Jussi Wickström ja hänen kätilöksi opiskeleva vaimonsa Ella saavat usein selittää, että he eivät ole uskonnollisia, vaan kuuluvat vain omaan vauvalahkoonsa.  Kuva: Kristiina Kontoniemi
Jussi Wickström ja hänen kätilöksi opiskeleva vaimonsa Ella saavat usein selittää, että he eivät ole uskonnollisia, vaan kuuluvat vain omaan vauvalahkoonsa. Kuva: Kristiina Kontoniemi

Kahdeksan lapsen isä Jussi Wickström on ollut jokaisen vauvansa kanssa kotona. Paniikkia ei tule enää mistään. ”Ei elämä voi olla minuutista tai kahdesta kiinni”, Jussi miettii.

Tältä siis näyttää kahdeksanlapsisen suurperheen kotona.

Ei aamiaisen rippeitä ruokapöydällä. Ei leluja ympäri olohuonetta. Keittiö kiiltää. Lastenhuoneiden sängyt on pedattu ja kahvinkeitin ladattu.

Jussi Wickströmillä on ollut tänä aamuna aikaa. Kätilöksi opiskeleva vaimo Ella tekee etätehtäviä kotona.

– Tuntuu, että aikaa on koko ajan enemmän, vaikka on enemmän lapsia. Tällainen hidas elämäntyyli sopii meidän perheelle, Jussi sanoo.

”Äitini on kyllä kyselijöille vastannut, että meillä on oma vauvalahko.”

Kahden kuukauden ikäinen Feena on juuri syönyt ja juttelee tyytyväisenä äitinsä sylissä sohvalla. Kuusivuotias isoveli Fido on vielä muutaman tunnin päiväkodissa ja haetaan kotiin puolilta päivin. Heti perään odotetaan perheen ekaluokkalaista Fedjaa. Tecla, Luca, Tafia ja Tinca tulevat kouluistaan myöhemmin. Vanhin veli Tico asuu jo itsenäisesti Vaasassa.

– Elämä ei voi olla minuutista tai kahdesta kiinni. Tässä vuosien varrella on oppinut, että se ei johda tässä perheessä mihinkään. Ehkä sitä nuorempana oli vähän hätähousu, kun ei ollut kokemusta, Jussi arvioi.

Nyt kokemusta on. Jussi on vuorollaan hoitanut jokaista kahdeksasta lapsestaan kotona.

”Ei minulla ollut ketään mieskaveria, kenelle puhua. Neuvolassakin suhtauduttiin isiin paljon nihkeämmin kuin nykyään.”

Miksi teillä on noin monta lasta? Sitä kysymystä harva aikuinen kehtaa esittää Jussille tai Ellalle suoraan, mutta perheen lapsilta aikuisetkin kysyvät sitä helpommin. Ensimmäiseksi Wickströmit saavat usein selittää, että he eivät ole lestadiolaisia tai kuulu mihinkään muuhunkaan uskontokuntaan.

– Äitini on kyllä kyselijöille vastannut, että meillä on oma vauvalahko, Ella naurahtaa.

Vauvalahkon alkusoitosta on tänään tasan kaksikymmentä vuotta. Silloin parikymppinen Jussi huomasi vähän nuoremman Ellan Jyväskylän yöelämässä. Kun Tico ilmoitti tulostaan pari vuotta myöhemmin, Jussilla ei ollut minkäänlaista kokemusta vauvoista.

”Tico oli unelmavauva, joka ei sairastanut lainkaan ensimmäisenä vuonna eikä itkeskellyt turhasta.  Varmaan siksi lapsia tuli lisääkin.”

– Kasvoin kahdestaan äidin kanssa, joten kaikki vauvoihin liittyvä oli uutta ja ihmeellistä. Ahmimme Ellan kanssa tietoa kirjoista, mutta silti en osannut yhtään odottaa, mitä sieltä on tulossa, Jussi muistelee.

Sieltä tuli helppo vauva.

– Tico oli unelmavauva, joka ei sairastanut lainkaan ensimmäisenä vuonna eikä itkeskellyt turhasta. Seuraavaksi syntynyt Tincakin oli todella helppohoitoinen. Varmaan siksi lapsia tuli lisääkin. Vaikka emme me lapsilukua sen kummemmin ole ajatelleet, olemme vain eläneet elämäämme, Jussi sanoo.

”Puin yhden ja aloitin toista. Kolmannelle tuli vessahätä. Kun kahdella oli ulkovaatteet päällä, mietin, pitäisikö tässä välissä käydä itse suihkussa.”

Ensimmäiset kolme lasta syntyivät kahden ja puolen vuoden aikana. Silloin oli ”hulinata”, Jussi kertoo. Vanhemmat kävivät töissä ja opiskelivat, lapset olivat hoidossa eri päiväkodeissa ja kaupasta ostettiin kahden kokoisia vaippoja. Lähtö ulos saattoi kestää tunnin.

– Puin yhden ja aloitin toista. Kolmannelle tuli vessahätä. Kun kahdella oli ulkovaatteet päällä, mietin, pitäisikö tässä välissä käydä itse suihkussa. Välillä olimme väsyneitä, eikä täällä silloin ollut tämän näköistä aamuisin, Jussi sanoo ja heilauttaa kättään siistin keittiön suuntaan.

Kotona oli hässäkkää, mutta kodin ulkopuolella hiljaista. Liiankin. Ystäväpiirissä tai sukulaisilla ei ollut ainuttakaan vauvaa. Jussi kävi lasten kanssa puistossa usein yksin. Ellalle puistoilu ei aina ole ollut mieluista, kun ihmiset ihmettelivät lapsilukua.

– Usein se oli vähän kuin olisi eläintarhaan saapunut. Joskus mikään muu ei kiinnostanut muita äitejä kuin se, olemmeko jotain uskonlahkoa tai uusperhe, Ella muistelee.

Jussista ei tuntunut luontevalta jutella sählyporukassa pikkulapsiarjesta, kun muut puhuivat viikonlopun bileistä.

– Ei minulla ollut ketään mieskaveria, kenelle puhua. Neuvolassakin suhtauduttiin isiin paljon nihkeämmin kuin nykyään. Vasta viime aikoina on alettu ymmärtää, että isiäkin jännittää ja pelottaa odotusaikana.

Kun ensimmäinen lapsi syntyi, Jussi opiskeli nuoriso-ohjaajaksi. Kahdeksannen lapsen odotusaika oli hyvin erilaista. Jussi toimi vetäjänä hankkeessa, jossa auttoi alle 25-vuotiaita äitejä ja isiä vauva-arjen alkuun. Viime aikoina omillekin kavereille on alkanut syntyä lapsia, ja nyt Jussilla on isäkavereita puistoon. Edelleenkään ystävillä ei silti ole kouluikään ehtineitä lapsia.

”Kovin hässäkkä meidän perheessä oli, kun olimme molemmat yhtä aikaa poissa kotoa. Sitäkin tietä kokeiltiin, mutta tämä nykyinen sopii meille paremmin.”

Avainkaulalapsi. Sellainen Jussi kuvaa olleensa pienenä. Hän asui kahdestaan äitinsä kanssa ja kävi ajoittain isän uudessa perheessä, johon hänelle syntyi kolme pikkuveljeä ja sisko. Äiti työskenteli opettajana ja opiskeli työn ohessa. Jussi vietti paljon aikaa leikkien ja ulkoillen yksin.

– Lapsuuteni oli hyvä, mutta aikuisena päätin, että itse haluan olla enemmän lasten kanssa. En koe, että isä olisi koskaan hylännyt minua, mutta se ettei hän ollut mukana päivittäisessä elämässäni on varmasti vaikuttanut valintoihini. Olen alusta asti halunnut olla läsnä lapsilleni.

Kun neljäs lapsi syntyi, Jussi ja Ella tekivät päätöksen. Ei enää kiireisiä aamuja, pitkiä hoitopäiviä ja iltakaaosta.

– Kovin hässäkkä meidän perheessä oli, kun olimme molemmat yhtä aikaa poissa kotoa. Sitäkin tietä kokeiltiin, mutta tämä nykyinen sopii meille paremmin.

Kun Jussi on opiskellut tai työskennellyt täysipäiväisesti, Ella on ollut lasten kanssa kotona. Sitten on vaihdettu rooleja. Molemmat ovat hyödyntäneet myös osa-aikatyötä, etäopiskelua ja työvuorojen sovittelua niin, että kotona on aina ollut ainakin toinen vanhemmista.

”Välillä on lapsen paita mennyt väärin päin, mutta ei kai siihen kukaan kuole, jos vaatteet eivät ole ihan tiptop.”

Ulkopuolista apua Wickströmeillä ei ole käynyt koskaan. Neljännen ja viidennen lapsen jälkeen sitä suorastaan tyrkytettiin neuvolasta.

– Uskon, että me olemme pärjänneet, koska olemme niin samaa mieltä isoista linjoista. Vaimo on antanut minun ottaa vastuuta ja tehdä asioita omalla tavallani, Jussi kiittää.

– Välillä on lapsen paita mennyt väärin päin, mutta ei kai siihen kukaan kuole, jos vaatteet eivät ole ihan tiptop.

Arjessa auttaa hyvä logistiikka. Lasten päiväkoti ja koulut ovat lähellä, Ellakin pyöräilee kouluunsa vain viisi minuuttia. Myös säännölliset ruoka- ja nukkumaanmenorutiinit helpottavat. Niitä tosin pitää osata soveltaa, sillä liki kaikki Wickströmien lapsista harrastavat jotain urheilulajia. Jussi itse on valmentanut vuosia jalkapalloa, jääkiekkoa ja lentopalloa.

– Monet kauhistelevat, miten jo yhden lapsen treenit vievät aikaa. Meillä on harrastettu jatkuvasti 18 vuotta. Jossain vaiheessa minulla oli jääkaapin ovessa lapulla reitti, mitä kautta kannattaa ajaa kenenkin harkkoihin.

Nyt sitä ei enää tarvita. Isommat lapset kulkevat treeneissään omatoimisesti. Jussi itse on tänäänkin lähdössä vetämään tyttöjen lentopalloharjoituksia.

– Vaikka olen ollut lasten kanssa paljon kotona, olen aina valmentanut iltaisin. Koskaan ei ole tuntunut siltä, että olisin jäänyt mistään paitsi. Emme käy yhdessä etelänmatkoilla, mutta olen käynyt jokaisen lapsen kanssa erikseen pelimatkoilla ja ottanut jonkun pikkusisaruksistakin mukaan.

”Monet kauhistelevat, miten jo yhden lapsen treenit vievät aikaa. Meillä on harrastettu jatkuvasti 18 vuotta.”

Päivällisen vanhemmista tekee valmiiksi se, joka ehtii. Pasta ja uunilaatikot maistuvat kaikille.

– Syömisen kanssa saa tällä kokoonpanolla vähän pelata, kun jokainen lähtee iltaharrastuksiinsa. Mietin etukäteen, kuka syö milloinkin ja kenelle jätän annoksen odottamaan. Käymme kahdessa, kolmessa kaupassa sen mukaan, mistä mitäkin saa edullisimmin. Siinä säästää todella paljon. Eineksiä emme osta lainkaan.

Hyvin sä hoidat. Et voinutkaan olla valmis. Niin Jussi sanoisi nyt sille parikymppiselle Jussille, joka ihmetteli vauvan potkuhousujen napitusta.

– Nelikymppisenä on hyvä ikä saada lapsia, kun on enemmän sinut itsensä kanssa ja on henkisesti vahvempi. Mutta en vaihtaisi omaa polkuani. Vaikka itse aloin ajatella analyyttisemmin asioita vasta kolmenkympin jälkeen, toisaalta nuorempana jaksoin paremmin. Ja samat jännitykset ne olivat nytkin: meneekö kaikki synnytyksessä hyvin ja nukkuuko vauva yöt. Enkä ole yhtään nopeampi kasaamaan vaunuja tälläkään kokemuksella, Jussi naurahtaa.

”Kyllä sydän on iso, sieltä löytyy tilaa. En voi edes kuvitella, että minulla olisi vaikka vain kolme lasta.”

Voiko kaikista lapsistaan välittää yhtä paljon? Sitä Jussilta on kysytty useamman kerran. Aina hän vastaa samalla tavalla.

– Kyllä sydän on iso, sieltä löytyy tilaa. En voi edes kuvitella, että minulla olisi vaikka vain kolme lasta.

Jussi koettaa joka päivä olla jokaisen lapsen kanssa kahden ainakin viisi minuuttia. Yksi lähtee mukaan jahtaamaan Pokémoneja, kun isä vie toista lasta harjoituksiin. Kolmannen kanssa Jussi käy kaupassa, neljännen kanssa pesulla ja viidennelle lukee.

Kahdenkeskistä aikaa Ellan kanssa Jussilla on ollut viimeksi 17 vuotta sitten. Sen jälkeen kotona on aina ollut ainakin yksi lapsista. Iltaisin he kuitenkin valvovat lasten nukkumaanmenon jälkeen tunnin, puolitoista – vaikka väkisin.

– Se on hyvää aikaa hoitaa suhdetta. Ja useinhan me olemme yhdessä 24 tuntia päivässä, kun opiskelujakin pystyy tekemään nykyään etänä eri tavalla kuin ennen. Parikymmentä vuotta sitten se ei ollut mahdollista. Tico konttaili neljän kuukauden iässä mukanani koulussa. Sitä kyllä välillä hämmästeltiin, Jussi muistelee.

Feena sen sijaan opettelee konttaamaan kotona. Ella opiskelee neljänteen ammattiinsa kätilöksi ja aloittaa harjoittelun Keski-Suomen Ensi- ja Turva­kodissa. On taas Jussin vuoro jäädä kotiin täysipäiväisesti.

– Sitten me saadaan olla aamupäivät ihan kahdestaan, Jussi lupaa sylissään nukkuvalle Feenalle.

”Isyys on jatkuvaa oppimista. Yksikään lapsi ei ole samanlainen.”

Viimeisestä vauva-ajasta on kuusi vuotta, mutta pienenkään vauvan koti-isyys ei Jussia pelota.

– Kun ikää on tullut lisää, sitä ajattelee, että kelpaa sellaisena kuin on. Teen sen mihin pystyn, enempää en voi. En mieti liikaa etukäteen negatiivisia asioita. Ainahan jokaiselle voi vahinkoja sattua, ja pieniä pintavikoja on sattunutkin kaikkien kanssa. Hätätapauksessa käymme päiväkävelyllä hakemassa äidiltä vähän lisää maitoa, hän suunnittelee.

Vaikka Feena on Jussin kahdeksas lapsi, opittavaa on edelleen.

– Isyys on jatkuvaa oppimista. Yksikään lapsi ei ole samanlainen. Jälkikäteen olen huomannut, että meidän pojilla esimerkiksi puheen kehitys on ollut hitaampaa kuin tytöillä. Samalla tavalla olin itse hitaampi siinä lapsena. Monissa asioissa voi luottaa maalaisjärkeensä enemmän kuin vaikka siihen, mitä neuvolan taulukoiden mukaan pitäisi osata.

Muutamassa asiassa Wickströmien lapset ovat kaikki samanlaisia. Jokainen katsoo silmiin ja kättelee, kun kohtaa uuden ihmisen. Kaikki tietävät myös, että riidoissa ei saa mennä nukkumaan.

– Niillä opeilla pääsee elämässä jo pitkälle, Jussi uskoo.

Teoriassa Jussista ja Ellasta voisi tulla isovanhempiakin jo lähivuosina. Jos jokainen lapsi saisi tavalliset kaksi lasta, lastenlapsia olisi jo 16.

– Saisi olla aika pitkä joulupöytä, Ella huomauttaa.

Jussi kuittaa laskutoimitukset rennosti.

– Ei kannata miettiä liikaa etukäteen. Mennään sen mukaan, mitä tulee.

Johanna ja Kristo viettävät parisuhdeaikaa käytännössä öisin. Ennen kaksosten syntymää pariskunta matkusti kerran vuodessa Lontooseen teatterimatkalle, mutta nyttemmin tapa on ollut tauolla. Kuva: Heli Blåfield
Johanna ja Kristo viettävät parisuhdeaikaa käytännössä öisin. Ennen kaksosten syntymää pariskunta matkusti kerran vuodessa Lontooseen teatterimatkalle, mutta nyttemmin tapa on ollut tauolla. Kuva: Heli Blåfield

4-vuotiaat kaksoset ja 10-vuotias esikoinen, opinnot, monta pätkätyötä. Olkoon vain kalenterissa ahdasta, pannaan sopimaan, näyttelijäpariskunta kertoo arjestaan.

Päiväkodista on tullut viesti, että nelivuotiaan kumpparit koossa 26 ovat hukassa.

Näyttelijä Johanna Kokko availee eteiskaappeja perheen paritalokodissa Espoossa. Vaatepussukoista löytyy kolmet saappaat kokoa 25 sekä kahdet kokoa 28. Kaikki ovat jääneet aikaa sitten pieniksi perheen 10-vuotiaalta esikoiselta, jonka kamppeita Johanna on säästänyt pikkuveljille, nelivuotiaille kaksosille.

Tänäänkään Johannalla ei ole aikaa käydä tavaroita läpi enempää, vaan hän survoo pussukat takaisin kaappeihin. Näyttelijäpuoliso Kristo Salminen on lähtenyt aamulla bussilla kuvauksiin, josta hän jatkaa suoraan Kansallisteatterin iltanäytökseen.

Johannan on ehdittävä päivän aikana harjoitella Mamma Mia! -musikaalin vuorosanoja ja tehdä tuottajaopintojen lopputyötään. Illaksi hänkin lähtee teatterille, mutta sitä ennen on annettavaa välipalaa koulusta tulevalle esikoiselle, haettava kaksoset päivähoidosta ja ruokittava koko kolmikko ennen kuin hoitaja tulee päästämään äidinkin töihin. Sähköinen kalenteri piippaa tiheään.

”Näyttelijällä raskaus ei sovi mihinkään työtilanteeseen.”

Tavallista työpäivää tässä perheessä on vaikea määritellä. Teatterin työpäivän ensimmäinen osa on keskellä päivää. Toinen alkaa illalla puoli seitsemältä, ja joskus aikataulut selviävät vasta edellisenä iltana. Jos molemmat vanhemmat ovat kiinni teatteriesityksissä, työaikojen välissä ehtii juuri hakea lapset ja laittaa ruuan. Sitten on lähdettävä takaisin.

Johannasta hoitajien ja työaikojen järjestely on vain positiivinen ongelma, sillä se tarkoittaa, että töitä riittää. Freelancerina perhevapaiden sovittaminen ei ole ollut hänellekään helppoa.

– Ensimmäisen lapsen jälkeen jouduin vakuuttelemaan, että olen valmis töihin. Kaksosten jälkeen tilanne oli vielä vaikeampi. Moni ajatteli, että sillähän on ne kaksoset, palaako se kotoa enää koskaan mihinkään. Osa toppuutteli, että ole vain vielä kotona, vaikka olin valmis palaamaan töihin. Se turhautti.

Johanna on ollut lasten kanssa niin paljon, että ei tunne huonoa omatuntoa työmenoista.

– Uskon, että olen paljon parempi äiti, kun saan toteuttaa omaa intohimoani ja työtäni. Vaikka kyllä tasaisin ajoin mielessä käy, että monessa työssä pääsisi helpommalla. Tämä on kuitenkin meidän elämäntapamme.

”Ennen lasten syntymää kävin läpi käytännön asioita kätilönä työskennelleen äitini kanssa. Muuten olen pohtinut äitiyttäni hyvin vähän”, Johanna kertoo. Kuva: Heli Blåfield
”Ennen lasten syntymää kävin läpi käytännön asioita kätilönä työskennelleen äitini kanssa. Muuten olen pohtinut äitiyttäni hyvin vähän”, Johanna kertoo. Kuva: Heli Blåfield

Säätämiseen pariskunta tottui jo seurusteluaikana.

Johanna ja Kristo tapasivat vuonna 2003 yhteisen ystävän huvilalla. Johanna asui ja näytteli tuolloin Tampereella, Kristo Helsingissä. Mun tyyppi, ajatteli Johanna heti.

Kun Johanna alkoi odottaa vuonna 2007 syntynyttä esikoispoikaa, pari vuokrasi yhteisen kodin Helsingistä. Johannalle muutto tarkoitti luopumista varmasta työstä, kiinnityksestä Tampereen Työväen Teatterissa.

Kun esikoinen oli kuuden, kaksoset ilmoittivat tulostaan. Se oli Johannalle sokki. Tuttavaperheen kaksosten ansiosta se arki oli tullut tutuksi.

”Johannan ansiosta kaikki pyörii meillä kotona.”

Johanna tiesi kaksosraskauden riskit, mutta talouskin huoletti: Auto täytyisi vaihtaa isompaan. Kaksi pinnasänkyä ei mahtuisi vanhempien makuuhuoneeseen, joten koti pitäisi laittaa myyntiin viimeistään, kun kaksoset eivät mahtuisi enää nukkumaan äitiyspakkauksen laatikoissa.

Totta oli sekin, että näyttelijällä raskaus ei sovi oikein mihinkään työtilanteeseen.

– Sitten se vain pannaan sopimaan, Johanna sanoo.

– Odotusaikana vierailin Armi-näytelmässä, jonka yhdessä kohdassa näyttelin Diorin mallinukkea, ja esitys esitykseltä nappeja piti avata useampia. Jossain esityksessä yleisöstä kuului huuto: hirveä maha!

Kaksoset syntyivät neljä viikkoa etuajassa. Samassa rytäkässä esikoisella alkoi ensimmäinen luokka, ja Kriston piti palata kahden viikon isyyslomaan jälkeen töihin.

– En muista ensimmäisestä vuodesta juuri muuta kuin että syötin vauvoja koko ajan. Kun Kristo oli kotona, jaoimme vauvat, molemmille omat, mutta yksin ollessa kädet eivät aina tahtoneet riittää. Kun toinen oli vaarassa kierähtää hoitopöydältä maahan ja toinen järsi lattialla johtoa, piti järkeillä, että kumman nappaan ensin.

Tuplavauva-arki on nyt vaihtunut tuplauhmaikään. Se tarkoittaa sitä, että kotona riittää ääntä. Tänä aamuna kaksosten autoleikki on kuitenkin alkanut mukavasti sovussa.

– Huomaan, että kun molemmat ovat tyytyväisiä leluihinsa ja kokevat olevansa sillä tavoin tasa-arvoisia, homma toimii, Johanna sanoo.

– Korotan ääntä, kun tuntuu, että leikki menee tappeluksi ja yleiseksi huudoksi. Välillä kyllä tuntuu, että koko ajan joku lapsista itkee.

Kaksosten synnyttyä Johanna kantoi huolta esikoisesta, joka jäi helposti pikkuveljiä vähemmälle huomiolle. Siksi molemmat vanhemmat ovat tietoisesti yrittäneet järjestää hänelle kahdenkeskisiä hetkiä. Usein Kristo ottaa isoveljen vierelleen sohvalle, ja kaksikko pelaa yhdessä Fifaa.

Sellaiset hetket ovat molemmille tärkeitä.

4- ja 10vuotiaat veljekset leikkivät jo paljon keskenään. Kuva: Heli Blåfield
4- ja 10vuotiaat veljekset leikkivät jo paljon keskenään. Kuva: Heli Blåfield

Kun arjessa on paljon liikkuvia osia, tarvitaan järjestelmällisyyttä. Johannalla perheen projektipäällikkyys on hyvin hanskassa. Sen tietää puoliso Kristokin.

– Kyllä meillä kaikki pyörii Johannan kautta, hän sanoo.

– Tässä elämäntilanteessa minusta tuntuu usein siltä, että vaikka tekisin kotona mitä, ei ikinä tule valmista. Saan kyllä tarvittaessa raavittua lasten tavarat kasaan, mutta välillä minulla on hukassa roinaa omiltakin jäljiltä.

Kristo asui koko nuoruutensa Kruunuhaassa Helsingin ytimessä ja on kuuluisan Salmisen taiteilijasuvun poika. Isä Esko Salminen ja äiti Heidi Krohn ovat näyttelijöitä. Myös isän nykyinen vaimo Aino Seppo sekä Kriston siskot Kreeta ja Sonja ovat ammattinäyttelijöitä.

Johanna taas on kotoisin Nakkilasta, Porin läheltä. Äiti työskenteli kätilönä, eikä suvussa ole Johannan lisäksi yhtään näyttelijää.

Erilaisista lähtökohdista huolimatta parilla ei ole ollut isoja näkemyseroja kasvatuksesta.

– Vaikkapa peliajoista juttelemme illalla aina ensin kahdestaan ennen kuin kerromme niistä lapselle. Kristo sopii usein työjuttuja boheemimmin ja ilmoittaa sitten minulle, että ai niin, hänellä onkin ylihuomenna kuvaukset. Minä sovin juttuja enemmän lasten ehdoilla, Johanna kertoo.

– Vaikka arkemme kuulostaa kaaottiselta, olen hyvä aikatauluttaja ja perillä siitä, mitä meillä tapahtuu. Olen meistä hitusen järjestelmällisempi.

Kristolla on ollut arkeen yksi toive. Koska hän joutui olemaan nuorena paljon yksin vanhempien työn takia, hän on toivonut, että heillä työt järjestetään niin, etteivät molemmat vanhemmat ole poissa samaan aikaan.

– Huono puoli on se, että sitten kun toinen vanhemmista on kotona, ei ole rahaa tehdä asioita. Kun molemmat ovat töissä, ei ole aikaa. Se on ikuinen paradoksi. Myös rutiineita lasten kanssa on vaikea luoda, kun työpäivät ovat eri pituisia, Kristo kertoo.

– Vaikka Kristo on aina kotona ollessa hoitanut vaipanvaihdot ja kauppareissut, olen ollut lasten kanssa enemmän, ja he purkavat minuun myös enemmän kiukkua, Johanna sanoo.

”Perheen hyvinvointi lähtee vanhemmista. Ei mikään pari kestäisi arkea ilman rakkautta.”

Sunnuntai on harvinainen päivä, sillä koko perhe on vapaalla. Silloin ulkoillaan yhdessä lähipuistoissa ja Suvisaaristossa, pyykätään ja kyläillään isovanhempien tai kavereiden luona. Myös lasten harrastukset täytyy ajoittaa sunnuntaille. Muina päivinä
niihin ei ole aikaa kuskata.

Vaikka koko lähipiiri on täynnä näyttelijöitä, Kristo ja Johanna eivät ole mainostaneet tätä pojilleen, päinvastoin. Esikoinen sai tietää työstä vasta hiljattain.

– Hän on kiinnostunut näyttelijäntyöstä, mutta me emme ole siitä kovin innoissamme. Ainakaan lapsitähteydessä ei ole mitään kovin tavoittelemisen arvoista. Toivomme pojille ihan normaalia, turvallista lapsuutta.

Yksi konsti tavalliseen arkeen on se, että vanhempien työajoista huolimatta poikien rytmi on sama kuin kavereillakin. Se onnistuu kolmen vakituisen hoitajan ansiosta, ja on siksi hintansa arvoista.

Poikia käy hoitamassa myös Johannan äiti, joka muutti äskettäin lähelle perhettä.

– Äidistä on ollut suuri apu. Emme kuitenkaan halua kuormittaa samoja ihmisiä liikaa. Kriston äiti on jo esimerkiksi sen verran iäkäs, että hänen luonaan käymme kylässä muuten, Johanna sanoo.

Parisuhdeaikaa Johannalla ja Kristolla on käytännössä öisin. Näytösiltoina he ehtivät kotiin puoli yksitoista. Hoitaja lähtee kotiin, ja Johanna laittelee pojille seuraavan päivän vaatteet valmiiksi. Kristo paistaa pihvit. Sillä aikaa Johanna lösähtää sohvalle ja nauttii hiljaisuudesta.

Yhdessä käydään läpi perusjuttuja: mitä koulussa ja päiväkodissa on tapahtunut, mitä huomenna pitäisi muistaa.

Esikoisen syntymän jälkeen Johanna ja Kristo matkustivat kerran vuodessa Lontooseen katsomaan teatteria. Kaksosten syntymän jälkeen tapa on ollut tauolla.

– Ei yhteisen ajan puute ole aiheuttanut meillä mitään kriisejä, Johanna sanoo.

– En usko, että mikään pari kestäisi arkea ilman rakkautta. Perheen hyvinvointi lähtee vanhemmista ja heidän suhteestaan.

Nyt Johanna ja Kristo haaveilevat esikoisen kanssa koko perheen lomamatkasta lämpimään. Johanna odottaa aikaa, jolloin melutaso talossa laskisi ja hän ehtisi koko köörin kanssa yhtä aikaa uimahalliin.

Ja se vaaterumbakin olisi hyvä saada järjestykseen. Pussukat odottavat edelleen eteisen kaapissa.

–Olympialaisten aikaan pojat halusivat hiihtää, ja muistin, että olin hankkinut rivin eri kokoisia suksia. Silloin kaikki lapset pääsivät ladulle, Johanna kertoo.

Siellä kaksoset heittäytyivät vatsalleen lumeen. "Missä meidän pussut ovat?" he huusivat.

Aa, siis ampumahiihtäjiä, Johannaa nauratti.

Perhe:

Näyttelijäpariskunta Johanna Kokko, 41 ja Kristo Salminen, 45, asuu Espoossa 10-vuotiaan esikoispoikansa sekä 4-vuotiaiden kaksospoikien kanssa.

Tuottajaksi opiskeleva Johanna nähdään Mamma Mia! -musikaalin yhdessä pääosassa. Kristo on mukana Kansallisteatterin Julia ja Romeo -näytelmässä ja jää kesällä virkavapaalle.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Erityisesti EU:n ulkopuolisiin verkkokauppoihin voi olla vaikea saada yhteys, jos lelu osoittautuu vialliseksi tai vaaralliseksi. 

Jos jokin lelu verkkokaupan valikoimassa näyttää epäilyttävältä, Anja Merenkivi, klikkaa sen taatusti ostoskoriinsa. Myös ruokaostoksilla marketissa kassalle saattaa päätyä lelu, jota hän haluaa tarkastella lähemmin.

– Vapaa-ajalla tosin yritän kiertää leluosastot kaukaa, Tukesin ylitarkastajana työskentelevä Merenkivi naurahtaa.

Hän valvoo työssään sitä, että Suomessa myytävät lastentarvikkeet ja lelut täyttävät niille asetetut turvallisuusvaatimukset.

– Olen se, joka synttärivieraanakin huomauttaa, ettei 1–2-vuotiaan kuulu saada lahjaksi lelua, joka on kielletty alle 3-vuotiaalta. Ikärajoitus perustuu tuotteen turvalliseen käyttöön. Lelussa voi olla esimerkiksi irtoavia osia, joihin pieni, suullaan maailmaan vielä tutustuva lapsi saattaa tukehtua.

Leluja ja lastenhoitotarvikkeita myydään yhä enemmän verkossa. Ostopäätöstä puntaroivalle vanhemmalle Merenkivi antaa kaksi neuvoa: selvitä, voiko valmistaja tai myyjä todentaa tuotteen turvallisuuden, ja saatko verkkokauppaan tarvittaessa yhteyden, jos haluat esimerkiksi reklamoida ostoksestasi.

– On hyvä huomata, ettei fi-pääte osoitteessa automaattisesti tarkoita, että verkkokauppa on suomalainen.

Erityisen harkitseva kannattaa Merenkiven mukaan olla silloin, kun tilaa EU:n ulkopuolisista verkkokaupoista. Myyjään voi olla hankala saada jälkikäteen yhteyttä, vaikka tuote olisi virheellinen tai jopa vaarallinen.

Tukes on mukana usean eri viraston ja muun tahon kanssa syksyllä lanseerattavassa verkkokauppakampanjassa, jossa testataan halpaverkkokaupoista tilattuja leluja ja lastenhoitotarvikeita. 

Kun ostat lelun verkosta, tarkista että

  • lelusta löytyy CE-merkintä. Se kertoo, että valmistaja vakuuttaa lelun täyttävän sitä koskevat EU:n lelusäännösten vaatimukset.
  • mukana on käyttöohjeet ja turvallisen käytön kannalta tarpeelliset varoitukset suomeksi ja ruotsiksi. Näiden puuttuminen voi viitata siihen, ettei myyjä ole muutoinkaan huolehtinut velvoitteistaan ja tuotteen turvallisuudesta.
  • tuote soveltuu tarkoitukseensa. Esimerkiksi pehmolelun olisi hyvä  tulee olla vähintään pintapestävä.
  • hinta on kohtuullinen. Jos hinta on epäilyttävän halpa muihin vastaaviin leluihin verrattuna, valmistuksessa on saatettu tinkiä turvallisuudesta.
  • verkkokaupalla on asiakaspalvelu, johon saat yhteyden, jos haluat esimerkiksi reklamoida ostoksestasi. Varsinkin jos verkkokauppa on itsellesi uusi, kannattaa tutustua muiden asiakkaiden kokemuksiin palvelusta ja tuotteista.

Anja Merenkivi tiedottaa lelujen ja lastentarvikkeiden turvallisuuteen liittyvistä asioista Facebookissa: Anja Merenkivi Tukes Lastenturvallisuus

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.