Tv-tähti Lorenz Backman kertoo perineensä arvonsa kasvattajana vanhemmiltaan.

"Isänä katson maailmaa eri tavoin kuin ennen. Monet jutut – esimerkiksi pitkät baari-illat ja valtava kaveripiiri – jotka olivat joskus tosi tärkeitä, jäivät lasten syntymän myötä.

Ahdistavaa on ollut jatkuva riittämättömyyden tunne. Syyllisyys siitä, että olen liian vähän lasten kanssa tai kelailen omia työjuttujani, vaikka pitäisi keskittyä täysillä heihin. Ajan myötä olen kuitenkin tajunnut, että riittämättömyys nyt vain kuuluu vanhemmuuteen, toista ei voi olla ilman toista.

Vanhemmuus on saanut minut miettimään omaa identiteettiäni. Mikä minussa on totta, mitkä piirteet taas perua siitä, että olen halunnut miellyttää vanhempiani ja kavereitani, saada hyväksyntää?

Ainakin arvoni kasvattajana olen perinyt vanhemmiltani. Vartuin kodissa, jossa arvostettiin taiteita. Minua ja pikkuveljeäni kannustettiin piirtämään, soittamaan ja näyttelemään. Telkka vietiin tauolle vinttiin, kun olimme vanhempieni mielestä katsoneet sitä liikaa. Tärkeää oli yhdessä tekeminen ja vuorovaikutus.

Asenne on periytynyt. Kotona olen tv-poliisi. Vahdin lasten ruutuaikaa ja väsään seinälle sääntötaulukoita siitä, kuinka monta tuntia viikossa saa näprätä pädiä. Sääntöjen laatiminen on yksi asia, niistä kiinni pitäminen ihan toinen. Lapset ovat mestareita venyttämään rajoja. Toisaalta ymmärrän kyllä, että netti ja pelaaminen ovat osa nykypäivää, maailmaa, johon lasteni pitää kasvaa.

Klovnin rooli ja naurattaminen ovat myös osa minua. Kun innostun kunnolla pelleilemään lasten kanssa, vaimoni Niina huokaa, että hänellä on neljä lasta talossa.

Geeneihimme on ohjelmoitu halu saada kaikki nopeasti ja helposti. Kasvattajana yritän taistella sitä vastaan. Esimerkiksi lukeminen opettaa näkemään vaivaa asioiden eteen, siinä nautinto tulee hitaasti. Minua huolestuttaa se, että kirjat joutuvat kilpailemaan lasten huomiosta pädien ja pelien kanssa.

Oma rakkauteni kirjoihin on lähes maanista. Parasta fiktiota ovat historialliset seikkailut ja fantasia, kuten Conn Igguldenin mammuttiromaanit. Varastan lukemiselle aikaa hävyttömästi. Ahmin uutisia tai luen kirjaa esimerkiksi aamupalalla. Lasten ollessa pieniä saatoin sulkeutua puoleksi tunniksi vessaan lukemaan. Jos lapset hoputtivat, sujautin vain ovenraosta potan tarvitsevalle.

Nykyään herään yöllä lukemaan otsalampun valossa. Olen tiukka kasvattaja, mutta tässäkin kirjat ovat minulle heikko kohta. Yöpuulle mennessä annan aina lasten lukea sängyssä ennen nukahtamista.

Pädit taas kuuluvat vain arkeen ja kaupunkiin. Kesämökille en niitä huoli, en edes pitkien ajomatkojen viihdykkeeksi. Lasten pitää oppia kestämään myös hetkellistä tylsyyttä."

Juontaja ja näyttelijä Lorenz Backman, 42, asuu Helsingin Töölössä uusperheessä, johon kuuluvat vaimo Niina Herala, 6-vuotias tytär, 4-vuotias poika sekä Niinan 10-vuotias tytär.

Sanna Kajander-Ruuth: Vahdin lasteni ruutuaikaa, Meidän Perhe 2/2015

Vierailija

Tiukaksi kasvattajaksi tunnustautuva Lorenz Backman: "Olen perheen tv-poliisi"

Paljon perää, mutta mikä tuottaa sisällön asiaan:lasten pitää kestää pitkästyneisyyttä. Totta pitkälti, mutta pitääkö lasten myös oppia sietämään ylisuuria tarha ja kouluryhmiä, jne. Minua häiritsee tuo:lasten pitää, termi. Miten niin pitää. On hyväksi tai parempi, mutta miten niin pitää. Ai kun Lorenz sanoo, vai.vai miksi pitää. Summerhill metodi on minun kaava, ja se sopi myös minulle. Ei tosiaan pidä.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Joni, 30, kävi töissä toisella paikkakunnalla ja näki perhettään vain kahtena päivänä viikossa. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

Sain yt-neuvotteluissa joululahjaksi potkut kolme vuotta sitten. Jo kuuden viikon työttömyyden jälkeen pää meinasi räjähtää turhautumiseen. Kun sitten löysin työpaikan 330 kilometrin päästä, en harkinnut kahta kertaa.

Oli se oma arki poissa kotoa hyvin erilaista kuin Seijalla, varsinkin, kun esikoinen syntyi. Eron huomasi, kun tulin viikonlopuksi kotiin ja yhtäkkiä pitikin ottaa kaikessa lapsi huomioon. Kotitöiden päävastuu oli viikonloppuisin minulla. Siivosin ja vaihdoin vaippoja. Seija teki ruuat. Juuri kun aloin päästä jyvälle, olikin jo aika lähteä takaisin.

Jos on raskasta hoitaa lapset yksin, niin raskasta on myös istua usean sadan kilometrin päässä sängyn laidalla voimatta tehdä mitään puolison ja lapsen hyväksi. Seijalla oli kädet täynnä hommia ja minulla taas aivan liikaa vapaa-aikaa, jonka yritin täyttää urheilulla. Juoksulenkit olivat henkireikäni.

"Juuri kun aloin päästä jyvälle, olikin jo aika lähteä takaisin."

Seija ymmärsi, ettei minullakaan ollut helppoa. Koetin lyhyessä viikonlopussa olla isä, aviomies ja hoitaa kaikki sellaiset kodin työt, jotka olivat minun hommiani. Autoa piti laittaa, pyörä korjata, ulko-oven reistaileva lukko saada pelaamaan. Se oli yhtälön haastavin ja ärsyttävin puoli, että viikolla oli älyttömästi vapaa-aikaa, jota ei voinut hyödyntää kotona odottaviin hommiin.

Töissä en ehtinyt liiemmälti ajatella kotipuolen asioita, mitä nyt varaosatiskillä oli välillä aikaa miettiä. Tuli pohdittua, että tunnistaako lapsi enää minua ja mitä jos se alkaa vierastaa. Ei ollut juuri kohtalotovereita, joiden kanssa olisin voinut jakaa ajatuksiani. Ystävillä ei ollut lapsia tai jos oli, he asuivat viikot yhdessä.

"Tunnistaako lapsi enää minua ja mitä jos se alkaa vierastaa."

En kokenut Seijan viestitulvaa koskaan rasittavaksi. Kuvien ja videoiden kautta sain olla edes jotenkin mukana, enkä tuntenut itseäni täysin ulkopuoliseksi. Vastailin, minkä työn lomassa pystyin. Se auttoi jaksamaan, kun näki koko ajan, mitä kaikkea uutta tyttö oppi ja touhusi.

Viime vuodenvaiheessa sain uuden työn reilun tunnin ajomatkan päästä kotoa. Se on ollut valtava muutos. Nyt voin ajaa kotiin joka ilta. Perheen kanssa eläminen ollut myös opettelua, varsinkin kahden lapsen kanssa. Aluksi olin hämmennyksissä kuin ö aapisen laidalla. Mutta tekemällä oppii. Nyt näen eri tavalla lasten elämää.

Välimatkan kesti, kun tiesi, että se on väliaikaista. Tärkeää oli, ettemme missään vaiheessa unohtaneet toisiamme. Se auttoi, että olemme tunteneet yläasteelta asti. Tiedämme sanomatta, mitä toinen ajattelee.”

Vauva 11/17

Perhe:

Isä Joni, 30 ja äiti Seija, 29. Lapset 1,5 v ja 3 kk.

Seija, 29, pyöritti perhearkea yksin, kun kumppani Joni, 30, oli töissä kaukana perheestään. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

”Kun odotin esikoistamme, tunsin itseni usein yksinhuoltajaksi, koska Joni ei päässyt mukaan neuvolaan. ’On minulla tälle lapselle isä, joka osallistuu tähän niin paljon kuin pystyy’, teki mieleni sanoa ihmisille. Kun raskausvatsani kasvoi, tunsin itseni lihavaksi ja yksinäiseksi. Mietin Jonia Seinäjoella, jossa hän asui pääasiassa opiskelijoille tarkoitetussa asuntolassa. Koetin kuvitella, millaista hänen elämänsä oli siellä hoikkien opiskelijatyttöjen keskellä.

Tyttö syntyi tammikuussa. Viikot kaksin vauvan kanssa olivat hirveän pitkiä. Puolet ajasta melkein asuin äitini luona.


Illalla olin puhki ja valmis luovuttamaan. Lapsi oli niin sanottu varhainen kehittyjä ja käveli kymmenkuisena. Tytön kanssa ei voinut mennä mihinkään. Kaupassakin meinasin kadottaa hänet hyllyjen väliin, ellen ollut jatkuvasti valppaana. Jaksoin, koska muistutin itseäni, että tämä on vain väliaikaista. Se väliaikainen kesti kaksi ja puoli vuotta.

Kuinka mielelläni olisin monesti antanut lapsen Jonin syliin. Mutta mies oli kaukana, eikä hänellä ollut minkäännäköistä haisua siitä, millaista perhearkea me vietimme. Joskus kun soitin Jonille, hän kuulosti ihmiseltä, jolla ei ole omia lapsia, vaikka puhuimme hänen omasta tyttärestään. Puhelut olivat kuitenkin todella tärkeitä. Minulla sentään oli joku, jolle kertoa miten päivä oli mennyt. Joni ei voinut tietää mitään hammas­itkuista tai puurolakoista. Lähetin Jonille tuhansittain kuvia ja videoita. Mutta ei toinen voi kokea vanhemmuutta samalla tavalla, jos hän on läsnä vain kaksi päivää viikosta.

"Joni oli vanhempana epävarmempi."

Perjantaina siivosin kodin suurin piirtein, niin että kotiin oli mukavaa tulla. Jonilla oli kova halu tarttua vaipanvaihtoon, vaikka minä tietysti vaihdoin vaipat nopeammin. Joni oli muutenkin vanhempana epävarmempi. Tyttäremme oli varmasti viisi kuukautta, kun mies vielä kysyi minulta, mikä on oikea kylvetysasento? Minä taas olin tarkka, että lastamme hoidetaan juuri minun tavallani, koska en ollut saanut jakaa vanhemmuutta.

Lomamatkamme olivat reissuja Jonin luo toiselle paikkakunnalle kymmenen neliön soluyksiöön. Siellä nukuimme lusikka-asennossa kahdeksankymmentäsenttisessä vuoteessa, ja vauva nukkui rattaissa käytävällä.

Vihdoin tämän vuoden alussa Joni sai uuden työn, josta hän ehtii illaksi ja yöksi kotiin. Arki yhdessä on ollut opettelua. Jopa vierekkäin nukkuminen vaati aluksi hiukan harjoittelua. Äitinä olen oppinut rennommaksi enkä enää vaadi, että kaikkien täytyy hoitaa lapset minun tavallani.”

Vauva 11/17

Perhe:

Äiti Seija, 29 ja isä Joni, 30. Lapset 1,5 v ja 3 kk.