Poikamme oppi kävelemään syntymäpäiväänsä edeltävällä viikolla. Olisi ehkä parempi sanoa, että silloin poika oikeastaan vasta aloitti kävelyharjoitukset. Syntymäpäivillä hänen otsastaan tuijotti valtava mustelma kuin kolmas silmä.

Poikamme oppi kävelemään syntymäpäiväänsä edeltävällä viikolla.
Olisi ehkä parempi sanoa, että silloin poika oikeastaan vasta aloitti kävelyharjoitukset. Syntymäpäivillä hänen otsastaan tuijotti valtava mustelma kuin kolmas silmä.
Minua vähän hävetti. Poika oli toisena kävelypäivänään kaatunut päin hyllyn reunaa, enkä minä ollut ehtinyt napata kiinni.
Kukaan juhlavieraista ei sanonut mustelmasta mitään, mutta en päässyt eroon tunteesta, että jokunen heistä saattoi pitää minua hulttioisänä.

”Taaperokypärä”, tuttavaperheen isä ehdotti ratkaisuksi.
”Työkaverilla on neljä villiä lasta, ja ilman kypärää he eivät kuulemma selviäisi. Kypärän kanssa pojat voivat juosta vaikka täysillä seinään, eikä heille käy kuinkaan.”
Menin sanattomak­si. Kun olin pieni, meil­lä ei ollut edes pyöräilykypäröitä. Mutta nytkö pikkulapset käyttävät kypäriä kävellessäänkin?
”Kypärä päähän, järki jäähän”, vaimo tokaisi perheen lähdettyä. Minua nauratti.
Poika vaappui menemään kädessään lahjaksi saatu vasara, jonka mukana tulleissa ohjeissa kiellettiin antamasta lelua alle kolmivuotiaille. Vaappujaa katsellessani en voinut olla miettimättä, ettei hänessä vielä paljon järkeä jäädytettäväksi ollutkaan.

Kun poika syntyi, kerroin kaikille, ketkä vain viitsivät kuunnella, että meidän pojan elämänoppimäärään kuuluu murtuneita luita. Haluan lapseni­ kokeilevan rajojaan, ja rajoja rikkoessa saattaa välillä joku raajakin mennä rikki. Metodin erinomaisuutta perustelin esittelemällä listaa omista katkenneista luistani.

Vaimolla oli tapana luentoni päätteeksi huomauttaa, että hänellä oli ihan onnellinen ja rajoja rikkonut nuoruus ilman katkenneita luitakin.
Pojan syntymäpäivän iltana huomasin, etten enää ollut varma luunmurtometodini erinomaisuudesta kasvatustapana.
Kun pojan pää paria päivää aiemmin oli kolahtanut puuhyllyyn, olin ensin meinannut tulla hulluksi huolesta. Huoli oli vaihtunut pian ärsytykseen, kun huuto vain jatkui ja jatkui, vaikka vammat vaikuttivat pieniltä.
Aloin miettiä, että entä jos olisi tullut haava tai katkennut luu?

Päätin ehdottaa kävelykypärän hankkimista ja pojan huoneen pehmustamista täysin taaperoturvalliseksi. Näin päästäisiin monesta itkusta ja porusta ja minä voisin viettää enemmän aikaa internetissä, kun ei tarvitsisi lähteä terveyskeskukseen jonottamaan.
Yllättäen vaimo ei tukenutkaan täysin rinnoin suunnittelemaani kasvatuksellista takinkäännöstä. Hänen mielestään tarkoitus – pojan terveys – oli oikea, mutta sen syy – isän helpompi elämä – väärä.
”Ei lasta voi kääriä vaahtomuoviin vain siksi, että sinä voisit olla vahtimatta häntä.”
Hetken asiaa mietittyäni päätin ottaa mieluummin kärsivällisen lohduttajan roolin kuin hankkia vatsahaavan olemalla ylihuolehtivainen. Jos poika oppisi ennen teini-ikää, ettei seinää päin kannata juosta, olisin palkkani ansainnut.

Teppo Moisio on 30-vuotias toimittaja, joka asuu Helsingissä vaimonsa ja poikansa kanssa. Esikoispoika Nuuti syntyi heinäkuussa 2010.

Kolumni on julkaistu Vauva-lehdessä 9/2011.