Vietin laatuaikaa ostoskeskuksessa lapsieni kanssa muutama viikko vauvan syntymän jälkeen.

Aikoinani media-alaa opiskellessani vierailimme Yleisradiolla Tampereen Tohlopissa. Kun kiertokäyntimme opas pelmahti ovesta sisään, hän huusi ensitöikseen: ”Teidät tunnistaakin mediaopiskelijoiksi, kun olette noin nuhjuisia!”

Nuhjuisia. Siinä se oli, sana, jota olin etsinyt pitkään ja hartaasti. Sana, jolla selittyi se, että tukkani aina vähän repsottaa, ruokaa putoaa vaatteille, lahkeet jäävät sukkien sisään ja hammastahnat suupieleen. Paperit rypistyvät, juomapullo vuotaa, ja huomaamatta tulee päivän aikana sanottua ”oho” noin neljä miljoonaa kertaa.

Vähän eri meininki kuin keskikaupungin ihmeillä. Tiedättehän ne äidit, jotka lipuvat kaupungilla merkkivaunuja työnnellen ja kiireettömästi keskustellen, tyylikkään huolimatonta poninhäntäänsä heilauttaen. Heidän lastensa kasvoilla ei lainehdi kuolaa, eikä kumisaappaissa rapaa näy. Ihailen tuollaista tyylikkyyttä koko sydämestäni, ja nyt kun ikääkin on jo uskottavasti, päätin kokeilla onneani  vielä kerran. ­Jospa minäkin.

Hankimme merkkivaunut, käytettyinä tosin. Siitä aiheutui sitten sellainen seikka, että vivut ja adapterit eivät enää ole aivan terässään, joten kompleksin kokoamista säestää aika usein vimmaisen runnomisen ohella vimmainen huuto.

Tätä tasapainottaakseni tilasin ulkomaisesta nettiputiikista villaisia, käsipesun vaativia imetyspaitoja. Kyllä, luit oikein. Kyllä, ymmärsin jälkeenpäin. Jos joku harkitsee samaa, niin tiedoksi, että vauvan eritteet ovat huonoja lähtemään vaatteista niin alhaisissa lämpötiloissa.

Onneksi sen hienon kantorepun sentään saa pestä pulautuksen poistavassa lämmössä. Mutta miten ihmeessä vältetään se, etteivät kaikki leivänmurut ja muut äidin syömät asiat ole vauvan päässä, kun pikkuinen on kyydissä?

Muutama viikko vauvan syntymän jälkeen pakkasin pienokaisen ketteriin vaunuihin, survoin oman talvitakin päälleni ja lähdin viettämään laatuaikaa ostoskeskukseen vauvan ja vanhimman lapseni kanssa. Ripsiväriäkin oli.

Oletin, että näin ne tyylikkäät äidit tekevät, olinhan nähnyt heitä kauppapaikoilla.

Ensimmäinen vastoinkäyminen yllätti meidät jo bussipysäkillä, kun en päässyt pienipyöräisillä vaunuillani pysäkin reunaan kolatun kinoksen yli bussiin.

Kun viimein pääsimme tavarataloon ja shoppailun makuun, alkoi vauva huutaa nälkäänsä ja vaippakin kaipasi pikaista vaihtoa. En kuitenkaan päässyt tavaratalon lastenhoitohuoneeseen, koska sinne piti mennä turvaporttien läpi, ja vaunuissa olevat ostokset alkoivat piipata hullun lailla. En ehtinyt palauttaa ostoksia hyllyihin, joten imetin sitten siinä toppahousujen vieressä.

Vanhempi lapsi lähti toiseen kauppaan, ja minä suunnistin etsimään lastenhoitohuonetta, jonne pääsisi ilman turvatarkastusta. En löytänyt, mutta vauva alkoi huutaa taas, ja hätäpäissäni ryntäsin kahvion penkille imettämään. Huudolta en kuullut vanhemman lapsen puhelinsoittoa. Kun hän lopulta närkästyneenä löysi meidät kahvilasta, oli tunnelma latistunut.

Jatkoimme hoitohuoneen etsintää. Koska kannoin toisessa kainalossa vauvaa ja työnsin toisella kädellä ketteriä keskieurooppalaisia vaunuja, en päässyt asettelemaan (villaisen) imetyspaidan kolosta vilkkuvaa rintaani piiloon.
Tässä välissä vanhempi lapsi oli kyllästynyt odottamiseen. Tunnelma ei ollut varsinaisesti sellainen kuin laatuaikaa viettäessä toivoisi. Kun taivalsimme kohti kotia, lumisade teki ripsiväristä selvää.

Jatkossa löydätte minut lähikaupasta sukat makkaralla.

Tuulianna Tola on juontaja ja toimittaja, jonka perheeseen kuuluvat lapset vuosimallia –01, –08 ja –14. Tuulianna rakastaa järjestystä, mutta välttelee rutiineja.

Vauva 5/2014

Lue lisää kolumneja