Aikuisella menee usein sormi suuhun lapsen ruokailun kanssa, Tuulianna Tola kirjoittaa.

Se alkoi ihan harmittomasti aromivahventeen poisjättämisellä ja laajeni sitten vaivihkaa kohti hiivauutteetonta ja jodisuolatonta ruokavaliota. Kun vielä valkoinen vehnäkin jäi pois, mystiset vatsakivut ja kummalliset kuvotukset hävisivät lopullisesti.

Paluuta ei ollut, minusta oli tullut trendikäs, ruoka-ainetietoinen ihminen. Toisin sanoen sietämätön ruokavieras ja aikamoinen nillittäjä, jonka elämä pyörii paljon sen ympärillä, mitä hyvää tällä viikolla voisimme syödä.

Kun siis kuulin vauvojen sormiruokailusta, oli asiasta otettava tarkemmin selvää.

Perheemme ainoa henkilö, joka ei ole nirso, on puolisoni. Jopa koiramme nyrpistää kirsuaan useimmille koiranruoille. Sormiruokailu lupailee, että lapsesta kasvaa ennakkoluuloton ruokailija, joten valinta oli sitä myöten selvä. Ei enää soseruljanssia meille!

Niinpä vauvan puolivuotispäivän tienoilla laitettiin parsakaalit porisemaan ja videokamera valmiiksi: syöminen alkaa nyt.

Ei sujunut aivan oppikirjan mukaan – vauva kakoi kaalia ja minä hyppelin hysteerisenä syöttötuolin ympärillä ja koetin pitää itseni rauhallisena. Jatkoimme sinnikkäästi.

Viikkojen kuluessa vauvan lautaselle pääsivät myös porkkana ja maissinaksut. Isommat lapseni viihdyttivät itseään laskemalla yhdestä kymmeneen. Yleensä kolmosen kohdalla pinkaisin ylös tuolistani repimään hiuksiani: ei kai se nyt vain tukehdu?

Vaan yhtälailla kun vauva oppii syömään erilaisia ruokia, oppii äiti luottamaan vauvan kykyyn syödä. Kun tarjosin pikkuiselle itse poimittuja mustikoita, lähestulkoon halkesin onnesta. Tai siis  – sisälläni majaa pitävä ruoka-ainetietoinen henkilö melkein halkesi itsetyytyväisyyteensä.

Lapsen ruokailun kanssa menee aikuisella usein sormi suuhun. Mistä tietää, syökö lapsi liikaa vai liian vähän? Miten lapsen saisi edes maistamaan? Entä saako jälkiruokaa, jos ei syö ruokaa? Voiko ihminen elää syömällä pelkkää kurkkua ja karjalanpiirakoita?

Se vähä, minkä lapsuusajoistani muistan ja minkä olen myöhemmin kirjoista ja elämästä oppinut, tiivistyy lyhyeen: pakottamalla ei onnistu. Siksi sormiruokailukin tuntuu minusta niin mukavan helpolta – lasta ei tarvitse ollenkaan maanitella syömään tai hämätä lusikka­lentokoneilla. Kukin hoitaa oman lautasellisensa niin kuin parhaaksi näkee. Myös vauva.

Usein vauvan näkemys on se, ettei siisteyden kanssa ole niin justiinsa ja ruokaa löytyy runsaasti myös lattialta.­ Minua se ei häiritse.

Toki olisin voinut jo aiemmin ymmärtää ostaa kokonaan muovisen syöttötuolin.
Ja hei, muitakin ihmeitä tapahtuu: nirso koirakin on alkanut hengailla syöttötuolin alla herkkupaloja odotellen.

Olen käyttänyt elämässäni valtavasti aikaa ja energiaa lasteni syömisten tai syömättömyyden syitä pohtien.

Asia ei ole murehtimalla muuttunut miksikään – siksi päätin, että samalla kun vauva opettelee syömään, ­minä opettelen luottamaan siihen, että hän kyllä saa riittävästi ruokaa ja kasvaa aikuiseksi.

Elin itsekin elämäni ensimmäiset kymmenen vuotta spagetti bolognesella (syytän siitä italialaista temperamenttiani).

Yhtäkkiä tulee se hetki, jolloin lapsi alkaakin syödä sieniä ja munakoisoa. Meillä tuo hetki koettiin kesällä. Istuin ruokapöydässä ihan hiljaa – ettei taika vain ­olisi rauennut.

Tuulianna Tola on juontaja ja toimittaja, jonka perheeseen kuuluvat lapset vuosimallia -01, -08 ja -14. Tuulianna rakastaa järjestystä, mutta välttelee rutiineja.

Vauva 11/2014

Lue lisää kolumneja