Juuri kun kuvittelen, että osaan, edessä on uusi tilanne, Sanna Stellan kirjoittaa.

Ollaanpa nyt rehellisiä: Olen valtavan erinomainen äiti kuopukselleni. Joskus oikein hämmästelen itsekin, miten hyvin homma sujuu. Nukkumaanmeno, nou problem. Ruokailu, helppoa. Ennakointi, varustautuminen, asioiden tietäminen, kaikki hallussa.

Seitsemän vuotta sitten esikoiseni oli täsmälleen saman ikäinen kuin kuopukseni nyt. Missä oli tämä pätevä superäiti silloin?

No, siellä hän hössötti uupuneena vauvansa ympärillä. Onko sillä nyt liikaa, liian vähän vai sopivasti vaatteita? Entä peittoa, ruokaa, unta, virikkeitä? Nyt se päästi äänen! Toiminko? Miten toimin? Toimin kuitenkin väärin, joten ihan sama miten toimin.

Tilanne ei tuosta ole kauheasti muuttunut. Esikoisen äitiys yllättää aina. Juuri kun ajattelen, että nyt osaan, tärähtää jokin kokonaan uusi asia ratkottavaksi. Viimeisimpänä sellainen oli raha.

Ekaluokkalaisten kouluretkelle sai ottaa rahaa mukaan. Olin pitänyt poikaani pimennossa markkinataloudelta kehnosti sujuneen kauppareissun jälkeen: muutama vuosi sitten annoin hänen maksaa kassalla ja päädyin raahaamaan hysteerisesti itkevää lapsiparkaa ulos. ”Täti otti mun kolikon!” hän karjui.

Seuraavasi meillä pitäisi päättää viikkorahasta.

Tälläkään kertaa en huomannut käydä asiaa hänen kanssaan läpi. Ja hups, emme tajunneet keskustella asiasta miehenkään kanssa. Ja niin koitti retkiaamu, ja pakkasimme tarvittavia tavaroita mukaan viime tingassa. Kumpikin tahollaan antoi pojalle kolikoita mukaan.

Koordinoimattoman talouspolitiikan ansiosta pojan taskussa kilisi lopulta 12 euroa. Tietenkin hän osti koko rahalla karkkia. Onneksi hän oli jaellut sitä myös muille, koska en olisi selvinnyt siitä, että jälkeläiseni olisi mutustellut noin kolmen kuukauden sokerikiintiön yksinään yhden bussimatkan aikana.

Laitoin viestiä muille vanhemmille retken jälkeen. Halusin selittää, ettei poikani rooli karkkikeisarina ollut suunniteltu ja että olin aivan ulalla siitä, paljonko rahaa olisi pitänyt antaa mukaan.

Sama askarrutti muitakin esikoisen vanhempia. Kokeneemmat antoivat vinkkejä parhaansa mukaan.

Seuraavaksi meillä pitäisi päättää viikkorahasta. Paljonko ja koska? Pitääkö se tienata viemällä roskapussi, ja ostetaanko sillä herkkupäivän herkut? Mitä järkeä siinä taas on, jos lapsi saa karkkinsa joka tapauksessa? Vai onko pointti juuri se, että pitää itsenäistyä, kävellä kioskille ja ostaa irtsarit omalla rahalla?

En minä tiedä. Enkö saisi vain vaihtaa vaippoja?

En minä tiedä. Enkö saisi vain vaihtaa vaippoja? Siinä olen erinomaisen pätevä. Paitsi että miksi tämä vauvani on alkanut kiljahdella? Eivät minun vauvani kilju! Miten sen saa loppumaan? Missä ohjekirja?

Vanhempana on jatkuvasti kuin työharjoittelija pomon saappaissa. Hirveästi pitäisi tietää, osata ja johtaa, tehdä päätöksiä ja olla luotettava auktoriteetti, vaikka kokemusta ei ole tippaakaan.

Onneksi meitä on monta samassa tilanteessa. Yritämme parhaamme.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Mökkiolosuhteet tekevät immuunipuolustusjärjestelmälle hyvää.

Tampereen yliopiston tuoreen tutkimuksen mukaan jo kahden viikon altistus erilaisille maaperästä löytyville mikrobeille voi parantaa ihmisen vastustuskykyä. Kun keho saa torjuttavakseen monipuolisesti luonnon tavallisia ja vaarattomia bakteereja, se pysyy ikään kuin hereillä ja osaa erottaa ihmiselle oikeasti haitalliset bakteerit. 

– Jos elimistö ei saa riittävästi mikrobialtistusta, immuunipuolustusjärjestelmän kyky kontrolloida ylilyöntejä heikkenee, Tampereen yliopiston professori Heikki Hyöty kertoo. 

Esimerkiksi kaupungissa asuva lapsi ei välttämättä altistu arjessa riittävästi luonnon omille bakteereille, jolloin seurauksena voi olla erilaisia allergioita tai  suolistosairauksia.

Tutkimuksessa koehenkilöiden käsiin hierottiin päivittäin metsäisiä maa-aineksia.

Tutkimuksessa oli mukana kaupungissa asuvia koehenkilöitä, joiden käsiin hierottiin päivittäin metsäisiä maa-aineita. Sen jälkeen kädet pestiin vain vedellä. Tutkimuksessa selvisi, että kahden viikon jakson jälkeen koehenkilöiden mikrobisto oli monipuolisempi kuin ennen testiä.

Jo aiemmin on ollut tiedossa, että maaseutumaisessa ympäristössä asuvilla lapsilla on vähemmän atooppista ihottumaa kuin kaupunkilaislapsilla. Hyviä bakteereja ja mikrobeja löytyy erityisesti metsästä.

Joten kesän mökkireissulla voi relata rauhassa: jos lapsi möyrii mullassa eikä pese heti perään käsiään, se on ihan okei. Hän kasvattaa huomaamattaan vastustuskykyään.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Mikä toimii yhdellä lapsella, ei välttämättä toimi maailman kahdella miljardilla muulla lapsella, kirjoittaa Marjut Ollila.

On helppoa olla täydellinen kasvattaja. Siihen ei tarvita kuin roppakaupalla tahdonvoimaa, ihanteita sekä lujia päätöksiä. Eikä edes yhtään lasta.

Lasten saamisen myötä olen saanut huomata – joskus katkerana mutta useimmiten huvittuneena – että teoria tuppaa toisinaan olemaan yhtä kaukana todellisuudesta kuin itä lännestä.

Viimeistään kolmannen lapseni synnyttyä tungin äitikorttini syvälle povarini uumeniin. Pidän suuni supussa aina, kun olen aikeissa sanoa, että ”Sitten kun sinulla on yksi/kaksi/kolme lasta, huomaat...”

Tiedän hyvänä päivänä noin suurin piirtein, miten saan nämä kolme omaani hoidettua. Maailman kahdesta miljardista muusta lapsesta en menisi vannomaan. Mikä toimii yhdellä, saattaa toiselle olla kryptoniittia.

Viimeistään kolmannen lapseni synnyttyä tungin äitikorttini syvälle povarini uumeniin.

Kokemus toki opettaa, ja hyvinä pitämiäni vinkkejä voin kysyttäessä jakaa, mutta toisen puolesta en ala tietää. Yritän muistaa, että synnytyksen yhteydessä minusta ei tullut oraakkelia, vaan ihan vain äiti.

Jollain tapaa sitä silti muuttuu uuden lapsen saadessaan. Ikään kuin syntyy uudelleen vanhemmaksi. Vaikka olen edelleen yksi ja sama, olen jokaiselle kolmestani erilainen äiti. Ovathan hekin uniikkikappaleita.

Kun halusin tietää, millaista menoa olisi odotettavissa kolmilapsisena, soitin viisilapsiselle ystävälleni.

Maanittelujen jälkeen hän suostui raportoimaan, että sinähän tiedät vanhan lapsiperhetotuuden, miten kaksi menee siinä missä yksikin vain, jos kyse on pullasta. Nyökyttelin ja odotin hänen sanovan, että kolmas pulla kuitenkin menisi siinä sivussa jo rutiinilla.

Mitä vielä! Sain kehotuksen varautua elämäni suurimpaan härdelliin. Lapset pelaisivat ylivoimapeliä, eikä aikuisten käsipareja enää riittäisi jokaiselle. Neljäs ja viides saattaisivat jo mennäkin omalla painollaan.

Vaikka olen edelleen yksi ja sama, olen jokaiselle kolmestani erilainen äiti.

Myös sen neuvon sain, että jos useampilapsiseen perheeseen eksyy mikä tahansa tauti, noro tai kihomadot, siivousoperaation sijaan on helpompi ottaa lapset ja muuttaa pois kotoa. Sitten nauroimme, ensin katketaksemme, lopulta hiukan hermostuneina.

Puhelun jälkeen lähdin välittömästi leikkaamaan lasten kynnet tautien ehkäisyn nimissä. Vilkaisin vain nopeasti äitikortistani toimintaohjeet: yhdeltä kynnet leikataan nukkuessa, toiselta rusinoilla lahjoen ja kolmannelta... niin, hänen kyntensä pitääkin viilata.

Marjut Ollila on 3- ja 8- vuotiaiden lasten sekä viisikuisen vauvan äiti ja suosittu sormiruokabloggaaja, joka nauraa äänekkäimmin omille vitseilleen ja rakastaa rentoutta ja lapsentahtisuutta. Hän vuorottelee kolumnistina toimittaja Outi Kaartamon kanssa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.