Kuulun niihin ihmisiin, joilla on aina ja olosuhteista riippumatta pömppömaha, Tuulianna Tola kirjoittaa.

Viime kesänä olin raskaana ja sain rauhassa löllyä bikineissäni rannalla. Jos pidän tänä kesänä vauvan koko ajan lähelläni, saatan onnistua löllymisessä vielä tovin sillä varjolla, että kaikki ymmärtävät minun synnyttäneen vasta jokin aika sitten. Tarkoitan siis vatsani kanssa löllymistä.

Kuulun niihin ihmisiin, joilla on aina ja olosuhteista riippumatta pömppömaha. Omasta mielestäni se ei näytä raskausmahalta, sillä oltuani kolme kertaa raskaana tiedän kyllä, miltä näytän ollessani pieniin päin. Mutta niin monta kymmentä kertaa minua on raskaudesta onniteltu tai siitä udeltu, että uskottava se on – näytän krooniselta odottajalta. Olen saanut kommentteja naapureilta, koulukavereilta ja työtovereilta. Ja äitini kavereilta, kavereiden äideiltä ja äitikavereilta.

Joskus myös ihan tuiki tuntemattomilta, kuten eräänä kesäisenä päivänä itäsuomalaisessa ravintolassa. Olin livahtanut isäni ikäisen lankomieheni kanssa nauttimaan rauhoittavat drinkit jo monta päivää jatkuneiden sukukarkeloiden lomassa. Keskustelimme rauhassa elämänmenosta, kun pöytämme viereen tupsahti paikallinen herrasmies ja totesi seuralaiselleni: ”Vaimos on kauniisti raskaana.”

Kipakka kiljaisu oli jo purkautumassa suustani, mutten ehtinyt sivaltaa millään kommentilla, sillä lankomieheni – humoristi Jumalan armosta – otti onnittelut vastaan hymyillen ja todeten olevansa samaa mieltä. Siinä sitten seurasin sivusta verrattain hämmentyneessä mielentilassa keskustelua yhteisestä, onnellisesta odotuksestamme.

Enimmäkseen minuakin kuitenkin nauratti. Kun tuntematon huolestuneena katsoi (sen kesän ainoata!) drinkkiäni ja käski pitämään itsestäni huolta, olin jo täysillä leikissä mukana. Lupasin pyhästi huolehtia niin itsestäni kuin vauvastanikin.

Seuraavalla viikolla liityin kuntoklubin jäseneksi. Mutta se ei tälläkään kertaa poistanut masuani, joka pullistelee jo pelkästään siitä, että elän ja hengitän – saati sitten siitä, että syön jotakin.

Aina raskauskommentit eivät tunnu kuitenkaan niin huvittavilta kuin taannoisella ravintolareissulla. Erityisen ikävältä kommentointi on tuntunut silloin, kun itsellä on ollut suuri toive lapsesta, mutta sinnikkäästä yrittämisestä huolimatta mitään ei ole tapahtunut vuosiin.

Yleisesti toisten ihmisten vartaloiden kommentointia ei pidetä soveliaana, mutta raskausuteluiden kohdalla tämä itsestäänselvyys unohtuu monelta. Jos mahassa ei ole vauvaa, tuntuu vatsanseudun kommentointi vain verhotulta ”olet lihonut” -huomatukselta. Tiedän toki, että valtaosa möläyttelijöistä on onnitteluineen liikkeellä vilpittömällä mielellä, mutta tässäkin tapauksessa haluaisin toistaa suosikkielämänohjeeni: älä oleta.

Koska minulla nyt on mahdollisuus käyttää julkista sanaa, pyydän sinua painamaan seuraavan mieleesi ja näyttämään tekstiä tarvittaessa myös naapurillesi: Älä mene koskaan kommentoimaan naisen oletettua raskautta, ellei nainen todellakin ole niin viimeisillään, ettei asiasta voi erehtyä. Eikä siinäkään vaiheessa oikeastaan ole viisasta kommentoida mitään. Henkilö kyllä itsekin todella tietää olevansa raskaana, eikä halua kuulla ainuttakaan ”koskas ajattelit poksahtaa?” -kommenttia.

Mölyt on paras pitää mahassa, oli maha sitten pyykkilauta, raskausvatsa tai pömppö.

Tuulianna Tola on juontaja ja toimittaja, jonka perheeseen kuuluvat lapset vuosimallia –01, –08 ja –14. Tuulianna rakastaa järjestystä, mutta välttelee rutiineja.

Vauva 7/2014

Lue lisää kolumneja

Pienen lapsen vanhemmalla on aina seuraava neuroosi ovella, kirjoittaa Outi Kaartamo.

Olen pienen lapsen äidiksi vanha: tarvitsen lukulaseja, kun haluan tarkastella lastani lähemmin. Elämänkokemus suojelee minua joiltain vanhemmuuden paineilta, mutta ei neurooseilta.

Neuroottiset ihmiset muuttuvat vanhempina usein entistä neuroottisemmiksi. Tiedän pari äitiä, jotka suhtautuvat lastensa vaivoihin asiallisesti, ja ruotsinlaivallisen niitä, jotka huolestuvat, kun löytävät lapsestaan mustelman.

Kerhosta tuttu äiti keksi, että hänen vauvallaan on pienet silmät. Internetissä käytyään hän varma, että ”pienisilmäisyys” johtui raskauden aikana käytetystä maalinpoistoaineesta.

Mikä hirvittävä, sydäntä repivä lohduton tuska siitä, että kaikki on lopullisesti pilalla.

Muistan tunteen omalta raskausajaltani. Puolisoni puhdisti vinyylilevyä, ja liuottimen tuoksu kantautui nenääni – ja nenän limakalvolta istukan läpi suoraan sikiöön. Myrkytyskeskuksen asiantuntijan huvittunut ääni lohdutti.

Tämänkaltaisia kaikki meni -hetkiä oli lukuisia.

Sikiöstäni tuli kuitenkin taapero, joka oppii joka päivä jotain uutta. Eilen lapsi lähetti lentosuukon. Tänään hän sanoi aarre. Kaikki huoleni näyttävät menneen hukkaan. Mikä suunnaton onni!

Myrkytyskeskuksen asiantuntijan huvittunut ääni lohdutti.

Mutta aina vain hetken ajan, sillä uusi neuroosi huutaa jo ovella: oliko influenssarokotteen annoskoko liian suuri! Imuri käynnistyi lapsen vieressä, kuulo meni! Lapsi takoo päätään suihkukaapin seinään, neurologille!

Tähtihetkeni neuro-äitinä (ja -tyttärenä) oli, kun vaadin äitiäni kuvailemaan kaikki näkemänsä lapsen kakat keskellä yötä. Kun äiti erehtyi puhumaan koostumuksesta, karjuin puhelimeen: ”MÄ KYSYIN VÄRIÄ!”

 Seuraavana päivänä hävetti, mutta ei naurattanut. Pienen lapsen vanhemman pelot voivat olla naurettavia, mutta on surkeaa, miten paljon ne varjostavat ainutlaatuista aikaa.

Ajattelen usein vanhempia, joiden pelot ovat toteutuneet, ja liikutun heidän toimintakyvystään. Omia murheita on silti mahdottoman vaikea suhteuttaa niihin, joilla on paljon vaikeampaa.

Terapeutit kysyvät joskus asiakkailtaan, mitä näiden neuroosit oikein palvelevat. Lasten suhteen olisi mukava ajatella, että lasten hyvinvointia.

Pienen lapsen vanhemman pelot voivat olla naurettavia, mutta on surkeaa, miten paljon ne varjostavat ainutlaatuista aikaa.

Värisevän vanhemman on kuitenkin vaikea opettaa lastaan rohkeaksi. Kun lapsi kasvaa, yritän kasvattaa itseäni kohtaamaan ainakin väistämättömät: korvatulehdukset, punkin korvan takana, leikissä syntyneet ruhjeet, riidat kavereiden kanssa, ulkonäköpaineet.

Vähimmäistavoitteeni on, että kestän ne paremmin kuin lapseni.

Outi Kaartamo on toimittaja ja vuoden ikäisen lapsen äiti. Hän ostaa Facebook-kirppiksiltä lastenvaatteita, joita ei tarvitse, koska haluaa kirjoittaa kuvan alle ensimmäisenä av yv. Hän vuorottelee kolumnistina sormiruokabloggaaja Marjut Ollillan kanssa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Maitohappobakteereista ja muista probiooteista on paljon hyötyä, mutta jatkuvasti niitä ei tarvitse syödä, sanoo lastenlääkäri ja probioottitutkimusta tekevä dosentti Samuli Rautava

1. Haluan parantaa lasteni vastustuskykyä. Auttaako maitohappo­bakteerikuuri?

Arkikielessä puhutaan usein maitohappobakteereista ja probiooteista sekaisin. Maitohappobakteerit ovat yksi probioottien laji.

Probiootit saattavat vähentää infektioita lapsilla, joiden vastustuskyky on muita heikompi. Esimerkiksi lapset, joita ei ole vauvoina imetetty, ovat alttiimpia muita heikommalle vastustuskyvylle. Silloin probiootit voivat auttaa vähentämään korvatulehduksia ja flunssia.

Näyttö ei ole aukotonta, joten tutkimusten perusteella ei voi suositella rutiininomaista probioottikuuria flunssa-aikaan. Niitä voi kuitenkin hyvin käyttää tukemaan vastustuskykyä, jos tulossa on esimerkiksi koejakso koulussa tai tärkeä matka. Hyvä tuote silloin on esimerkiksi Lactobacillus rhamnosusta sisältävää Gefilus.

2. Onko probioottikuurista hyötyä, jos koulussa jyllää vatsatauti?

Tietyistä probioottikannoista on apua. Saccharomyces boulardii- ja Lactobacillus rhamnosus -kannat lyhentävät tutkimusten mukaan ripulitaudin kestoa keskimäärin yhden päivän. Niiden käyttö kannattaa aloittaa heti oireiden alettua ja jatkaa noin viikko taudin loppumisen jälkeen. Näitä bakteerikantoja myydään muun muassa nimillä Precosa ja Gefilus.

Samat probiootit saattavat myös ehkäistä vatsatauteihin sairastumista. On hyvä käytäntö, että koko perhe aloittaa probioottien käytön, jos yksi perheenjäsen sairastuu tai tautia on lähipiirissä.

3. Lapsi sai antibioottikuurin. Annanko hänelle myös probiootteja?

Probiootit ehkäisevät antibioottiripulia. Niitä kannattaa siis käyttää lääkekuurin aikana, jos vatsa on aiemmin mennyt antibiooteista sekaisin, mutta rutiininomaisesti tarvetta ei ole. Probiootteja kannattaa käyttää vielä noin viikon verran kuurin jälkeen. Kun kuuri on päällä, niitä ei syödä samaan aikaan lääkkeen kanssa, etteivät antibiootit kumoa probiootin vaikutusta.

4. Voivatko probiootit ehkäistä allergioita?

Jos lapsella on riski sairastua atopiaan tai allergioihin, äidin raskauden- ja imetyksenaikainen probioottien käyttö saattaa suojata niiltä. Ensimmäisten elinkuukausien aikana annetut probioottilisät vaikuttavat kouluikään saakka.

Jonkin verran on näyttöä myös siitä, että kun lapsilla tyypillinen maitoallergia alkaa helpottaa 2–3 vuoden iässä, probioottien käyttö saattaa nopeuttaa allergian väistymistä.

5. Voiko probioottien käytöstä olla haittaa?

Pitkäaikainen käyttö tuskin heikentää probioottien tehoa, mutta säännöllinen käyttö on turhaa. Tärkeää on myös syödä probioottia, joka on tutkitusti hyväksi juuri tähän vaivaan. Mikä auttaa yhteen tilanteeseen, ei välttämättä tepsi toiseen.

Probiootteja ei voi syödä liikaa, kun noudattaa annostus­ohjetta. Valmisteet kannattaa ostaa ennemmin apteekista kuin ruokakaupasta, sillä niitä markkinoidaan välillä hyvinkin löysillä väitteillä, ja apteekin henkilökunta osaa neuvoa, mitkä ovat oikeasti tutkittuja ja tehokkaita. Tutkimuksissa on myös havaittu, että kaupan tuotteissa ei välttämättä ole sitä probioottia tai ainakaan siinä määrin kuin purkin kyljessä sanotaan.

Elintarvikkeissa käytetään samoja probiootteja kuin ravintolisissäkin, mutta vaikutuksia elintarvikkeisiin lisättynä on tutkittu melko vähän. Probioottijogurtit ovat kuitenkin turvallisia. Ruokaa syömällä ei saa yliannostusta.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.