusperhe, Ella muistelee.

Jussista ei tuntunut luontevalta jutella sählyporukassa pikkulapsiarjesta, kun muut puhuivat viikonlopun bileistä.

– Ei minulla ollut ketään mieskaveria, kenelle puhua. Neuvolassakin suhtauduttiin isiin paljon nihkeämmin kuin nykyään. Vasta viime aikoina on alettu ymmärtää, että isiäkin jännittää ja pelottaa odotusaikana.

Kun ensimmäinen lapsi syntyi, Jussi opiskeli nuoriso-ohjaajaksi. Kahdeksannen lapsen odotusaika oli hyvin erilaista. Jussi toimi vetäjänä hankkeessa, jossa auttoi alle 25-vuotiaita äitejä ja isiä vauva-arjen alkuun. Viime aikoina omillekin kavereille on alkanut syntyä lapsia, ja nyt Jussilla on isäkavereita puistoon. Edelleenkään ystävillä ei silti ole kouluikään ehtineitä lapsia.

”Kovin hässäkkä meidän perheessä oli, kun olimme molemmat yhtä aikaa poissa kotoa. Sitäkin tietä kokeiltiin, mutta tämä nykyinen sopii meille paremmin.”

Avainkaulalapsi. Sellainen Jussi kuvaa olleensa pienenä. Hän asui kahdestaan äitinsä kanssa ja kävi ajoittain isän uudessa perheessä, johon hänelle syntyi kolme pikkuveljeä ja sisko. Äiti työskenteli opettajana ja opiskeli työn ohessa. Jussi vietti paljon aikaa leikkien ja ulkoillen yksin.

– Lapsuuteni oli hyvä, mutta aikuisena päätin, että itse haluan olla enemmän lasten kanssa. En koe, että isä olisi koskaan hylännyt minua, mutta se ettei hän ollut mukana päivittäisessä elämässäni on varmasti vaikuttanut valintoihini. Olen alusta asti halunnut olla läsnä lapsilleni.

Kun neljäs lapsi syntyi, Jussi ja Ella tekivät päätöksen. Ei enää kiireisiä aamuja, pitkiä hoitopäiviä ja iltakaaosta.

– Kovin hässäkkä meidän perheessä oli, kun olimme molemmat yhtä aikaa poissa kotoa. Sitäkin tietä kokeiltiin, mutta tämä nykyinen sopii meille paremmin.

Kun Jussi on opiskellut tai työskennellyt täysipäiväisesti, Ella on ollut lasten kanssa kotona. Sitten on vaihdettu rooleja. Molemmat ovat hyödyntäneet myös osa-aikatyötä, etäopiskelua ja työvuorojen sovittelua niin, että kotona on aina ollut ainakin toinen vanhemmista.

”Välillä on lapsen paita mennyt väärin päin, mutta ei kai siihen kukaan kuole, jos vaatteet eivät ole ihan tiptop.”

Ulkopuolista apua Wickströmeillä ei ole käynyt koskaan. Neljännen ja viidennen lapsen jälkeen sitä suorastaan tyrkytettiin neuvolasta.

– Uskon, että me olemme pärjänneet, koska olemme niin samaa mieltä isoista linjoista. Vaimo on antanut minun ottaa vastuuta ja tehdä asioita omalla tavallani, Jussi kiittää.

– Välillä on lapsen paita mennyt väärin päin, mutta ei kai siihen kukaan kuole, jos vaatteet eivät ole ihan tiptop.

Arjessa auttaa hyvä logistiikka. Lasten päiväkoti ja koulut ovat lähellä, Ellakin pyöräilee kouluunsa vain viisi minuuttia. Myös säännölliset ruoka- ja nukkumaanmenorutiinit helpottavat. Niitä tosin pitää osata soveltaa, sillä liki kaikki Wickströmien lapsista harrastavat jotain urheilulajia. Jussi itse on valmentanut vuosia jalkapalloa, jääkiekkoa ja lentopalloa.

– Monet kauhistelevat, miten jo yhden lapsen treenit vievät aikaa. Meillä on harrastettu jatkuvasti 18 vuotta. Jossain vaiheessa minulla oli jääkaapin ovessa lapulla reitti, mitä kautta kannattaa ajaa kenenkin harkkoihin.

Nyt sitä ei enää tarvita. Isommat lapset kulkevat treeneissään omatoimisesti. Jussi itse on tänäänkin lähdössä vetämään tyttöjen lentopalloharjoituksia.

– Vaikka olen ollut lasten kanssa paljon kotona, olen aina valmentanut iltaisin. Koskaan ei ole tuntunut siltä, että olisin jäänyt mistään paitsi. Emme käy yhdessä etelänmatkoilla, mutta olen käynyt jokaisen lapsen kanssa erikseen pelimatkoilla ja ottanut jonkun pikkusisaruksistakin mukaan.

”Monet kauhistelevat, miten jo yhden lapsen treenit vievät aikaa. Meillä on harrastettu jatkuvasti 18 vuotta.”

Päivällisen vanhemmista tekee valmiiksi se, joka ehtii. Pasta ja uunilaatikot maistuvat kaikille.

– Syömisen kanssa saa tällä kokoonpanolla vähän pelata, kun jokainen lähtee iltaharrastuksiinsa. Mietin etukäteen, kuka syö milloinkin ja kenelle jätän annoksen odottamaan. Käymme kahdessa, kolmessa kaupassa sen mukaan, mistä mitäkin saa edullisimmin. Siinä säästää todella paljon. Eineksiä emme osta lainkaan.

Hyvin sä hoidat. Et voinutkaan olla valmis. Niin Jussi sanoisi nyt sille parikymppiselle Jussille, joka ihmetteli vauvan potkuhousujen napitusta.

– Nelikymppisenä on hyvä ikä saada lapsia, kun on enemmän sinut itsensä kanssa ja on henkisesti vahvempi. Mutta en vaihtaisi omaa polkuani. Vaikka itse aloin ajatella analyyttisemmin asioita vasta kolmenkympin jälkeen, toisaalta nuorempana jaksoin paremmin. Ja samat jännitykset ne olivat nytkin: meneekö kaikki synnytyksessä hyvin ja nukkuuko vauva yöt. Enkä ole yhtään nopeampi kasaamaan vaunuja tälläkään kokemuksella, Jussi naurahtaa.

”Kyllä sydän on iso, sieltä löytyy tilaa. En voi edes kuvitella, että minulla olisi vaikka vain kolme lasta.”

Voiko kaikista lapsistaan välittää yhtä paljon? Sitä Jussilta on kysytty useamman kerran. Aina hän vastaa samalla tavalla.

– Kyllä sydän on iso, sieltä löytyy tilaa. En voi edes kuvitella, että minulla olisi vaikka vain kolme lasta.

Jussi koettaa joka päivä olla jokaisen lapsen kanssa kahden ainakin viisi minuuttia. Yksi lähtee mukaan jahtaamaan Pokémoneja, kun isä vie toista lasta harjoituksiin. Kolmannen kanssa Jussi käy kaupassa, neljännen kanssa pesulla ja viidennelle lukee.

Kahdenkeskistä aikaa Ellan kanssa Jussilla on ollut viimeksi 17 vuotta sitten. Sen jälkeen kotona on aina ollut ainakin yksi lapsista. Iltaisin he kuitenkin valvovat lasten nukkumaanmenon jälkeen tunnin, puolitoista – vaikka väkisin.

– Se on hyvää aikaa hoitaa suhdetta. Ja useinhan me olemme yhdessä 24 tuntia päivässä, kun opiskelujakin pystyy tekemään nykyään etänä eri tavalla kuin ennen. Parikymmentä vuotta sitten se ei ollut mahdollista. Tico konttaili neljän kuukauden iässä mukanani koulussa. Sitä kyllä välillä hämmästeltiin, Jussi muistelee.

Feena sen sijaan opettelee konttaamaan kotona. Ella opiskelee neljänteen ammattiinsa kätilöksi ja aloittaa harjoittelun Keski-Suomen Ensi- ja Turva­kodissa. On taas Jussin vuoro jäädä kotiin täysipäiväisesti.

– Sitten me saadaan olla aamupäivät ihan kahdestaan, Jussi lupaa sylissään nukkuvalle Feenalle.

”Isyys on jatkuvaa oppimista. Yksikään lapsi ei ole samanlainen.”

Viimeisestä vauva-ajasta on kuusi vuotta, mutta pienenkään vauvan koti-isyys ei Jussia pelota.

– Kun ikää on tullut lisää, sitä ajattelee, että kelpaa sellaisena kuin on. Teen sen mihin pystyn, enempää en voi. En mieti liikaa etukäteen negatiivisia asioita. Ainahan jokaiselle voi vahinkoja sattua, ja pieniä pintavikoja on sattunutkin kaikkien kanssa. Hätätapauksessa käymme päiväkävelyllä hakemassa äidiltä vähän lisää maitoa, hän suunnittelee.

Vaikka Feena on Jussin kahdeksas lapsi, opittavaa on edelleen.

– Isyys on jatkuvaa oppimista. Yksikään lapsi ei ole samanlainen. Jälkikäteen olen huomannut, että meidän pojilla esimerkiksi puheen kehitys on ollut hitaampaa kuin tytöillä. Samalla tavalla olin itse hitaampi siinä lapsena. Monissa asioissa voi luottaa maalaisjärkeensä enemmän kuin vaikka siihen, mitä neuvolan taulukoiden mukaan pitäisi osata.

Muutamassa asiassa Wickströmien lapset ovat kaikki samanlaisia. Jokainen katsoo silmiin ja kättelee, kun kohtaa uuden ihmisen. Kaikki tietävät myös, että riidoissa ei saa mennä nukkumaan.

– Niillä opeilla pääsee elämässä jo pitkälle, Jussi uskoo.

Teoriassa Jussista ja Ellasta voisi tulla isovanhempiakin jo lähivuosina. Jos jokainen lapsi saisi tavalliset kaksi lasta, lastenlapsia olisi jo 16.

– Saisi olla aika pitkä joulupöytä, Ella huomauttaa.

Jussi kuittaa laskutoimitukset rennosti.

– Ei kannata miettiä liikaa etukäteen. Mennään sen mukaan, mitä tulee.