Äiti97

Kello 10:00 sunnuntaina 25.01.2015 heräsin kipeään kramppiin (tai niin luulin). Nukahdin uudelleen, mutta heräsin 15 minuutin kuluttua uudelleen samaan kramppiin kunnes tajusin että ei mulla ennen ollut näin kovia kramppeja ja tajusin että ne olivat supistuksia. Asuttiin äitini luona vielä tuolloin ja jätin mieheni nukkumaan ja menin alakertaan ja sanoin äitille että tänään ehkä tapahtuu jotain. Laskettu aika oli 27.01.2015 joten lähes kaikki olivat sanoneet että kyllä se menee sen lasketun ajan yli ensisynnyttäjällä joten olin jotenkin varautunut siihen ja mua alkoi pelottaa kun tajusin että homma alkaa etenee. Koko päivä meni supistellen ja illalla keräsin rohkeuteni ja soitin synnärille (mulla siis aivan kauhea pelko soittaa jonnekkin) ja he käskivät ottaa panadolin (ihan kun se auttaisi) ja mennä kuumaan suihkuun. Sanoivat vielä että tuskin se synnytys on lähtenyt käyntiin kun ei ole vielä laskettu aika ollut ja kun oli niin epäsäännöllisiä supistuksia. Supistukset saattoivat tulla 2 minuutin välein ja 10 minuutin välein joten eihän siinä mitenkään pystynyt edes lepäämään. Yö tuli ja ne tunnit kuluivat hitaasti. 5.00 maanantaina päätin että soitan uudestaan synnärille ja sama vastaus tuli taas että panadoli ja kuumaan suihkuun ja pitää olla kotona niin kauan kun pystyy ja jos on pakko tulla niin sitten saa tulla. Äitini hermostui ja sano että nyt otatte taksin ja lähdette sinne sairaalaan. Mulla oli semmonen tunne että mun tuurilla en ollut auennut yhtään ja olisin joutunut takaisin kotiin odottelemaan. Olin onneksi n. 2-3 cm auki joten saatiin jäädä sairaalaan supistuskäyrille (eli monitori joka ottaa vauvan sydänkäyrää ja laskee supistuksia). Ne tunnit oli todella rankat kun piti yrittää olla paikoillaan ettei vauvan sydänäänet hävinnyt ja ei saanut mitään kivunlievitystä vielä tässä vaiheessa. Sain kokeilla kuumaa ammetta kun odotettiin synnytyssaliin pääsyä mutta se oksetti vaan jotenkin kun ei pystynyt hengittää kun oli niin kuuma. Joskus 12 aikoihin päästiin vihdoinkin saliin mutta silloin mua alko pelottaa toden teolla kun tajusin että there's no going back now. Sain ilokaasua ja jumppapallon jotka helpotti mun oloa paljon! Sitten alkoi yhtäkkiä tuntua siltä että nyt sattuu liikaa ja pyysin epiduraalia. Lääkäri tuli huoneeseen ja mulla oli just supistus menossa niin mua nolotti kun en pystynyt tevehtimään. Hän rupesi sitten laittamaan sitä puudutusta ennen epiduraalia ja minähän vielä varmistin ja kysyin että osaakohan hän varmasti laittaa sen oikeaan paikkaan, haha. Epiduraali meni hyvin ja sain vihdoinkin levätä hetken, ainoa haittavaikutus oli hitonmoinen kylmä ja kutina jaloissa. Yhtäkkiä heräsin ja tunsin että nyt sattuu ihan eri tavalla kun aiemmin ja samalla tuntui että olisi todella kova kakkahätä. Huusin miehelleni että painaa sitä nappia niin että saan vielä sen toisen annoksen epiduraalia. Kätilö tuli ja yritti laittaa sen toisen annoksen epiduraalia kanyyliin mutta kanyyli oli jostain syystä mennyt tukkoon eikä sinne mennyt yhtään mikään. Rupesin panikoimaan kun tajusin etten tule saamaan mitään kivunlievitystä ja nappasin nopeasti ilokaasu maskin naamaan mikä ei tosin siinä vaiheessa auttanut enään yhtään. Sanoin kätilöille että nyt SE tulee ja tunsin todella kovaa painetta alapäässä. Kätilö yritti rauhoitella ja sanoi että se paineentunne on epiduraalin vaikutusta ja sanoin uudestaan että nyt SE oikeasti tulee ja sitten hän tuli kokeilemaan ja kas kumma vauvalla oli 30 tunnin jälkeen tullut kiire ja oli yhtäkkiä tulossa. En ollut avautunut kunnolla joten kätilö pyysi pidättämään mutta se tuntui mahdottomalta. Se tuntui vähän siltä että olisi todella paha ripulihätä mutta joutuu pidättämään ja samalla tulee kylmähiki ja huono olo, tämä vauvan pidättäminen oli vielä ehkä 10 kertaa kauheampi tunne. Vihdoinkin sain luvan alkaa ponnistamaan ja ensin meni hyvin mutta sitten kun päätä piti alkaa ponnistaa niin tunsin kun koko alapään iho alkoi repeilemään ja semmoista kipua en ollut ikinä ennen kokenut ja supistukset olivat lastenleikkiä verrattuna siihen kipuun. Musta tuntuu että mulla on jäänyt ehkä pienet traumat siitä kivusta koska jotenkin olin olettanut että aina jotain kipulääkettä on saatavilla, koska synnytysvalmennuksessa niin sanottiin ja minä otin sen ihan kirjaimellisesti, lopuksi minä jouduin ponnistamaan ja synnyttämään ihan luomuna ja se oli jotenkin shokki mulle. Mulla on aika korkea kipukynnys ja on lapsesta asti ollut. Menin paniikkiin kivusta ja huusin niin että mulla oli monta päivää synnytyksen jälkeen kipeä kurkku. Kätilö pyysi mua lopettamaan huutamisen ja keskittyä ponnistamiseen. Pää oli vihdoinkin ulkona ja loput sitten tulikin helposti. Siinä he nostivat vauvaani ilmaan ja mietin sekunnin ajan miksi hän ei itke kunnes kuulu kova rääkäsy. Ponnistusvaihe kesti n. 20min ja oli suht lyhyt ensisynnyttäjällä vaikka tuntui ikuisuudelta. Noin 30h synnytystä takana ja revennyt alapää, enkä saanut sitä "wau, olen äiti"- fiilistä mistä kaikki olivat puhuneet. Kaikki sanoivat että kyllä se palkinto tulee sitten kun saat vauvan ensimmäistä kertaa syliin. En saanut sitä palkinto-fiilistä, vaikka tietenkin nyt ajattelee että kaikki oli sen arvosta mutta sinä hetkenä olin vaan niin poikki enkä oikeastaan tuntenut mitään. Olisin halunnut että kuka tahansa muu pitää vauvaa koska mä olin niin poikki ja rikki enkä vaan yksinkertaisesti olisi jaksanut. Katselin vauvaa ja miestäni vuorotellen ja hymyilin vähän, muuhun en jaksanut. Mulla oli hirveän huono omatunto näiden fiilisten takia. Tunsin itteni niin pettyneeksi ja huonoksi äidiksi kun en tullut heti onnelliseksi enkä itkenyt onnenkyyneleitä. Seuraavaksi oli vuorossa tikkaaminen ja se sattui myös todella paljon ja kesti tunnin, 13 tikkiä tuli. Vauva oli terve ja olin siitä tietenkin onnellinen. Saatiin onneksi perhehuone ja rehellisesti niin en olisi pärjännyt mitenkään ilman miestäni. Oltiin 2 yötä sairaalassa ja päästiin vihdoinkin kotiin. Mulla oli hirveitä vaikeuksia käydä vessassa sillä se sattu niin paljon mutta ajattelin että mielummin kärsin kotona kun sairaalassa. Mun kaikki haaveet vaunukävelyistä ihanassa talvisessa säässä vastasyntyneen kanssa meni pieleen kun pystyin vasta juuri ja juuri kävelemään 3-4 viikkoa synnytyksen jälkeen, ja silloinkin se käveleminen sattui tosi paljon. Jotenkin mä olen pettynyt että en voinut/saanut kokea sitä ihan vastasyntynyttä vauva-aikaa. Vieraita tuli ja meni mutta mä olin ihan zombie enkä edes muista ketä kaikkia meillä on käynyt katsomassa vauvaa. Vauva oli täydellinen vauva ja nukkui pitkiä unia. Imetys sujui ihan ok vaikka sattuikin alussa, korviketta piti silti antaa äidinmaidon lisäksi aika pienestä saakka koska se stressi synnytyksen jälkeen vaikutti siihen maidontuloonkin. Aloin nauttia äitiydestä vasta kun vauva oli n. 2 kuukautta vanha.

Vauva syntyi siis 26.01.2015 kello 18.45 ja oli syntyessään täydelliset 3200g ja 52cm. <3

Mun mielestä on joko niin että kaikilla vaan on tosi helppoja synnytyksiä niin kun lähes kaikki sanovat tai sitten ei vaan haluta puhua siitä koska onhan sekin aika herkkä aihe. Mun mielestä pitäisi puhua enemmän näistä synnytyksistä koska onhan se maailman luonnollisin asia (samoin kun imetys) ja jokainen meistä on tullut tähän maailmaan samalla tavalla, katsomatta ihonväriä tai uskontoa.

Tänä päivänä mä ajattelen synnytystä niin että kaikki oli sen arvosta, ja tietenkin aika kultaa muistot.

Kommentit (0)