Karvanaama ja vauva

Nainen sääti laitteensa näyttöä. Anturi haki oikeaa kohtaa vaimoni mahaa peittävässä sinisessä geelissä. Harmaat juovat näytöllä alkoivat muuntua ymmärrettäviksi piirteiksi. ”Täällä näkyisi nyt näitä uutisia. Siis jos haluatte tietää”, kätilö huikkasi ruutunsa takaa.

Nainen sääti laitteensa näyttöä. Anturi haki oikeaa kohtaa vaimoni mahaa peittävässä sinisessä geelissä. Harmaat juovat näytöllä alkoivat muuntua ymmärrettäviksi piirteiksi.

”Täällä näkyisi nyt näitä uutisia. Siis jos haluatte tietää”, kätilö huikkasi ruutunsa takaa.

Tähän hetkeen me olimme valmistautuneet hyvin. Asiaa oli puitu perusteellisesti, ja suunnitelma oli valmis.Alun perin vaimo oli suhtautunut sukupuolen selvittämiseen jokseenkin yksioikoisesti. Hänen mukaansa modernin lääketieteen mahdollisuudet ovat tarjolla siksi, että niitä käytetään. Muuten voisi hoitaa synnytyksenkin saman tien pimeässä saunassa. Minä edustin hipimpää koulukuntaa. Mielestäni sukupuolen selviämistä jaksoi hyvin odottaa syntymään asti. Odotus jotenkin huipentuu siihen: sormet – check, varpaat – check, pimppi – kyllä!

Lopulta olimme sopineet pomminvarmasta menettelystä. Olimme päättäneet antaa kätilölle toisessa ultrassa paperin ja kirjekuoren, jonne merkintä sukupuolesta talletettaisiin. Sitten meillä olisi vapaus kurkkia asia selville tai odottaa tyynesti loppuun asti. Periaatteessa.

”Kyllä haluamme”, linjasi vaimo tutkimuspöydältä.

Rakkaani ääni oli sen verran kiihkeä, etten uskaltanut puuttua tilanteeseen, joka näytti etenevän jonkinlaisessa naisellisessa yhteisymmärryksessä oikein sujuvasti ilman minuakin. Osoitin miehistä vastuunkantokykyä, tukea ja myötätuntoa punastumalla, hymyilemällä ujosti ja nyökkäämällä monta kertaa.

Lapsen sukupuoleen perehtyminen jo tässä vaiheessa ei sinällään ollut mikään ongelma, koska olimme valmistautuneet suorastaan erittäin hyvin. Olimme käyneet loputtomia kumman haluaisit -keskusteluja ja puineet asiaa perinpohjaisesti. Minulle pohdintojeni lopputulos oli kirkas:

1. Molemmissa on huonot puolensa.
2. Jos on pakko valita, niin sitten tyttö.­
Järkeilyni perustui siihen, että en edes suhteellisen rehellisessä tarkastelussa pystynyt asettamaan kumpaakaan sukupuolta suosikikseni. Sen sijaan ounastelin vahvasti, että vaimo, joka vakaasti ja onnellisesti uskoi odottavansa poikaa, halusi kuitenkin tietämättään mieluummin tytön. Äitien ja tyttärien sukupolviset, erityislaatuiset ja poikkeuksellisen vahvat tunnesiteet, ne ihanat mekot ja sellaista kaikkea.
3. Minä olin valmis kenen tahansa isäksi.

”Täällä on tyttö”, kertoi kätilö.

Havaitsin kelluvani suoraan Urheiluruudusta tai kivikaudelta kumpuavassa epäuskossa ja pettymyksessä. Se alkoi heti ja puhalsi yllättävän lujaa ainakin puoli minuuttia. Osoitin kuitenkin miehistä vastuunkantokykyä, tukea ja myötätuntoa punastumalla, hymyilemällä ujosti ja nyökkäämällä monta kertaa. Kaikkein puhuttelevinta tunteissani oli niiden yllättävyys. Olin mielestäni ollut poikkeuksellisen avarakatseinen ja vapaamielinen isäkokelas, jolle tässä hankkeessa tärkeämpää oli lähes kaikki muu kuin lapsen sukupuoli. Esimerkiksi lastenvaunujen vanteiden väri: ehdottomasti paras yhdistelmä on hopeinen runko ja mustat vanteet, koska hopea/hopea-yhdistelmä on tylsä ja musta/musta-vaihtoehto taas väsyneen wannabe-trendikäs.

”Miten varma tämä tulos on”, erehdyin lopulta kysymään.

Kätilö mittaili minua aika paljon nähneen oloisesti ja halusi tietää, miten varmalla pohjalla omat työsuoritukseni olivat. Nyökkäilin taas paljon enkä esittänyt jatkokysymyksiä. Lopulta kätilö päätti kuitenkin antaa minulle hieman armoa ja haki ultraäänilaitteen ruudulle taas oikeaa näkymää.

”Sanotaan nyt näin, että täällä näkyy klitoris ja häpyhuulet, joten voihan se tietysti olla poikakin, mutta aika hankalaa sille saattaa näillä vehkeillä tulla”, hän tulkitsi.

Se auttoi. Havaitsin, että oli täysin kestämätöntä, että kukaan vieras puhuu minun rakkaan tyttäreni sukupuolielimistä yhtään mitään. Nyökkäsin. Kerran. Olin selvästi jo vähän valmiimpi tyttölapsen isäksi.

P.s. Kolumnisti sai tytön maaliskuun puolivälissä. Muutama päivä synnytyksen jälkeen tuore isä iloitsi sähköpostissa osaavansa jo vaihtaa vaipan. Matka isyyden ammattilaiseksi on alkanut.

Kimmo Norokorpi, 41, on Nelosen uutisten toimittaja. Hän asuu vaimonsa Helin ja maaliskuussa syntyneen punatukkaisen tyttövauvan kanssa Helsingissä. Kolumnisti kertoo, kuinka vauvan kanssa kehitytään täydellisestä amatööristä isyyden ammattilaiseksi. Tai sitten ei.

Kolumni on julkaistu Vauva-lehdessä 04/2012.

Kuva: Satu Kemppainen

Eikös silloin ole asiat aika hyvin, jos on mahdollista käydä ruokakaupassa rakkaimpiensa kanssa?

Nuoret aikuiset lykkäävät perheen perustamista, sillä he pelkäävät ajautuvansa "prismaperheeksi". Näin uutisoi Helsingin Sanomat tuoreita tuloksia Väestöliiton perhebarometrista.

Mikä ihmeen prismaperhe?

No se, joka suhaa hypermarkettiin ruokaostoksille ja kantaa kotiinsa viikon tarpeisiin riittävästi maitoa ja jauhelihaa.

Wau, kyllä ovat ihmisten pelot muuttuneet vuosien varrella. Joskus muinoin kun on vielä pelätty sitä, riittääkö lapsille ruokaa.

Okei, sen verran täytyy myöntää, että ennen lasta ahdistuin itsekin ajatuksesta, että kuuluisin prismaperheeseen.

Miksikö? He edustivat minulle tiettyjen sääntöjen ja standardien mukaan elämistä. Tuntui, että ympärillä velloi “kun saat lapsen, asiat pitää tehdä näin” -mentaliteetti. Kannetaan sitä vessapaperia kotiin vuodeksi. Asutaan omistusasunnossa. Urakin on jo luotu ja koulut käyty. 

En ole ikinä ymmärtänyt sitä. Oma lapseni syntyi omaan puolivalmiiseen elämääni: en ollut vielä löytänyt omaa alaani ja asuin pienessä vuokra-asunnossa.

Milloin elämä sitten lasketaan valmiiksi lapselle? Eikö valmius tule enemmänkin oman pään sisältä kuin ulkoisista puitteista?

Perhe-arjesta puhutaan muutenkin usein kovin negatiiviseen sävyyn. Kauhea kiire koko ajan, uhmakohtaus keskellä kauppaa, aika ja raha eivät riitä.

Itse kyllä muistelen, että ei se elämä kovin suurta ilotulitusta aina ollut lapsettomanakaan. Mutta ilmeisesti silloin, kun huolehtii vain itsestään, elämän on pakko olla automaattisesti tosi kivaa. 

Entäs sitten se prismaperhe, vieläkö minua ahdistaa? No ei!

Aika kiva juttu, että voin viettää aikaa puolison ja lapsen kanssa, oli se sitten ruokakaupan hyllyjen välissä tai iltapalalla ravintolassa.

Niille, jotka pelkäävät muuttuvansa prismaperheeksi ja lykkäävät sen takia lasten hankintaa, voisin antaa vinkin: voit olla ihan juuri sellainen vanhempi, kuin itse haluat. Prismassa, Citymarketissa, tai vaikka Lidlissä.

Henri ymmärtää, että ruutuaika kuulostaa  hyvältä idealta heistä,  jotka eivät itse pelaa. ”Minusta tärkeämpää on, mitä siellä ruudussa pyörii.” Kuva: Amanda Aho

Pelihetket ovat lapsen ja vanhemman yhteistä aikaa, sanoo Henri Huittinen.

Kun Henri Huittinen, 30, oli nelivuotias, olohuoneeseen tuli 8-bittinen Nintendo, jota hän sai pelata yhdessä äidin kanssa. Nyt peliohjain on siirtynyt seitsemänvuotiaalle Leolle, jonka kanssa isä kirjoittaa Skidi ja Faija -blogia ja kuvaa Youtube-videoita.

– Ennen lasten syntymää olin aktiivinen pelaaja ja tein videoita Youtube-kanavalle. Kun Leo syntyi, pelaamiselle oli vähemmän aikaa. Nyt vuosien jälkeen huomasin, että lapsille on siellä turvallista sisältöä hyvin vähän. Siksi halusin tarjota kanavan, jossa voi hyvillä mielin katsella pelivideoita, Henri kertoo.

Henri näkee pelimaailmassa niin paljon hyvää, että hän haluaa jakaa innostuksensa lastensa kanssa. Hänen mukaansa pelaaminen tukee lapsen mielikuvituksen kehittymistä ja syy-seuraus-suhteiden ymmärtämistä.

– Se vaatii vanhemman läsnäoloa ja keskustelua peleistä. Samalla pelihetket tarjoavat helpon harrastuksen yhdessä lapsen kanssa.

Leo saa pelata niin paljon kuin haluaa.

– Jos muksulla hoituvat sosiaaliset suhteet, liikkuminen, läksyjen teko ja ruokailut, en näe syytä rajoittaa ruutuaikaa. Toki jos istuu jatkuvasti ruudun äärellä, on vanhempien tehtävä patistaa muiden leikkien äärelle.

”Pelaaminen aktivoi ajattelemaan ja haastamaan itseään.”


Pelejä ei tarvitse pelata vain sisätiloissa. Huittisten harmaa sohva saa usein olla rauhassa, kun Leo metsästää pokémoneja pihalla.

– Kirjojen jälkeen pelit ovat ehkä opettavaisin tapa käyttää viihdettä. Sen lisäksi, että pelaaminen on hauskaa, se myös aktivoi ajattelemaan ja haastamaan itseään. Peleistä oppii myös kieliä ja ne auttavat kehittämään pidempää pinnaa.

Kun edessä on tiukka kohta, voivat peliohjaimet ja hurjat sanat lentää. Näin käy joskus myös Leolla, ja silloin on hieman pidemmän pelitauon paikka. Henrin mielestä Leo on kuitenkin oppinut hallitsemaan hermojaan entistä paremmin.

– Tosin muutama viikko sitten olimme perheen kesken ulkona ja Leo kiukustui pelaamalleen pelille. Hän heitti puhelimen jonnekin jorpakkoon, ja siitä halkesi näyttö. Sen jälkeen oli kyllä semmoiset keskustelut, että puhelimella ei pelata nyt ihan vähään aikaan.

Meidän Perhe 12/2017