"Elämä ilman kirjoja, liikuntaa ja musiikkia on silti paljon enemmän kuin ennen."

Vauva täyttää vuoden ja minä olen äiti, joka tilaa syntymäpäiväkakun konditoriasta ja toteaa vieraiden saapuessa, ettei taloudesta löydy kakkuvatia, -lapiota, servettejä tai maitoa. Unohdamme ottaa yksivuotisvalokuvan.

Seuraavana päivänä lapseton ystäväni kysyy minulta kahvilassa, joko se taapertaa. Mieleni tekee tehdä oksennuseleitä ja kirkua, mutta tyydyn pyörittelemään silmiäni. Ensimmäisen vuoden päättymisessä hirveintä on todeta, ettei lasta kutsuta enää vauvaksi, vaan taaperoksi – ja minä inhoan sitä sanaa. Mamma, masuasukki, taapero. Kantoliinailu, kestovaippailu, pottailu. Kaikki samaa scheissea.

Ehkä kahviseuralaiseni yrittää vain olla huomaavainen ja samaistua maailmaani. Tai sitten tämä on testi, jolla mitataan sitä, olenko hurahtanut vuoden aikana ja alkanut puhua lapsesta ja siihen liittyvistä tavallisista asioista kuin vajukki.

Onneksi en ole.

En silti väitä, että olisin aivan ennallani.

Esimerkiksi: Ennen kuuntelin jatkuvasti musiikkia. Nykyään päähäni ei mahdu musiikkia.

Ennen urheilin. Nykyään en jaksa.

Ennen luin kirjoja. Nykyään en ymmärrä lukemastani mitään ja nukahdan kesken ensimmäisen sivun.

Mutta ei se mitään. Elämä ilman kirjoja, liikuntaa ja musiikkia on silti paljon enemmän kuin ennen.

Ajatellaanpa vaikka junassa matkustamista: aikaisemmin kirjoitin, luin tai kuuntelin musiikkia junamatkojen ajan. Tai nukuin (aah). Nykyään kipitän pitkin likaisia käytäviä konttaavan otukseni perässä ja yritän estää häntä tuhoamasta kanssamatkustajien eväitä ja päiväunia. Yritämme myös viihtyä lasten leikkivaunussa, jossa ei ole yksivuotiaalle mitään tekemistä, paitsi hengissä selviäminen.

Viime matkalla ryhmä yli kymmenvuotiaita poikia hillui leikkivaunussa hullun lailla. Pyysin poikia kauniisti varomaan pienempiä. Hilluminen jatkui entiseen tapaan. Etsin epätoivoisella katseella poikien vanhempia, jos he vaikka olisivat saaneet lapsiinsa tolkkua. Vanhemmat leikkivät kuurosokeita.

Enkä nyt tosiaankaan kuvittele itsestäni mitään. Oikein naurattaa, sillä minusta on tullut ihminen, jollaisia ennen inhosin. Olen nykyään se tyyppi, jonka seurueen jäljiltä ravintolan pöytä ja sen ympäristö näyttää kaatopaikalta, johon on iskenyt hurrikaani. Roskaa ja ruoanjätteitä on kaikkialla. Kun lapsi on heitellyt pasta-annoksensa pitkin kuppilan sieiniä, kaatanut lasillisen vettä pöydälle ja uittanut leipäkorin sisällön syntyneessä lätäkössä, olen vain hymyillyt lapselle ja jatkanut juttuani.

Ennen kuin minulla oli lapsi, ajattelin, että vanhemmat, jotka eivät onnistu pitämään lapsiaan kurissa ravintolassa, voisivat pysyä kotioloissa. Nyt ymmärrän, että villille yksivuotiaalle käytöstapojen opettaminen ei vielä oikein onnistu, ja jos pysyisin pienen villimiehen kanssa pelkästään kotioloissa,

tulisimme molemmat tuota pikaa hulluiksi.
Tunnen ylpeyttä siitä, että olemme onnistuneet pitämään vauvaa hengissä kokonaisen vuoden. Olen ottanut haltuun aikamoisen määrän uutta tietoa. Ihan totta, en edes tiennyt, että on olemassa asia nimeltä housuvaippa.

Muistan myös, että jossain vaiheessa sain neuvolasta neuvon nukuttaa vauva aina iltaisin jotakuinkin samaan aikaan. Siihen saakka poika oli nukkunut
ja valvonut miten häntä huvitti.

Vasta kotona tajusin, että olin unohtanut kysyä, miten vauva oikeastaan nukutetaan. Minulla ei ollut siitä mitään hajua.

Päätin siis toteuttaa nukuttamisen omalla tyylilläni: laitoin lapsen sänkyyn ja toivotin hyvät yöt. Onneksi en tässä kohtaa kysynyt neuvoa ystäviltäni, sillä sittemmin olen kuullut tunteja kestävistä nukuttamisrituaaleista, joihin kuuluu varpaiden laskemista, laulamista, keinuttamista, hyssyttämistä, maidon juottamista ja satujen lukemista. Joskus on hyvä olla hölmö. Joskus tieto lisää tuskaa.

Vauva on siis yksivuotias, eikä mikään taapero vaan pikkuinen poika. Olen vannonut itselleni, että ennen seuraavaa syntymäpäivää hankin kakkuvadin. Se, että tuntee itsensä hyväksi äidiksi, on kiinni pienistä asioista.

Tällä hetkellä opettelemme käymään puistossa. Niin kuuluu tässä vaiheessa tehdä, sanovat kanssaäidit. Yksivuotias istuu puistossa maassa ja syö kaksin käsin hiekkaa. Mikäpä siinä.

Maria Veitola on 39-vuotias toimittaja, jonka perheeseen kuuluu mies ja huhtikuussa 2012 syntynyt poika. Maria kertoo kolumnissaan, miten hän opettelee äidiksi yrityksen ja erehdyksen kautta.

Lue lisää kolumneja

Vierailija

Vuosi täynnä

Hyvin kuvattu. Ystäväin hölmöilyä kyllä hämmästelen. Ei lapsen nukuttamiseen tarvita tunteja. Meillä iltarutiinit olivat iltapala, pesu, n. 10 sivua iltasatua ja tuutulaulu. Jos lapsi sen jälkeen huuteli, käytiin ekalla ja tokalla kerralla sanomassa hyvää yötä, siitä eteenpäin ei juurikaan reagoitu, kunhan tarkistettiin, että kaikki on hyvin. Elämisen ääniä ei tarvitse välttää, ne kertovat lapselle, että hän on kotona.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Liitän sanan ’taaperoimettäjä’ nyt ensimmäistä kertaa julkisesti itseeni. Kuva: Satu Kemppainen.

Miksi taaperoimetys aiheuttaa hämmennystä ja hävettää?

Olen imettänyt kolmesti. Kaikki kolme lasta ovat saaneet maitoa myös muualta kuin rinnoistani. En suunnitellut imetysteni pituutta tai tapaa. Jokaisen lapsen imetyksestä olen oppinut jotakin.

Ensimmäisen lapsen kanssa, voi taivas, yli kymmenen vuotta sitten, imetys oli kamalaa. Suihkin suihkutisseillä maitoa kahvilassa vieraisiin pöytiin. Lapseni oli tukehtua maitotykkieni laukauksiin. Rinnat paisuivat liiasta pumppauksesta äärirajoille. Kyllä, liivikaupasta loppuivat koot kesken. Myönnän, että sulkeuduin vauva-aikana kotiin, koska en halunnut yleisöä maitosodalleni. Sota kesti lähes vuoden, ja olin onnellinen, kun se loppui.

Lapseni oli tukehtua maitotykkieni laukauksiin. Kyllä, liivikaupasta loppuivat koot kesken.

Toisen lapsen kanssa osasin laittaa tissini kuriin ajoissa. Kun imetys ei ollut jatkuvaa taistelua, se todella oli käsittämättömän vaivatonta. Yhtäkkiä imettäminen puistonpenkillä, appiukon vieressä tai vaikka lätkämatsissa tuntui helpolta. Silti imetin tätä lasta lyhyemmän ajan kuin esikoista, vain kahdeksan kuukautta, koska lapsi itse halusi niin. Ja minäkin halusin.

Kolmas lapseni ryömi heti synnytyksen jälkeen rinnalleni. Hän rakasti olla rinnalla, ja minä rakastin vain katsella häntä. Yhtäkkiä minulla ei ollut kiire minnekään. En huomannut mitään rasittavia tiheän imun kausia, vaan antauduin imetykselle. Olin valmis tasaamaan hengitykseni, rentoutumaan. Kuin huomaamatta lapseni täytti vuoden, ja hups, olinkin taaperoimettäjä.

Liitän sanan ’taaperoimettäjä’ tässä nyt ensimmäistä kertaa julkisesti itseeni.

Liitän sanan ’taaperoimettäjä’ tässä nyt ensimmäistä kertaa julkisesti itseeni. Olenko se todella minä?

En ollut koskaan ajatellut imetyksen maksimipituutta, mutta en nähnyt itseäni taaperoimettäjänä. Lapsi oli täyttänyt maagisen yhden vuoden, ja yhtäkkiä leppoisa imetyshetki vaihtui salakähmäiseen pälyilyyn. Päässäni takoi: Miten tähän tultiin? Lapsi varmaan roikkuu rinnalla vielä kouluikäisenäkin! Rajoittaako tämä vapauttani? Miksi en osaa lopettaa?

Kun joku kysyi, että imetinkö vielä, vastasin kaarrellen, että juu, mutta lopettelemassa ollaan, on tuo lapsi vain vähän tissin perään. Oikeasti me molemmat olimme tissin perään. Olimme koukussa hetkeen, jossa saatoimme unohtaa päiväkodin, työt ja vanhempien sisarusten käninän, ja vain tuijottaa toisiamme, olla lähellä. Toki poika saattoi olla koukussa itse tuotteeseenkin.

Päässäni takoi: Miten tähän tultiin? Lapsi varmaan roikkuu rinnalla vielä kouluikäisenäkin! Miksi en osaa lopettaa?

Minusta oli tullut kaappi-imettäjä. Niin syvään minussa oli kirjoitettu, että taaperoimetys on jotenkin outoa. Tunnen edelleen sitä kohtaan ristiriitaa. Mikä saa minut ajattelemaan niin? THL:n imetyssuositus on vuosi ja WHO:n kaksi vuotta. Kukaan ei kauhistellut tai pilkannut, vaikka imetin taaperoa.

Jokaisella meillä on omanlaisensa äiti-identiteetti. Lapsen kasvatus ja siihen liittyvät valinnat ovat jatkuvaa identiteetin vahvistamista. Taaperoimetys ei kuulunut minun identiteettihorisonttiini, ja oli siksi kipukohta.

Tiedän, etten ole ainoa kaapissa imettänyt. Tiedän äitejä, jotka kipuilevat pitkäksi venyneen imetyksen kanssa kuukausia, koska omat ja ulkopuolen odotukset ovat ristiriidassa. Ja sitten tiedän äitejä, jotka pystypäin imettävät tai ovat imettämättä juuri niin kauan tai vähän aikaa kuin itseä ja lasta huvittaa. Te olette esikuviani!

Mutta meille epävarmoille äideille sanoisin: Imetystaipaleesi pituus on sinun oma, yksityinen asiasi. Siinä ei ole mitään hävettävää.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Malli ja tosi-tv-tähti Kourtney Kardashianin tyttären Penelopen vaatekaapista löytyy niin nahkahousua kuin pikkumustaa. Käytännöllistä tai ei! Kuva: wenn.com

Tyttöjen vanhemmat ottavat aikuisten katumuotia jäljittelevät lastenvaatteet innokkaammin vastaan kuin poikien. 

Pitääkö suomalaisen miehen pukeutua kehdosta hautaan harmaaseen, mustaan ja tummansiniseen?

Tätä ihmettelee 4-kuukautisen poikavauvan äiti Vauva-lehden tuoreessa verkkokyselyssä. Itse hän haluaisi pukea lapsensa sukupuolineutraalisti vauva-aikana.

Vauva kertoi viime viikolla, että unisex- ja retrovaatteet ovat jäämässä vauvamuodissa ”pikkuaikuis-tyylin” jalkoihin. Lastenvaatemallistot jäljittelevät yhä enemmän aikuisten katumuotia, ja värit ja kuosit ovat varsin hillittyjä.

Vauva-lehden viimeviikkoisen verkkokyselyn perusteella pienten lasten vanhemmat ottavat värimaailman muuttumisen avosylin vastaan. 65 prosenttia vastaajista pitää hillityistä väreistä ja murretuista sävyistä ja haluaa niitä lastensa ylle. Vastaajien mielestä poikien vaatteiden värimaailma ei kuitenkaan ole uudistunut yhtä monipuolisesti kuin tyttöjen. 

"Miksi vauvat pitäisi pukea retromöykyiksi tai täysin eri tyylillä kuin itse pukeutuu?"

Jaottelu tyttö- ja poikaväreihin saisi jo loppua

Poikien vanhemmat ovat tyttöjen vanhempia tyytymättömiä lastenvaatetarjontaan.

Poikien vaatteiden väriskaalan suppeus ärsyttää! Pehmeistä väreissä voisi olla keltaista ja punaista, mutta tarjonta on usein sinistä ja ruskeaa.

Ketjuliikkeissä huomaa helposti, että tyttöjen versiossa on käytetty enemmän mielikuvitusta. Poikien vaatteista tulee välillä fiilis, etteikö muuta keksitty kuin se sama auto taas siihen. Tai muu piirroshahmo.

Kuosit on aina jotain karhuja yms., kun taas tytöillä on vastaavasti kukkia.

Vauvan kyselyn perusteella vauva on jopa vaikea pukea korostamatta sukupuolta.

Inhoan sukupuolittuneisuutta ja sitä, että tytöille on pelkkää pinkkiä ja hörhelöitä ja pojille sinistä avaruusolioiden kuvilla.

Eniten ärsyttää ihmiset, jotka puhuvat tyttö-ja poikaväreistä. Yritä siinä sitten opettaa lapselle, että ei ole olemassa tyttöjen ja poikien värejä.

Tyttöjen vaatetarjonta taas saa kiitosta etenkin siitä, että ärhäkkä pinkki on saanut rinnalleen esimerkiksi korallin ja persikan sävyjä.

Pastellisävyt ovat tulleet myös käytännöllisiin vaatteisiin. Kestävien ulkovaatteiden tai collegevaatteiden ei tarvitse enää olla räikeän värisiä, pelkkää pinkkiä tai lapsellisia.

Minne katosivat potkuhousut?

Melkein puolet, 44 prosenttia, Vauva-lehden kyselyyn vastanneista ei pukisi lastaan miniaikuiseksi.

Minikokoomuslaiseksi tai amerikkalaiseksi räppäriksi pukeminen ärsyttää.

"Olen varmaan viimeinen dinosaurus, joka yhä pukee vauvansa käteviin potkuhousuihin."

Haluan nimenomaan, että lapsi saa näyttää lapselta. Se tarkoittaa iloisia värejä ja lapsekkaita kuoseja. Olen varmaan viimeinen dinosaurus, joka yhä pukee vauvansa käteviin potkuhousuihin (niitähän ei enää edes myydä kaupoissa). Potkuhousuissa masua ei purista, nilkkoja ei purista, "sukat" pysyy jalassa ja kaikki on kätevästi samassa paketissa.

Typerän näköistä ja antaa vanhemmasta sellaisen kuvan että lapsi on vain asuste.

Ärsyttää nykymuodissa liian aikuismainen tai raskas tyyli. Epämukavat joustamattomat ja epäkäytännölliset vaatteet, kuten farkut ja takit.

Lapsen kuuluu näyttää lapselta eikä muistuttaa millään tavalla aikuista, aikuinen kerkeää olemaan sitten joskus myöhemminkin.

"En koe pukevani lapsiani miniaikuisiksi."

Vain harva myöntää jäävänsä kaipaamaan varsinaista retroa. Värejä moititaan liian kirkkaiksi, ja ruskeaa on liikaa. Toki retrollakin on yhä kannattajansa.

Retrokuosit tuovat hyvää mieltä ja tietyllä tapaa turvallisuuden tunnetta.

Lapset pitävät kirkkaista väreistä ja kuvioista leluissa, niin mikseivät vaatteissakin. Kuvioistakin saa hauskoja tarinoita vaatteita puettaessa.

Kaikissa vaatteissa ei mennä leikkipuistoon

Kolmannes Vauvan verkkokyselyn vastaajista pukee lapsensa aikuismaisiin vaatteisiin hyvillä mielin. Heistä on vain luonnollista, että lasten muoti seuraa aikaa. Katutyylissä korostuvat kauneus ja käytännöllisyys.

Ainahan lasten vaatetus on ottanut vaikutteita ympäröivästä. Pian 12-vuotiaan esikoiseni ollessa vauva oli ihan samoin aikuisten muotia seuraava lastenvaatetyyli, näkeehän sen jo valokuvista. Farkut olivat leveämmät, nyt ovat kelvanneet vuosia vain kapeat, niin tytölle kuin äidille.

En koe pukevani lapsiani miniaikuisiksi. Tykkään pukea heidät kauniisti mutta en mielestäni tingi myöskään käytännöllisyydestä. Toki lapsilla on ne ”kaupunkivaatteet”, mutta ei ne päällä ole tarkoituskaan mennä leikkipuistoon möyrimään, vaan ne ovat nimensä mukaisesti sitä siistimpää käyttöä varten.

Miksi vauvat pitäisi pukea retromöykyiksi tai täysin eri tyylillä kuin itse pukeutuu?

"Ainahan lasten vaatetus on ottanut vaikutteita ympäröivästä."

Aikuisten muodin jäljittelyä pidetään kivana ideana, kunhan vaatteet eivät leikki-iässäkään ole liian paljastavia tai epämukavia.

Esimerkiksi napapaidat, korkokengät ja epämukavat vaatteet eivät missään nimessä kuulu lasten päälle.

 

Kursivoidut sitaatit ovat otteita Vauvan verkkokyselystä. Kyselyyn vastasi 55 henkilöä.

Lue juttu vauvanvaatemuodin murroksesta lokakuun Vauva-lehdestä!

Vierailija

Vauvamuotikysely: ”Minikokoomuslaiseksi tai amerikkalaiseksi räppäriksi pukeminen ärsyttää”

Minusta on jokaisen oma asia millä tyylillä pukee lapsensa. Aika pian kuitenkin tulee se aika, että lapsi haluaa itsekin vaikuttaa eikä sitten vanhempi voi enää päättää pukeutumisesta yksin. Kuinka monella vanhemmalla edes on aikaa paneutua lapsensa vaatteisiin niin paljon, että ehtisi muodostaa lapselle jonkun harkitun tyylin? Minua ihmetyttää ainoastaan ne vanhemmat, jotka kulkevat itse viimeisen päälle kalliissa vaatteissa, mutta lapsilla on liian pientä, nuhjuista ja jopa rikkinäistä...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.