Esikoisen syntymä vei Iina Airion yöunet. Lopulta hän luuli, ettei oppisi enää koskaan nukahtamaan.

Kuulen korkokenkien kopseen rantabulevardilta ja skootterin vaimean äänen. Tuuli puhaltaa ikkunasta kevyesti. On kesäkuu, olemme Italiassa. Elämän pitäisi olla huoletonta.

Mutta se ei ole. Potkin lakanaa pois. Pian vedän taas sitä päälle. Käännän kylkeä, kierähdän mahalleni. Kuuntelen mieheni keveää kuorsausta ja lapseni tuhinaa. Odotan, milloin palosireenihuuto alkaa.

Vihdoin lapsi herää, tulee viereemme ja nukahtaa. Minä en. Olen aina hälytystilassa.

Uneni kaikkosivat sinä yönä, kun synnytys alkoi. Sektioon päättynyt ponnistelu toi syliimme ihanan, pienen, hoikan pojan. Hänellä oli jo syntyessään nälkä, mutta minä en sitä lääkepöllyissäni ymmärtänyt. Imetin toki, mutta maitoa ei juuri tullut. Mieheni kanssa muistelimme synnytysvalmennuksessa näytettyä viinirypälettä. Niin pieni on vastasyntyneen vatsalaukku.

Vauva itki, me valvoimme. Vasta kolmantena päivänä kätilö äkkäsi, että pojan paino on laskenut liikaa. Vauva sai vihdoin juoda pullosta, ja johan uni tuli. Mekin nukuimme sen minkä ylikierroksiltamme pystyimme.

Neljän yön jälkeen pääsimme kotiin. Rauhaan, ajattelimme, mutta pian ovikello soi ja puhelin täyttyi viesteistä. Milloin voi tulla katsomaan? Ihan nopeasti vain?

Vauvalla ei ollut minkäänlaista rytmiä, tietenkään. Ensimmäisen viikon ajan pidimme kirjaa syötöistä ja herätimme pienen säntillisesti pullolle ja rinnalle kolmen tunnin välein. Syöttöjen välissä vauva kakkasi. Rumbaan meni puolitoista tuntia kerrallaan.

Heräilimme mieheni kanssa vuorotellen painajaisiin. Etsimme vauvaa sängystämme peittojen alta, kunnes muistimme hänen nukkuvan rottinkikopassaan. Aamulla olimme yhä sekaisin, sillä saimme unta yhteensä ehkä viitisen tuntia. Onneksi hormonit auttoivat minua vähän. Miestä eivät.

Elämä helpottui maidon noustua. Enää ei tarvinnut keitellä pulloja.

Sektiohaavani parani ja pystyin nostelemaan vauvaa. Pakkasten lauhduttua pääsimme ulos.

Sitten iskivät ilmavaivat. Poikamme huusi – mieheni keinutti, heijasi ja tanssitti. Kokeilimme vyöhyketerapiaa ja Disflatyliä. Mikään ei auttanut. Pariviikkoisina vauvat nukkuvat keskimäärin 20 tuntia vuorokaudessa. Meidän poikamme raapi pätkistä kasaan 12 tuntia.

Kolmen viikon jälkeen mieheni joutui lähtemään pitkälle työmatkalle. Suuntasimme vauvan kanssa vanhemmilleni. Isäni kärräsi vauvaa jäisillä kaduilla, jotta saisin levätä.

Makasin silmät auki sohvalla ja taistelin itsesääli-itkua vastaan.

Ristiäisiä edeltävänä yönä tapahtui läpimurto. Poikamme nukkui kolme siistiä pätkää ja söi niiden välissä tehokkaasti.

Pikkusintistä oli kasvanut pullea, hymyilevä vauva, jonka suolisto kesti paremmin maitoa.

Kolmen kuukauden iän kunniaksi poikamme yllätti meidät nukkumalla seitsemän tuntia putkeen. Käsittämätöntä, hämmästelimme. Sama jatkui yö toisensa perään. Nukuimme velkojamme pois. Rakastimme vanhemmuutta. Rakastimme elämää.

Yhtä nopeasti kuin ihanuus oli alkanut, se myös loppui. Nelikuisena vauva alkoi jälleen heräillä. Hän turhautui, kun ei päässyt eteenpäin. Hampaat kutittivat. Sitten alkoivat uudet kehitysvaiheet: istumaan nousu, ryömiminen, konttaus ja seisominen. Flunssa.

Mieheni oli jatkuvasti työmatkoilla. Minä olin jälleen zombie. Kokemattomalta neuvolantytöltä ei irronnut avuksi kuin ihmettelyä. Onneksi minulla oli ystäviä, joiden lapset myös heräsivät tunnin parin välein. Kuuluimme kuitenkin vähemmistöön, sillä Duodecimin mukaan suurin osa puolivuotiaista vetelee hirsiä kuusi tuntia putkeen.

Testasimme seitsenkuisellemme neuvolan suosittelemaa tassuttelua. Kävi selväksi vain, että tassusta tulee yösydännä paha mieli niin lapselle kuin vanhemmallekin. Vauva palasi rinnalle.

Erityisesti aamuyön syötön jälkeen minun oli vaikea nukahtaa uudelleen. Ummistin silmäni ja yritin olla miettimättä, miten vähän ehdin enää nukkua, jos nukahdan. Sitten lapsi jo heräsikin uuteen aamuun.

Tuli syksy, tuli ankea marraskuu. Poikamme yöheräilyjen syytä etsittiin nyt allergioista. Jouduin maidottomalle ja kananmunattomalle kuurille. Olisin halunnut lopettaa imetyksen, mutta vauva kieltäytyi maistamasta erityiskorviketta. Pullostakaan hän ei tykännyt. Allergiaa ei löytynyt.

Päätin, että yösyöttämisen on loputtava. Ja niin se loppui. Sen kunniaksi lähdin siskoni kanssa hotellilomalle Tallinnaan. Kävimme hoidoissa ja söimme hyvin. Tekorentouduin. Pelkäsin yötä, jolloin minun olisi pakko nukkua. Levätä koko vuoden edestä, ehkä tulevankin. En nukkunut silmällistäkään.

Vuosi vaihtui, poikamme täytti vuoden. THL:n mukaan lapset nukkuvat siinä iässä läpi yön, posottavat kahdeksan tai yhdeksän tuntia.

Mutta ei meidän lapsemme. Huuto alkoi jo puolen yön aikaan, aina kimeänä ja täysillä. Se jähmetti koko kropan. Herätyksen jälkeen meni pitkään ennen kuin rauhoituin. Uuden huudon pelossa aloin jännittää nukahtamista jo etukäteen.

Kesän alussa lähdimme Italiaan. Matkan piti olla rentouttava päätös kotonaololleni. Rentoutumisen sijaan stressasin töitäni ja valvoin. Lopulta ostin melatoniinia ja huijasin itseni uneen.

Uusissa esimiestehtävissä jouduin heti prässiin. Sijaistin ja tein omia töitäni, juoksin kokouksissa ja kirjoitin muistilappuja. Silti en ehtinyt kaikkea.

Sain työterveyslääkäriltä nukahtamislääkkeitä. Otin tabletista ensin neljäsosan. Jos uni ei tullut, otin toisen. Aamulla oloni oli puuroinen ja lääkkeen kitkerä maku tuntui yhä kielellä. Mutta olin nukkunut.

Pärjäsin lapsen päiväkodin aloituksen yli, selvisin karmeasta kesästä töissä. Sain uuden esimiehen, joka kantoi vastuunsa. Ajattelin, että voisin vähitellen jättää lääkkeet. Pian osaisin taas nukkua.

Toinen työterveyslääkäri julisti, ettei kolmekymppinen voi käyttää nukahtamislääkkeitä lainkaan. Jäisin koukkuun, olisin narkkari. Etsin netistä selviytymistarinoita unettomuudesta – ja löysin ahdistavia keskusteluja vuosikymmenten lääkeriippuvuudesta. Olin varma, etten osaisi enää koskaan nukahtaa itse.

Kaksivuotiaana poikamme nukkui paremmin, vaikka heräilikin kerran tai kaksi yössä. Välillä nukuin minäkin, mutta en tarpeeksi. Päätin irtisanoutua vakituisesta työstäni, ottaa aikaa hengähtää. Saisin herätä aamulla pojan kanssa rauhassa, tehdä töitä kotona, hakea lapsen ajoissa päiväkodista.

Vähitellen tunsin rentoutuvani. Silmiä ei enää kirvellyt, piinaava ylivire katosi ja otsolohkon jumputus heikkeni. Välillä jopa torkahdin iltapäivällä hetkeksi.

Tiesin täsmälleen, miten unettoman kuuluisi toimia: välttää television katselua illalla ja jättää viinilasillinen väliin. Minulle nuo säännöt toivat vain paineita. Katsottuani leffan olin rennompi, ja viinikin teki välillä hyvää.

Vihdoin löysin unirutiinit, jotka sopivat minulle. Ostin luomupuuvillaiset, pehmeät silmälaput ja oikeankokoiset korvatulpat. Ne toimivat kuin paijaus vauvan pyllylle: tiesin, että nyt on rauha vaipua uneen.

Ja niin minä opin jälleen nukkumaan.

Vuosi sitten saimme toisen pojan. Hän nukkui aluksi hyvin, mutta alkoi kehitysvaiheiden myötä heräillä. Tällaisia meidän poikamme ovat, olemme todenneet. Valppaita ja vikkeliä päivisin, levottomia öisin.

Unettomuuteni on silti pysynyt aisoissa. Oikeastaan olen nukahtanut yllättävän hyvin. Olemme levänneet vuorotellen. Nyt tiedämme, että tämä hulluus loppuu joskus. Loppui se esikoiseltammekin, joka nukkuu nykyisin sikeästi jopa pikkuveljen karjuessa vieressä.

Olisimme ehkä päässeet yöheräämisistä huudattamalla, mutta me emme ole siihen pystyneet. Ehkä olemme valvoneet omaa heikkouttamme, ehkä vahvuuttamme. Ainakin vauvamme ovat saaneet olla lähellä.

Tutkimustiedon valossa olemme tietenkin menettäneet useita elinvuosia puuttuvien yöunien myötä. Sitäkään en jaksa enää murehtia. Mieluummin muistelen haastattelemani uniasiantuntijan, psykologi Soili Kajasteen sanoja: univelka on siitä kiitollinen, että sitä ei koskaan tarvitse maksaa täysimääräisesti takaisin.

Se ajatus lohduttaa väsyneinä aamuina.

Vauva 11/2014

Kuvitus: Satu Kettunen

Vierailija

"Valvoin vuosia vauvan jälkeen"

Tämä tarina oli kuin minä olisin sen kirjoittanut! Kuinka samanlaisen tarinan voin omistaakaan, paitsi lapsia on yksi ja hän 1,5v. Painin vieläkin unettomuuteni kanssa, käyn töissä ja väliin nukun hyvin 7h ja väliin valvon. Käytän melatoonia säännöllisesti mutta unilääkkeitä en käytä. Elän toivossa että tämä unettomuus kaikkoaa -joskus.. Ennen lasta nukuin helposti 8-9h yössä kun nykyään saavutus on 6-7h yössä ja näillä mennään, silmät kirvelevin toisinaan. Äitien unettomuudesta puhutaan...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Liitän sanan ’taaperoimettäjä’ nyt ensimmäistä kertaa julkisesti itseeni. Kuva: Satu Kemppainen.

Miksi taaperoimetys aiheuttaa hämmennystä ja hävettää?

Olen imettänyt kolmesti. Kaikki kolme lasta ovat saaneet maitoa myös muualta kuin rinnoistani. En suunnitellut imetysteni pituutta tai tapaa. Jokaisen lapsen imetyksestä olen oppinut jotakin.

Ensimmäisen lapsen kanssa, voi taivas, yli kymmenen vuotta sitten, imetys oli kamalaa. Suihkin suihkutisseillä maitoa kahvilassa vieraisiin pöytiin. Lapseni oli tukehtua maitotykkieni laukauksiin. Rinnat paisuivat liiasta pumppauksesta äärirajoille. Kyllä, liivikaupasta loppuivat koot kesken. Myönnän, että sulkeuduin vauva-aikana kotiin, koska en halunnut yleisöä maitosodalleni. Sota kesti lähes vuoden, ja olin onnellinen, kun se loppui.

Lapseni oli tukehtua maitotykkieni laukauksiin. Kyllä, liivikaupasta loppuivat koot kesken.

Toisen lapsen kanssa osasin laittaa tissini kuriin ajoissa. Kun imetys ei ollut jatkuvaa taistelua, se todella oli käsittämättömän vaivatonta. Yhtäkkiä imettäminen puistonpenkillä, appiukon vieressä tai vaikka lätkämatsissa tuntui helpolta. Silti imetin tätä lasta lyhyemmän ajan kuin esikoista, vain kahdeksan kuukautta, koska lapsi itse halusi niin. Ja minäkin halusin.

Kolmas lapseni ryömi heti synnytyksen jälkeen rinnalleni. Hän rakasti olla rinnalla, ja minä rakastin vain katsella häntä. Yhtäkkiä minulla ei ollut kiire minnekään. En huomannut mitään rasittavia tiheän imun kausia, vaan antauduin imetykselle. Olin valmis tasaamaan hengitykseni, rentoutumaan. Kuin huomaamatta lapseni täytti vuoden, ja hups, olinkin taaperoimettäjä.

Liitän sanan ’taaperoimettäjä’ tässä nyt ensimmäistä kertaa julkisesti itseeni.

Liitän sanan ’taaperoimettäjä’ tässä nyt ensimmäistä kertaa julkisesti itseeni. Olenko se todella minä?

En ollut koskaan ajatellut imetyksen maksimipituutta, mutta en nähnyt itseäni taaperoimettäjänä. Lapsi oli täyttänyt maagisen yhden vuoden, ja yhtäkkiä leppoisa imetyshetki vaihtui salakähmäiseen pälyilyyn. Päässäni takoi: Miten tähän tultiin? Lapsi varmaan roikkuu rinnalla vielä kouluikäisenäkin! Rajoittaako tämä vapauttani? Miksi en osaa lopettaa?

Kun joku kysyi, että imetinkö vielä, vastasin kaarrellen, että juu, mutta lopettelemassa ollaan, on tuo lapsi vain vähän tissin perään. Oikeasti me molemmat olimme tissin perään. Olimme koukussa hetkeen, jossa saatoimme unohtaa päiväkodin, työt ja vanhempien sisarusten käninän, ja vain tuijottaa toisiamme, olla lähellä. Toki poika saattoi olla koukussa itse tuotteeseenkin.

Päässäni takoi: Miten tähän tultiin? Lapsi varmaan roikkuu rinnalla vielä kouluikäisenäkin! Miksi en osaa lopettaa?

Minusta oli tullut kaappi-imettäjä. Niin syvään minussa oli kirjoitettu, että taaperoimetys on jotenkin outoa. Tunnen edelleen sitä kohtaan ristiriitaa. Mikä saa minut ajattelemaan niin? THL:n imetyssuositus on vuosi ja WHO:n kaksi vuotta. Kukaan ei kauhistellut tai pilkannut, vaikka imetin taaperoa.

Jokaisella meillä on omanlaisensa äiti-identiteetti. Lapsen kasvatus ja siihen liittyvät valinnat ovat jatkuvaa identiteetin vahvistamista. Taaperoimetys ei kuulunut minun identiteettihorisonttiini, ja oli siksi kipukohta.

Tiedän, etten ole ainoa kaapissa imettänyt. Tiedän äitejä, jotka kipuilevat pitkäksi venyneen imetyksen kanssa kuukausia, koska omat ja ulkopuolen odotukset ovat ristiriidassa. Ja sitten tiedän äitejä, jotka pystypäin imettävät tai ovat imettämättä juuri niin kauan tai vähän aikaa kuin itseä ja lasta huvittaa. Te olette esikuviani!

Mutta meille epävarmoille äideille sanoisin: Imetystaipaleesi pituus on sinun oma, yksityinen asiasi. Siinä ei ole mitään hävettävää.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Malli ja tosi-tv-tähti Kourtney Kardashianin tyttären Penelopen vaatekaapista löytyy niin nahkahousua kuin pikkumustaa. Käytännöllistä tai ei! Kuva: wenn.com

Tyttöjen vanhemmat ottavat aikuisten katumuotia jäljittelevät lastenvaatteet innokkaammin vastaan kuin poikien. 

Pitääkö suomalaisen miehen pukeutua kehdosta hautaan harmaaseen, mustaan ja tummansiniseen?

Tätä ihmettelee 4-kuukautisen poikavauvan äiti Vauva-lehden tuoreessa verkkokyselyssä. Itse hän haluaisi pukea lapsensa sukupuolineutraalisti vauva-aikana.

Vauva kertoi viime viikolla, että unisex- ja retrovaatteet ovat jäämässä vauvamuodissa ”pikkuaikuis-tyylin” jalkoihin. Lastenvaatemallistot jäljittelevät yhä enemmän aikuisten katumuotia, ja värit ja kuosit ovat varsin hillittyjä.

Vauva-lehden viimeviikkoisen verkkokyselyn perusteella pienten lasten vanhemmat ottavat värimaailman muuttumisen avosylin vastaan. 65 prosenttia vastaajista pitää hillityistä väreistä ja murretuista sävyistä ja haluaa niitä lastensa ylle. Vastaajien mielestä poikien vaatteiden värimaailma ei kuitenkaan ole uudistunut yhtä monipuolisesti kuin tyttöjen. 

"Miksi vauvat pitäisi pukea retromöykyiksi tai täysin eri tyylillä kuin itse pukeutuu?"

Jaottelu tyttö- ja poikaväreihin saisi jo loppua

Poikien vanhemmat ovat tyttöjen vanhempia tyytymättömiä lastenvaatetarjontaan.

Poikien vaatteiden väriskaalan suppeus ärsyttää! Pehmeistä väreissä voisi olla keltaista ja punaista, mutta tarjonta on usein sinistä ja ruskeaa.

Ketjuliikkeissä huomaa helposti, että tyttöjen versiossa on käytetty enemmän mielikuvitusta. Poikien vaatteista tulee välillä fiilis, etteikö muuta keksitty kuin se sama auto taas siihen. Tai muu piirroshahmo.

Kuosit on aina jotain karhuja yms., kun taas tytöillä on vastaavasti kukkia.

Vauvan kyselyn perusteella vauva on jopa vaikea pukea korostamatta sukupuolta.

Inhoan sukupuolittuneisuutta ja sitä, että tytöille on pelkkää pinkkiä ja hörhelöitä ja pojille sinistä avaruusolioiden kuvilla.

Eniten ärsyttää ihmiset, jotka puhuvat tyttö-ja poikaväreistä. Yritä siinä sitten opettaa lapselle, että ei ole olemassa tyttöjen ja poikien värejä.

Tyttöjen vaatetarjonta taas saa kiitosta etenkin siitä, että ärhäkkä pinkki on saanut rinnalleen esimerkiksi korallin ja persikan sävyjä.

Pastellisävyt ovat tulleet myös käytännöllisiin vaatteisiin. Kestävien ulkovaatteiden tai collegevaatteiden ei tarvitse enää olla räikeän värisiä, pelkkää pinkkiä tai lapsellisia.

Minne katosivat potkuhousut?

Melkein puolet, 44 prosenttia, Vauva-lehden kyselyyn vastanneista ei pukisi lastaan miniaikuiseksi.

Minikokoomuslaiseksi tai amerikkalaiseksi räppäriksi pukeminen ärsyttää.

"Olen varmaan viimeinen dinosaurus, joka yhä pukee vauvansa käteviin potkuhousuihin."

Haluan nimenomaan, että lapsi saa näyttää lapselta. Se tarkoittaa iloisia värejä ja lapsekkaita kuoseja. Olen varmaan viimeinen dinosaurus, joka yhä pukee vauvansa käteviin potkuhousuihin (niitähän ei enää edes myydä kaupoissa). Potkuhousuissa masua ei purista, nilkkoja ei purista, "sukat" pysyy jalassa ja kaikki on kätevästi samassa paketissa.

Typerän näköistä ja antaa vanhemmasta sellaisen kuvan että lapsi on vain asuste.

Ärsyttää nykymuodissa liian aikuismainen tai raskas tyyli. Epämukavat joustamattomat ja epäkäytännölliset vaatteet, kuten farkut ja takit.

Lapsen kuuluu näyttää lapselta eikä muistuttaa millään tavalla aikuista, aikuinen kerkeää olemaan sitten joskus myöhemminkin.

"En koe pukevani lapsiani miniaikuisiksi."

Vain harva myöntää jäävänsä kaipaamaan varsinaista retroa. Värejä moititaan liian kirkkaiksi, ja ruskeaa on liikaa. Toki retrollakin on yhä kannattajansa.

Retrokuosit tuovat hyvää mieltä ja tietyllä tapaa turvallisuuden tunnetta.

Lapset pitävät kirkkaista väreistä ja kuvioista leluissa, niin mikseivät vaatteissakin. Kuvioistakin saa hauskoja tarinoita vaatteita puettaessa.

Kaikissa vaatteissa ei mennä leikkipuistoon

Kolmannes Vauvan verkkokyselyn vastaajista pukee lapsensa aikuismaisiin vaatteisiin hyvillä mielin. Heistä on vain luonnollista, että lasten muoti seuraa aikaa. Katutyylissä korostuvat kauneus ja käytännöllisyys.

Ainahan lasten vaatetus on ottanut vaikutteita ympäröivästä. Pian 12-vuotiaan esikoiseni ollessa vauva oli ihan samoin aikuisten muotia seuraava lastenvaatetyyli, näkeehän sen jo valokuvista. Farkut olivat leveämmät, nyt ovat kelvanneet vuosia vain kapeat, niin tytölle kuin äidille.

En koe pukevani lapsiani miniaikuisiksi. Tykkään pukea heidät kauniisti mutta en mielestäni tingi myöskään käytännöllisyydestä. Toki lapsilla on ne ”kaupunkivaatteet”, mutta ei ne päällä ole tarkoituskaan mennä leikkipuistoon möyrimään, vaan ne ovat nimensä mukaisesti sitä siistimpää käyttöä varten.

Miksi vauvat pitäisi pukea retromöykyiksi tai täysin eri tyylillä kuin itse pukeutuu?

"Ainahan lasten vaatetus on ottanut vaikutteita ympäröivästä."

Aikuisten muodin jäljittelyä pidetään kivana ideana, kunhan vaatteet eivät leikki-iässäkään ole liian paljastavia tai epämukavia.

Esimerkiksi napapaidat, korkokengät ja epämukavat vaatteet eivät missään nimessä kuulu lasten päälle.

 

Kursivoidut sitaatit ovat otteita Vauvan verkkokyselystä. Kyselyyn vastasi 55 henkilöä.

Lue juttu vauvanvaatemuodin murroksesta lokakuun Vauva-lehdestä!

Vierailija

Vauvamuotikysely: ”Minikokoomuslaiseksi tai amerikkalaiseksi räppäriksi pukeminen ärsyttää”

Minusta on jokaisen oma asia millä tyylillä pukee lapsensa. Aika pian kuitenkin tulee se aika, että lapsi haluaa itsekin vaikuttaa eikä sitten vanhempi voi enää päättää pukeutumisesta yksin. Kuinka monella vanhemmalla edes on aikaa paneutua lapsensa vaatteisiin niin paljon, että ehtisi muodostaa lapselle jonkun harkitun tyylin? Minua ihmetyttää ainoastaan ne vanhemmat, jotka kulkevat itse viimeisen päälle kalliissa vaatteissa, mutta lapsilla on liian pientä, nuhjuista ja jopa rikkinäistä...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.