Juuri kun kuvittelen, että osaan, edessä on uusi tilanne, Sanna Stellan kirjoittaa.

Ollaanpa nyt rehellisiä: Olen valtavan erinomainen äiti kuopukselleni. Joskus oikein hämmästelen itsekin, miten hyvin homma sujuu. Nukkumaanmeno, nou problem. Ruokailu, helppoa. Ennakointi, varustautuminen, asioiden tietäminen, kaikki hallussa.

Seitsemän vuotta sitten esikoiseni oli täsmälleen saman ikäinen kuin kuopukseni nyt. Missä oli tämä pätevä superäiti silloin?

No, siellä hän hössötti uupuneena vauvansa ympärillä. Onko sillä nyt liikaa, liian vähän vai sopivasti vaatteita? Entä peittoa, ruokaa, unta, virikkeitä? Nyt se päästi äänen! Toiminko? Miten toimin? Toimin kuitenkin väärin, joten ihan sama miten toimin.

Tilanne ei tuosta ole kauheasti muuttunut. Esikoisen äitiys yllättää aina. Juuri kun ajattelen, että nyt osaan, tärähtää jokin kokonaan uusi asia ratkottavaksi. Viimeisimpänä sellainen oli raha.

Ekaluokkalaisten kouluretkelle sai ottaa rahaa mukaan. Olin pitänyt poikaani pimennossa markkinataloudelta kehnosti sujuneen kauppareissun jälkeen: muutama vuosi sitten annoin hänen maksaa kassalla ja päädyin raahaamaan hysteerisesti itkevää lapsiparkaa ulos. ”Täti otti mun kolikon!” hän karjui.

Seuraavasi meillä pitäisi päättää viikkorahasta.

Tälläkään kertaa en huomannut käydä asiaa hänen kanssaan läpi. Ja hups, emme tajunneet keskustella asiasta miehenkään kanssa. Ja niin koitti retkiaamu, ja pakkasimme tarvittavia tavaroita mukaan viime tingassa. Kumpikin tahollaan antoi pojalle kolikoita mukaan.

Koordinoimattoman talouspolitiikan ansiosta pojan taskussa kilisi lopulta 12 euroa. Tietenkin hän osti koko rahalla karkkia. Onneksi hän oli jaellut sitä myös muille, koska en olisi selvinnyt siitä, että jälkeläiseni olisi mutustellut noin kolmen kuukauden sokerikiintiön yksinään yhden bussimatkan aikana.

Laitoin viestiä muille vanhemmille retken jälkeen. Halusin selittää, ettei poikani rooli karkkikeisarina ollut suunniteltu ja että olin aivan ulalla siitä, paljonko rahaa olisi pitänyt antaa mukaan.

Sama askarrutti muitakin esikoisen vanhempia. Kokeneemmat antoivat vinkkejä parhaansa mukaan.

Seuraavaksi meillä pitäisi päättää viikkorahasta. Paljonko ja koska? Pitääkö se tienata viemällä roskapussi, ja ostetaanko sillä herkkupäivän herkut? Mitä järkeä siinä taas on, jos lapsi saa karkkinsa joka tapauksessa? Vai onko pointti juuri se, että pitää itsenäistyä, kävellä kioskille ja ostaa irtsarit omalla rahalla?

En minä tiedä. Enkö saisi vain vaihtaa vaippoja?

En minä tiedä. Enkö saisi vain vaihtaa vaippoja? Siinä olen erinomaisen pätevä. Paitsi että miksi tämä vauvani on alkanut kiljahdella? Eivät minun vauvani kilju! Miten sen saa loppumaan? Missä ohjekirja?

Vanhempana on jatkuvasti kuin työharjoittelija pomon saappaissa. Hirveästi pitäisi tietää, osata ja johtaa, tehdä päätöksiä ja olla luotettava auktoriteetti, vaikka kokemusta ei ole tippaakaan.

Onneksi meitä on monta samassa tilanteessa. Yritämme parhaamme.