"Elämä ilman kirjoja, liikuntaa ja musiikkia on silti paljon enemmän kuin ennen."

Vauva täyttää vuoden ja minä olen äiti, joka tilaa syntymäpäiväkakun konditoriasta ja toteaa vieraiden saapuessa, ettei taloudesta löydy kakkuvatia, -lapiota, servettejä tai maitoa. Unohdamme ottaa yksivuotisvalokuvan.

Seuraavana päivänä lapseton ystäväni kysyy minulta kahvilassa, joko se taapertaa. Mieleni tekee tehdä oksennuseleitä ja kirkua, mutta tyydyn pyörittelemään silmiäni. Ensimmäisen vuoden päättymisessä hirveintä on todeta, ettei lasta kutsuta enää vauvaksi, vaan taaperoksi – ja minä inhoan sitä sanaa. Mamma, masuasukki, taapero. Kantoliinailu, kestovaippailu, pottailu. Kaikki samaa scheissea.

Ehkä kahviseuralaiseni yrittää vain olla huomaavainen ja samaistua maailmaani. Tai sitten tämä on testi, jolla mitataan sitä, olenko hurahtanut vuoden aikana ja alkanut puhua lapsesta ja siihen liittyvistä tavallisista asioista kuin vajukki.

Onneksi en ole.

En silti väitä, että olisin aivan ennallani.

Esimerkiksi: Ennen kuuntelin jatkuvasti musiikkia. Nykyään päähäni ei mahdu musiikkia.

Ennen urheilin. Nykyään en jaksa.

Ennen luin kirjoja. Nykyään en ymmärrä lukemastani mitään ja nukahdan kesken ensimmäisen sivun.

Mutta ei se mitään. Elämä ilman kirjoja, liikuntaa ja musiikkia on silti paljon enemmän kuin ennen.

Ajatellaanpa vaikka junassa matkustamista: aikaisemmin kirjoitin, luin tai kuuntelin musiikkia junamatkojen ajan. Tai nukuin (aah). Nykyään kipitän pitkin likaisia käytäviä konttaavan otukseni perässä ja yritän estää häntä tuhoamasta kanssamatkustajien eväitä ja päiväunia. Yritämme myös viihtyä lasten leikkivaunussa, jossa ei ole yksivuotiaalle mitään tekemistä, paitsi hengissä selviäminen.

Viime matkalla ryhmä yli kymmenvuotiaita poikia hillui leikkivaunussa hullun lailla. Pyysin poikia kauniisti varomaan pienempiä. Hilluminen jatkui entiseen tapaan. Etsin epätoivoisella katseella poikien vanhempia, jos he vaikka olisivat saaneet lapsiinsa tolkkua. Vanhemmat leikkivät kuurosokeita.

Enkä nyt tosiaankaan kuvittele itsestäni mitään. Oikein naurattaa, sillä minusta on tullut ihminen, jollaisia ennen inhosin. Olen nykyään se tyyppi, jonka seurueen jäljiltä ravintolan pöytä ja sen ympäristö näyttää kaatopaikalta, johon on iskenyt hurrikaani. Roskaa ja ruoanjätteitä on kaikkialla. Kun lapsi on heitellyt pasta-annoksensa pitkin kuppilan sieiniä, kaatanut lasillisen vettä pöydälle ja uittanut leipäkorin sisällön syntyneessä lätäkössä, olen vain hymyillyt lapselle ja jatkanut juttuani.

Ennen kuin minulla oli lapsi, ajattelin, että vanhemmat, jotka eivät onnistu pitämään lapsiaan kurissa ravintolassa, voisivat pysyä kotioloissa. Nyt ymmärrän, että villille yksivuotiaalle käytöstapojen opettaminen ei vielä oikein onnistu, ja jos pysyisin pienen villimiehen kanssa pelkästään kotioloissa,

tulisimme molemmat tuota pikaa hulluiksi.
Tunnen ylpeyttä siitä, että olemme onnistuneet pitämään vauvaa hengissä kokonaisen vuoden. Olen ottanut haltuun aikamoisen määrän uutta tietoa. Ihan totta, en edes tiennyt, että on olemassa asia nimeltä housuvaippa.

Muistan myös, että jossain vaiheessa sain neuvolasta neuvon nukuttaa vauva aina iltaisin jotakuinkin samaan aikaan. Siihen saakka poika oli nukkunut
ja valvonut miten häntä huvitti.

Vasta kotona tajusin, että olin unohtanut kysyä, miten vauva oikeastaan nukutetaan. Minulla ei ollut siitä mitään hajua.

Päätin siis toteuttaa nukuttamisen omalla tyylilläni: laitoin lapsen sänkyyn ja toivotin hyvät yöt. Onneksi en tässä kohtaa kysynyt neuvoa ystäviltäni, sillä sittemmin olen kuullut tunteja kestävistä nukuttamisrituaaleista, joihin kuuluu varpaiden laskemista, laulamista, keinuttamista, hyssyttämistä, maidon juottamista ja satujen lukemista. Joskus on hyvä olla hölmö. Joskus tieto lisää tuskaa.

Vauva on siis yksivuotias, eikä mikään taapero vaan pikkuinen poika. Olen vannonut itselleni, että ennen seuraavaa syntymäpäivää hankin kakkuvadin. Se, että tuntee itsensä hyväksi äidiksi, on kiinni pienistä asioista.

Tällä hetkellä opettelemme käymään puistossa. Niin kuuluu tässä vaiheessa tehdä, sanovat kanssaäidit. Yksivuotias istuu puistossa maassa ja syö kaksin käsin hiekkaa. Mikäpä siinä.

Maria Veitola on 39-vuotias toimittaja, jonka perheeseen kuuluu mies ja huhtikuussa 2012 syntynyt poika. Maria kertoo kolumnissaan, miten hän opettelee äidiksi yrityksen ja erehdyksen kautta.

Lue lisää kolumneja

Vuosi täynnä

Hyvin kuvattu. Ystäväin hölmöilyä kyllä hämmästelen. Ei lapsen nukuttamiseen tarvita tunteja. Meillä iltarutiinit olivat iltapala, pesu, n. 10 sivua iltasatua ja tuutulaulu. Jos lapsi sen jälkeen huuteli, käytiin ekalla ja tokalla kerralla sanomassa hyvää yötä, siitä eteenpäin ei juurikaan reagoitu, kunhan tarkistettiin, että kaikki on hyvin. Elämisen ääniä ei tarvitse välttää, ne kertovat lapselle, että hän on kotona.
Lue kommentti