Esikoisen syntymä vei Iina Airion yöunet. Lopulta hän luuli, ettei oppisi enää koskaan nukahtamaan.

Kuulen korkokenkien kopseen rantabulevardilta ja skootterin vaimean äänen. Tuuli puhaltaa ikkunasta kevyesti. On kesäkuu, olemme Italiassa. Elämän pitäisi olla huoletonta.

Mutta se ei ole. Potkin lakanaa pois. Pian vedän taas sitä päälle. Käännän kylkeä, kierähdän mahalleni. Kuuntelen mieheni keveää kuorsausta ja lapseni tuhinaa. Odotan, milloin palosireenihuuto alkaa.

Vihdoin lapsi herää, tulee viereemme ja nukahtaa. Minä en. Olen aina hälytystilassa.

Uneni kaikkosivat sinä yönä, kun synnytys alkoi. Sektioon päättynyt ponnistelu toi syliimme ihanan, pienen, hoikan pojan. Hänellä oli jo syntyessään nälkä, mutta minä en sitä lääkepöllyissäni ymmärtänyt. Imetin toki, mutta maitoa ei juuri tullut. Mieheni kanssa muistelimme synnytysvalmennuksessa näytettyä viinirypälettä. Niin pieni on vastasyntyneen vatsalaukku.

Vauva itki, me valvoimme. Vasta kolmantena päivänä kätilö äkkäsi, että pojan paino on laskenut liikaa. Vauva sai vihdoin juoda pullosta, ja johan uni tuli. Mekin nukuimme sen minkä ylikierroksiltamme pystyimme.

Neljän yön jälkeen pääsimme kotiin. Rauhaan, ajattelimme, mutta pian ovikello soi ja puhelin täyttyi viesteistä. Milloin voi tulla katsomaan? Ihan nopeasti vain?

Vauvalla ei ollut minkäänlaista rytmiä, tietenkään. Ensimmäisen viikon ajan pidimme kirjaa syötöistä ja herätimme pienen säntillisesti pullolle ja rinnalle kolmen tunnin välein. Syöttöjen välissä vauva kakkasi. Rumbaan meni puolitoista tuntia kerrallaan.

Heräilimme mieheni kanssa vuorotellen painajaisiin. Etsimme vauvaa sängystämme peittojen alta, kunnes muistimme hänen nukkuvan rottinkikopassaan. Aamulla olimme yhä sekaisin, sillä saimme unta yhteensä ehkä viitisen tuntia. Onneksi hormonit auttoivat minua vähän. Miestä eivät.

Elämä helpottui maidon noustua. Enää ei tarvinnut keitellä pulloja.

Sektiohaavani parani ja pystyin nostelemaan vauvaa. Pakkasten lauhduttua pääsimme ulos.

Sitten iskivät ilmavaivat. Poikamme huusi – mieheni keinutti, heijasi ja tanssitti. Kokeilimme vyöhyketerapiaa ja Disflatyliä. Mikään ei auttanut. Pariviikkoisina vauvat nukkuvat keskimäärin 20 tuntia vuorokaudessa. Meidän poikamme raapi pätkistä kasaan 12 tuntia.

Kolmen viikon jälkeen mieheni joutui lähtemään pitkälle työmatkalle. Suuntasimme vauvan kanssa vanhemmilleni. Isäni kärräsi vauvaa jäisillä kaduilla, jotta saisin levätä.

Makasin silmät auki sohvalla ja taistelin itsesääli-itkua vastaan.

Ristiäisiä edeltävänä yönä tapahtui läpimurto. Poikamme nukkui kolme siistiä pätkää ja söi niiden välissä tehokkaasti.

Pikkusintistä oli kasvanut pullea, hymyilevä vauva, jonka suolisto kesti paremmin maitoa.

Kolmen kuukauden iän kunniaksi poikamme yllätti meidät nukkumalla seitsemän tuntia putkeen. Käsittämätöntä, hämmästelimme. Sama jatkui yö toisensa perään. Nukuimme velkojamme pois. Rakastimme vanhemmuutta. Rakastimme elämää.

Yhtä nopeasti kuin ihanuus oli alkanut, se myös loppui. Nelikuisena vauva alkoi jälleen heräillä. Hän turhautui, kun ei päässyt eteenpäin. Hampaat kutittivat. Sitten alkoivat uudet kehitysvaiheet: istumaan nousu, ryömiminen, konttaus ja seisominen. Flunssa.

Mieheni oli jatkuvasti työmatkoilla. Minä olin jälleen zombie. Kokemattomalta neuvolantytöltä ei irronnut avuksi kuin ihmettelyä. Onneksi minulla oli ystäviä, joiden lapset myös heräsivät tunnin parin välein. Kuuluimme kuitenkin vähemmistöön, sillä Duodecimin mukaan suurin osa puolivuotiaista vetelee hirsiä kuusi tuntia putkeen.

Testasimme seitsenkuisellemme neuvolan suosittelemaa tassuttelua. Kävi selväksi vain, että tassusta tulee yösydännä paha mieli niin lapselle kuin vanhemmallekin. Vauva palasi rinnalle.

Erityisesti aamuyön syötön jälkeen minun oli vaikea nukahtaa uudelleen. Ummistin silmäni ja yritin olla miettimättä, miten vähän ehdin enää nukkua, jos nukahdan. Sitten lapsi jo heräsikin uuteen aamuun.

Tuli syksy, tuli ankea marraskuu. Poikamme yöheräilyjen syytä etsittiin nyt allergioista. Jouduin maidottomalle ja kananmunattomalle kuurille. Olisin halunnut lopettaa imetyksen, mutta vauva kieltäytyi maistamasta erityiskorviketta. Pullostakaan hän ei tykännyt. Allergiaa ei löytynyt.

Päätin, että yösyöttämisen on loputtava. Ja niin se loppui. Sen kunniaksi lähdin siskoni kanssa hotellilomalle Tallinnaan. Kävimme hoidoissa ja söimme hyvin. Tekorentouduin. Pelkäsin yötä, jolloin minun olisi pakko nukkua. Levätä koko vuoden edestä, ehkä tulevankin. En nukkunut silmällistäkään.

Vuosi vaihtui, poikamme täytti vuoden. THL:n mukaan lapset nukkuvat siinä iässä läpi yön, posottavat kahdeksan tai yhdeksän tuntia.

Mutta ei meidän lapsemme. Huuto alkoi jo puolen yön aikaan, aina kimeänä ja täysillä. Se jähmetti koko kropan. Herätyksen jälkeen meni pitkään ennen kuin rauhoituin. Uuden huudon pelossa aloin jännittää nukahtamista jo etukäteen.

Kesän alussa lähdimme Italiaan. Matkan piti olla rentouttava päätös kotonaololleni. Rentoutumisen sijaan stressasin töitäni ja valvoin. Lopulta ostin melatoniinia ja huijasin itseni uneen.

Uusissa esimiestehtävissä jouduin heti prässiin. Sijaistin ja tein omia töitäni, juoksin kokouksissa ja kirjoitin muistilappuja. Silti en ehtinyt kaikkea.

Sain työterveyslääkäriltä nukahtamislääkkeitä. Otin tabletista ensin neljäsosan. Jos uni ei tullut, otin toisen. Aamulla oloni oli puuroinen ja lääkkeen kitkerä maku tuntui yhä kielellä. Mutta olin nukkunut.

Pärjäsin lapsen päiväkodin aloituksen yli, selvisin karmeasta kesästä töissä. Sain uuden esimiehen, joka kantoi vastuunsa. Ajattelin, että voisin vähitellen jättää lääkkeet. Pian osaisin taas nukkua.

Toinen työterveyslääkäri julisti, ettei kolmekymppinen voi käyttää nukahtamislääkkeitä lainkaan. Jäisin koukkuun, olisin narkkari. Etsin netistä selviytymistarinoita unettomuudesta – ja löysin ahdistavia keskusteluja vuosikymmenten lääkeriippuvuudesta. Olin varma, etten osaisi enää koskaan nukahtaa itse.

Kaksivuotiaana poikamme nukkui paremmin, vaikka heräilikin kerran tai kaksi yössä. Välillä nukuin minäkin, mutta en tarpeeksi. Päätin irtisanoutua vakituisesta työstäni, ottaa aikaa hengähtää. Saisin herätä aamulla pojan kanssa rauhassa, tehdä töitä kotona, hakea lapsen ajoissa päiväkodista.

Vähitellen tunsin rentoutuvani. Silmiä ei enää kirvellyt, piinaava ylivire katosi ja otsolohkon jumputus heikkeni. Välillä jopa torkahdin iltapäivällä hetkeksi.

Tiesin täsmälleen, miten unettoman kuuluisi toimia: välttää television katselua illalla ja jättää viinilasillinen väliin. Minulle nuo säännöt toivat vain paineita. Katsottuani leffan olin rennompi, ja viinikin teki välillä hyvää.

Vihdoin löysin unirutiinit, jotka sopivat minulle. Ostin luomupuuvillaiset, pehmeät silmälaput ja oikeankokoiset korvatulpat. Ne toimivat kuin paijaus vauvan pyllylle: tiesin, että nyt on rauha vaipua uneen.

Ja niin minä opin jälleen nukkumaan.

Vuosi sitten saimme toisen pojan. Hän nukkui aluksi hyvin, mutta alkoi kehitysvaiheiden myötä heräillä. Tällaisia meidän poikamme ovat, olemme todenneet. Valppaita ja vikkeliä päivisin, levottomia öisin.

Unettomuuteni on silti pysynyt aisoissa. Oikeastaan olen nukahtanut yllättävän hyvin. Olemme levänneet vuorotellen. Nyt tiedämme, että tämä hulluus loppuu joskus. Loppui se esikoiseltammekin, joka nukkuu nykyisin sikeästi jopa pikkuveljen karjuessa vieressä.

Olisimme ehkä päässeet yöheräämisistä huudattamalla, mutta me emme ole siihen pystyneet. Ehkä olemme valvoneet omaa heikkouttamme, ehkä vahvuuttamme. Ainakin vauvamme ovat saaneet olla lähellä.

Tutkimustiedon valossa olemme tietenkin menettäneet useita elinvuosia puuttuvien yöunien myötä. Sitäkään en jaksa enää murehtia. Mieluummin muistelen haastattelemani uniasiantuntijan, psykologi Soili Kajasteen sanoja: univelka on siitä kiitollinen, että sitä ei koskaan tarvitse maksaa täysimääräisesti takaisin.

Se ajatus lohduttaa väsyneinä aamuina.

Vauva 11/2014

Kuvitus: Satu Kettunen

"Valvoin vuosia vauvan jälkeen"

Tämä tarina oli kuin minä olisin sen kirjoittanut! Kuinka samanlaisen tarinan voin omistaakaan, paitsi lapsia on yksi ja hän 1,5v. Painin vieläkin unettomuuteni kanssa, käyn töissä ja väliin nukun hyvin 7h ja väliin valvon. Käytän melatoonia säännöllisesti mutta unilääkkeitä en käytä. Elän toivossa että tämä unettomuus kaikkoaa -joskus.. Ennen lasta nukuin helposti 8-9h yössä kun nykyään saavutus on 6-7h yössä ja näillä mennään, silmät kirvelevin toisinaan. Äitien unettomuudesta puhutaan...
Lue kommentti