Kuulun niihin ihmisiin, joilla on aina ja olosuhteista riippumatta pömppömaha, Tuulianna Tola kirjoittaa.

Viime kesänä olin raskaana ja sain rauhassa löllyä bikineissäni rannalla. Jos pidän tänä kesänä vauvan koko ajan lähelläni, saatan onnistua löllymisessä vielä tovin sillä varjolla, että kaikki ymmärtävät minun synnyttäneen vasta jokin aika sitten. Tarkoitan siis vatsani kanssa löllymistä.

Kuulun niihin ihmisiin, joilla on aina ja olosuhteista riippumatta pömppömaha. Omasta mielestäni se ei näytä raskausmahalta, sillä oltuani kolme kertaa raskaana tiedän kyllä, miltä näytän ollessani pieniin päin. Mutta niin monta kymmentä kertaa minua on raskaudesta onniteltu tai siitä udeltu, että uskottava se on – näytän krooniselta odottajalta. Olen saanut kommentteja naapureilta, koulukavereilta ja työtovereilta. Ja äitini kavereilta, kavereiden äideiltä ja äitikavereilta.

Joskus myös ihan tuiki tuntemattomilta, kuten eräänä kesäisenä päivänä itäsuomalaisessa ravintolassa. Olin livahtanut isäni ikäisen lankomieheni kanssa nauttimaan rauhoittavat drinkit jo monta päivää jatkuneiden sukukarkeloiden lomassa. Keskustelimme rauhassa elämänmenosta, kun pöytämme viereen tupsahti paikallinen herrasmies ja totesi seuralaiselleni: ”Vaimos on kauniisti raskaana.”

Kipakka kiljaisu oli jo purkautumassa suustani, mutten ehtinyt sivaltaa millään kommentilla, sillä lankomieheni – humoristi Jumalan armosta – otti onnittelut vastaan hymyillen ja todeten olevansa samaa mieltä. Siinä sitten seurasin sivusta verrattain hämmentyneessä mielentilassa keskustelua yhteisestä, onnellisesta odotuksestamme.

Enimmäkseen minuakin kuitenkin nauratti. Kun tuntematon huolestuneena katsoi (sen kesän ainoata!) drinkkiäni ja käski pitämään itsestäni huolta, olin jo täysillä leikissä mukana. Lupasin pyhästi huolehtia niin itsestäni kuin vauvastanikin.

Seuraavalla viikolla liityin kuntoklubin jäseneksi. Mutta se ei tälläkään kertaa poistanut masuani, joka pullistelee jo pelkästään siitä, että elän ja hengitän – saati sitten siitä, että syön jotakin.

Aina raskauskommentit eivät tunnu kuitenkaan niin huvittavilta kuin taannoisella ravintolareissulla. Erityisen ikävältä kommentointi on tuntunut silloin, kun itsellä on ollut suuri toive lapsesta, mutta sinnikkäästä yrittämisestä huolimatta mitään ei ole tapahtunut vuosiin.

Yleisesti toisten ihmisten vartaloiden kommentointia ei pidetä soveliaana, mutta raskausuteluiden kohdalla tämä itsestäänselvyys unohtuu monelta. Jos mahassa ei ole vauvaa, tuntuu vatsanseudun kommentointi vain verhotulta ”olet lihonut” -huomatukselta. Tiedän toki, että valtaosa möläyttelijöistä on onnitteluineen liikkeellä vilpittömällä mielellä, mutta tässäkin tapauksessa haluaisin toistaa suosikkielämänohjeeni: älä oleta.

Koska minulla nyt on mahdollisuus käyttää julkista sanaa, pyydän sinua painamaan seuraavan mieleesi ja näyttämään tekstiä tarvittaessa myös naapurillesi: Älä mene koskaan kommentoimaan naisen oletettua raskautta, ellei nainen todellakin ole niin viimeisillään, ettei asiasta voi erehtyä. Eikä siinäkään vaiheessa oikeastaan ole viisasta kommentoida mitään. Henkilö kyllä itsekin todella tietää olevansa raskaana, eikä halua kuulla ainuttakaan ”koskas ajattelit poksahtaa?” -kommenttia.

Mölyt on paras pitää mahassa, oli maha sitten pyykkilauta, raskausvatsa tai pömppö.

Tuulianna Tola on juontaja ja toimittaja, jonka perheeseen kuuluvat lapset vuosimallia –01, –08 ja –14. Tuulianna rakastaa järjestystä, mutta välttelee rutiineja.

Vauva 7/2014

Lue lisää kolumneja