Aikuisella menee usein sormi suuhun lapsen ruokailun kanssa, Tuulianna Tola kirjoittaa.

Se alkoi ihan harmittomasti aromivahventeen poisjättämisellä ja laajeni sitten vaivihkaa kohti hiivauutteetonta ja jodisuolatonta ruokavaliota. Kun vielä valkoinen vehnäkin jäi pois, mystiset vatsakivut ja kummalliset kuvotukset hävisivät lopullisesti.

Paluuta ei ollut, minusta oli tullut trendikäs, ruoka-ainetietoinen ihminen. Toisin sanoen sietämätön ruokavieras ja aikamoinen nillittäjä, jonka elämä pyörii paljon sen ympärillä, mitä hyvää tällä viikolla voisimme syödä.

Kun siis kuulin vauvojen sormiruokailusta, oli asiasta otettava tarkemmin selvää.

Perheemme ainoa henkilö, joka ei ole nirso, on puolisoni. Jopa koiramme nyrpistää kirsuaan useimmille koiranruoille. Sormiruokailu lupailee, että lapsesta kasvaa ennakkoluuloton ruokailija, joten valinta oli sitä myöten selvä. Ei enää soseruljanssia meille!

Niinpä vauvan puolivuotispäivän tienoilla laitettiin parsakaalit porisemaan ja videokamera valmiiksi: syöminen alkaa nyt.

Ei sujunut aivan oppikirjan mukaan – vauva kakoi kaalia ja minä hyppelin hysteerisenä syöttötuolin ympärillä ja koetin pitää itseni rauhallisena. Jatkoimme sinnikkäästi.

Viikkojen kuluessa vauvan lautaselle pääsivät myös porkkana ja maissinaksut. Isommat lapseni viihdyttivät itseään laskemalla yhdestä kymmeneen. Yleensä kolmosen kohdalla pinkaisin ylös tuolistani repimään hiuksiani: ei kai se nyt vain tukehdu?

Vaan yhtälailla kun vauva oppii syömään erilaisia ruokia, oppii äiti luottamaan vauvan kykyyn syödä. Kun tarjosin pikkuiselle itse poimittuja mustikoita, lähestulkoon halkesin onnesta. Tai siis  – sisälläni majaa pitävä ruoka-ainetietoinen henkilö melkein halkesi itsetyytyväisyyteensä.

Lapsen ruokailun kanssa menee aikuisella usein sormi suuhun. Mistä tietää, syökö lapsi liikaa vai liian vähän? Miten lapsen saisi edes maistamaan? Entä saako jälkiruokaa, jos ei syö ruokaa? Voiko ihminen elää syömällä pelkkää kurkkua ja karjalanpiirakoita?

Se vähä, minkä lapsuusajoistani muistan ja minkä olen myöhemmin kirjoista ja elämästä oppinut, tiivistyy lyhyeen: pakottamalla ei onnistu. Siksi sormiruokailukin tuntuu minusta niin mukavan helpolta – lasta ei tarvitse ollenkaan maanitella syömään tai hämätä lusikka­lentokoneilla. Kukin hoitaa oman lautasellisensa niin kuin parhaaksi näkee. Myös vauva.

Usein vauvan näkemys on se, ettei siisteyden kanssa ole niin justiinsa ja ruokaa löytyy runsaasti myös lattialta.­ Minua se ei häiritse.

Toki olisin voinut jo aiemmin ymmärtää ostaa kokonaan muovisen syöttötuolin.
Ja hei, muitakin ihmeitä tapahtuu: nirso koirakin on alkanut hengailla syöttötuolin alla herkkupaloja odotellen.

Olen käyttänyt elämässäni valtavasti aikaa ja energiaa lasteni syömisten tai syömättömyyden syitä pohtien.

Asia ei ole murehtimalla muuttunut miksikään – siksi päätin, että samalla kun vauva opettelee syömään, ­minä opettelen luottamaan siihen, että hän kyllä saa riittävästi ruokaa ja kasvaa aikuiseksi.

Elin itsekin elämäni ensimmäiset kymmenen vuotta spagetti bolognesella (syytän siitä italialaista temperamenttiani).

Yhtäkkiä tulee se hetki, jolloin lapsi alkaakin syödä sieniä ja munakoisoa. Meillä tuo hetki koettiin kesällä. Istuin ruokapöydässä ihan hiljaa – ettei taika vain ­olisi rauennut.

Tuulianna Tola on juontaja ja toimittaja, jonka perheeseen kuuluvat lapset vuosimallia -01, -08 ja -14. Tuulianna rakastaa järjestystä, mutta välttelee rutiineja.

Vauva 11/2014

Lue lisää kolumneja

Illat pimenevät mutta vauvalle paistaa aurinko. Kuva: Ninna Lindström
Illat pimenevät mutta vauvalle paistaa aurinko. Kuva: Ninna Lindström

Saiko ystäväsi vauvan? Ilahduta pienokaista ja tuoreita vanhempia aurinkoisella hymynaamakortilla.

Näitä tarvitset:

  • keltaista kartonkia
  • muovisia tai pahvisia mehupillejä
  • yleisliimaa tai kuumaliimapistoolin .
  • Tee näin:

  1. Leikkaa kartongista kaksi ympyrää, halkaisijaltaan noin 10 senttimetriä. Pätki mehupillit noin 5 sentin pituisiksi palasiksi niin, että niitä on yhteensä 30–40 kappaletta. Liimaa pillit alimmaisen ympyrän reunaan siten, että reunan yli jää pilkistämään noin pari kolme senttiä.
  2. Jos haluat, että hymynaaman voi ripustaa, kiepauta nauhasta tai nyöristä lenkki ja liimaa se pahvin reunaan.
  3. Liimaa mehupillien päälle toinen kartonkiympyrä siten, että mehupillit jäävät auringonsäteiksi kartonkien väliin.
  4. Tee hymynaama liimaamalla auringolle mustasta kartongista silmät ja suu ja punaisesta paperista posket.

 

Jaa oma juttu

Millaisia askarteluja tai tuunauksia olet tehnyt vauvalle? Laita hyvät ideat kiertoon Vauvan Instagramissa. Jaa kuva ja tägää se @vauvalehti #teeite.

Ovelta ei kannata enää kääntyä takaisin, sillä edestakaisin sahaaminen tekee erosta lapselle vain vaikeamman.

Sano iloiset heipat, näytä luottavaista naamaa ja suunnista reippaana ulos päivähoitopaikan ovesta, vaikka kyyneleet puskisivat omiinkin silmäkulmiin. Näinhän meitä vanhempia yleensä opastetaan, kun taapero ei haluaisi päästää äitiä tai isää silmistään hoitopäivän alkaessa.

Ihan näin ehdoton ei tarvitse olla, lohduttaa MLL:n Vanhempainpuhelimen päivystysohjaaja Laura Pilkama.

– Lapsen rauhoittamiseen voi käyttää hetken ja kertoa, että ’nyt pyyhin kyyneleesi ja rauhoitutaan, sitten sanotaan hei hei’.

Sen jälkeen ovelta ei kuitenkaan enää pidä kääntyä takaisin, sillä edestakaisin sahaaminen tekee erosta lapselle vain vaikeampaa.

Taaperolle voi vielä huikata, että tulossa on varmasti kiva hoitopäivä ja illalla taas nähdään.

Reippautensa rippeet on hyvä kaivaa esiin siksi, että epävarmuus tarttuu helposti lapseen. Taaperolle voi vielä huikata, että tulossa on varmasti kiva hoitopäivä ja illalla taas nähdään.

Jos taaperon itkuinen aamu tuntuu itsestä lohduttomalta, se kannattaa ottaa puheeksi hoitajien kanssa.

– Voi vaikka pyytää, että otattehan lapseni syliin vilkuttamaan ja laitattehan viestin, miten päivä lähtee käyntiin.

Matkalla töihin onkin sitten aikaa rauhoitella itseään: Totumme tähän kyllä. Vaikea alkukin menee ohi.

Näin hoitoon jääminen helpottuu:

  1. Tutustukaa päivähoitopaikkaan etukäteen. Olisi hyvä, että lapsi on ehtinyt kokeilla siellä olemista ilman vanhempaa jo ennen hoidon varsinaista alkamista.
  2. Varaa etenkin ensimmäisiin aamuihin aikaa. Jos olet itse kiireinen tai ärtynyt tulevasta työpäivästä, tunne tarttuu helposti lapseen.
  3. Jutelkaa jo ennen lähtöä siitä, mitä päiväkodilla tapahtuu. Ensin riisutaan vaatteet, sitten laitetaan tossut jalkaan ja pestään kädet. Sitten äiti/isä antaa halin ja sanotaan heipat. Vaikka aamuihin mahtuisi itkuakin, niistä tulee kuitenkin pikkuhiljaa rutiinia.
  4. Kerro lapselle, että tulossa on kiva päivä, ja illalla äiti/isä hakee hänet kotiin.
  5. Jos lapsi on eronhetkellä kovin itkuinen, luota siihen, että itku yleensä hellittää pian vanhemman poistuttua paikalta. Voit myös kokeilla ottaa hänet vielä hetkeksi syliin ja kertoa, että ”äiti/isä pyyhkii vielä kyyneleesi ja rauhoitutaan, ja sitten äiti/isä sanoo hei hei ja lähtee. Jos taas lapsi menee tästä entistä enemmän pois tolaltaan, on parempi olla lähdöissään ripeä.
  6. Pysy itse rauhallisena. Jos hätäilet, lapselle voi tulla tunne, ettei hoitoon jääminen olekaan turvallista.
  7. Kun olet sanonut, että lähdet, lähde. Lapsen ja hoitajien kannalta pahinta on vanhemman epävarma sahaaminen edestakaisin. Älä myöskään livahda pois lapsen huomaamatta.
  8. Hoitopäivän rutiineista on hyvä jutella lapsen kanssa varsinkin ensimmäisinä päivinä, mutta ei kuitenkaan toitottaa asiasta niin paljon, että se kasvaa lapsen mielessä liiankin isoksi asiaksi.
  9. Kysy, voisiko lapsi tuoda hoitopaikkaan oman lelun tai perheensä kuvan, joka toisi turvaa ikävän hetkillä. Voit kertoa lapselle, että sinäkin ajattelet häntä päivän aikana ja sinulla on hänen kuvansa mukanasi.
  10. Jos lapsen jättäminen itkuisena tuntuu itsestäsi pahalta, juttele asiasta hoitajien kanssa. Voit pyytää heitä ottamaan lapsen syliin lähdönhetkellä ja laittamaan päivän aikana viestin, miten hoitopaikassa sujuu. Useimmiten hyvin, vaikka eronhetki olisikin ollut haikea.