Blondi tuli taloon

Tämän kesän muotitermi on humble­brag. Se tarkoittaa huonosti piilotettua itsekorostusta esimerkiksi Facebook-statuksessa.

Tämän kesän muotitermi on humble­brag. Se tarkoittaa huonosti piilotettua itsekorostusta esimerkiksi Facebook-statuksessa. Humblebrag ker­­too omasta mahtavasta elämästään muka ohimennen, tyyliin “olipas hankala saada hotellihuone Savonlinnan oopperajuhlille”. Tärkeintä on tietysti kertoa, että kuuntelee oopperaa.­
Vanhemmuus on humblebraggaajia täynnä. Kun kertoo kaikille, kuinka paljosta on luopunut oman lapsensa takia, voi osoittaa ympäristölle oman hienoutensa.
Vanhemmuuteen liittyy niin paljon pelkoja, että siitä on hyvä ammentaa. Jos ei ole itse pystynyt tekemään merkittävää uraa, voi paheksua toisia “urakeskeisiä” vanhempia. Oikeasti monet tällaiset paheksujat vaihtaisivat laatuajan lastensa kanssa silmänräpäyksessä hyväpalkkaiseen duuniin, jos sellaista vain olisi tarjolla.

Kesähäissä törmäsin naiseen, jolla oli yhtä vanha lapsi kuin meillä. Äiti kertoi kauhuissaan, kuinka heidän lapsensa on nyt ensimmäistä kertaa yön yli erossa vanhemmistaan. En kehdannut vastata, että itse olen ollut lapsen syntymän jälkeen yksin monella pitkällä ulkomaanmatkalla, kuten myös vaimoni. Olemme olleet myös yhtä aikaa monta yötä poissa lapsen luota, kun tämä on ollut hoidossa.
Tuttavaperheeni seitsenvuotias ei tiennyt mikä on tupakka, koska ei ollut koskaan kuullutkaan sellaisesta. Minun kaksi ja puolivuotiaani on sen sijaan nähnyt minun usein tupakoivan. Toinen tuttavani näki oluttölkin kädessäni, kun olin juuri saanut lapseni nukkumaan. Hän oli kauhuissaan. ”Kun me saimme lapsen, emme käyttäneet alkoholia puolisoni kanssa kolmeen vuoteen. Silloin ehti olla paremmin lapsen kanssa”. No onneksi olkoon vaan. Mitali tulee postissa.
Alkoholinkäyttöön ja lapsiin liittyy todella paljon hurskastelua. Lasten sanotaan saavan huonon esimerkin vanhemmiltaan. Varmasti näin onkin, mutta esimerkiksi omat vanhempani eivät­ käyttäneet lainkaan alkoholia kun olin pieni. En ole koskaan nähnyt äitiäni juovuksissa. Siitä huolimatta minusta tuli neuroottinen ja puolialkoholisoitunut toimittaja. Mistä ihmeestä se sitten oikein tuli minuun?

Erityisen paljon kummaksuntaa on aiheuttanut se, että vaimoni on koko kesän kaikki viikonloput työmatkoilla. Olen käytännössä yksinhuoltajana perjantaista sunnuntaihin. Moni äiti on todennut vaimolleni, että ei voisi ikinä jättää lastaan muutamaksi yöksi isänsä kanssa. Ja miksiköhän ei? Maailmanhistoria on täynnä äidittömiä ja isättömiä lapsia, joista on tullut ihan tolkun ihmisiä.
Se, että lapsia on vain yksi, aiheuttaa myös varoittelua. Olen kuullut usealta, että kannattaisi hankkia lapselle äkkiä veli tai sisko. Muuten lapsesta tulee itsekäs, ainoa lapsi. Ainoan lapsen itsekkyys on myytti, jota on toisteltu 60–70-luvuilta saakka, vaikka se ei oikeasti perustu yhtään mihinkään. Ehkäisyvälineiden yleistymisen myötä yksilapsiset perheet alkoivat yleistyä. Sitten joku keksi tässäkin ongelman. Tieteellisissä tutkimuksissa ei ole kuitenkaan löydetty minkäänlaisia todisteita siitä, että ainoat lapset olisivat sen itsekkäämpiä tai onnettomampia kuin muutkaan.

Kaikkein ärsyttävimpiä ovat vanhemmuuden pakko-onnellisuutta tyrkyttävät. ”Nauti nyt, kun lapsi on pieni. Se on ihmisen parasta aikaa, jota ei koskaan saa takaisin”. Aivan kuin elämäänsä voisi elää noin. Vaikka rakastan lastani enemmän kuin tiesin ikinä edes osaavani rakastaa, en silti voi väittää nauttivani joka hetkestä hänen kanssaan. Välillä lapseen menee hermot niin, että huudan sille kurkku suorana. Veikkaanpa, että vanhempi, joka ei koskaan huuda kotonaan lapselleen on kuin mies, joka ei oikeasti koskaan katso pornoa: häntä ei ole olemassakaan.
Filosofiani lastenkasvatuksessa on tämä: kun lapsi oppii, että elämä ei ole ohjekirjoista opittavaa suoritusta, jossa kaikki pitää tehdä tismalleen oikein, ehkä myös hän tulee ottamaan elämän rennosti ja on parhaassa tapauksessa jopa joskus onnellinen. •

Tuomas Enbuske on 33-vuotias helsinki­läinen toimittaja, jonka perheeseen kuuluvat avovaimo ja 2-vuotias Elaisa-tytär.

Kolumni on julkaistu Vauva-lehdessä 8/2011.

Kuva: Satu Kemppainen

Eikös silloin ole asiat aika hyvin, jos on mahdollista käydä ruokakaupassa rakkaimpiensa kanssa?

Nuoret aikuiset lykkäävät perheen perustamista, sillä he pelkäävät ajautuvansa "prismaperheeksi". Näin uutisoi Helsingin Sanomat tuoreita tuloksia Väestöliiton perhebarometrista.

Mikä ihmeen prismaperhe?

No se, joka suhaa hypermarkettiin ruokaostoksille ja kantaa kotiinsa viikon tarpeisiin riittävästi maitoa ja jauhelihaa.

Wau, kyllä ovat ihmisten pelot muuttuneet vuosien varrella. Joskus muinoin kun on vielä pelätty sitä, riittääkö lapsille ruokaa.

Okei, sen verran täytyy myöntää, että ennen lasta ahdistuin itsekin ajatuksesta, että kuuluisin prismaperheeseen.

Miksikö? He edustivat minulle tiettyjen sääntöjen ja standardien mukaan elämistä. Tuntui, että ympärillä velloi “kun saat lapsen, asiat pitää tehdä näin” -mentaliteetti. Kannetaan sitä vessapaperia kotiin vuodeksi. Asutaan omistusasunnossa. Urakin on jo luotu ja koulut käyty. 

En ole ikinä ymmärtänyt sitä. Oma lapseni syntyi omaan puolivalmiiseen elämääni: en ollut vielä löytänyt omaa alaani ja asuin pienessä vuokra-asunnossa.

Milloin elämä sitten lasketaan valmiiksi lapselle? Eikö valmius tule enemmänkin oman pään sisältä kuin ulkoisista puitteista?

Perhe-arjesta puhutaan muutenkin usein kovin negatiiviseen sävyyn. Kauhea kiire koko ajan, uhmakohtaus keskellä kauppaa, aika ja raha eivät riitä.

Itse kyllä muistelen, että ei se elämä kovin suurta ilotulitusta aina ollut lapsettomanakaan. Mutta ilmeisesti silloin, kun huolehtii vain itsestään, elämän on pakko olla automaattisesti tosi kivaa. 

Entäs sitten se prismaperhe, vieläkö minua ahdistaa? No ei!

Aika kiva juttu, että voin viettää aikaa puolison ja lapsen kanssa, oli se sitten ruokakaupan hyllyjen välissä tai iltapalalla ravintolassa.

Niille, jotka pelkäävät muuttuvansa prismaperheeksi ja lykkäävät sen takia lasten hankintaa, voisin antaa vinkin: voit olla ihan juuri sellainen vanhempi, kuin itse haluat. Prismassa, Citymarketissa, tai vaikka Lidlissä.

Henri ymmärtää, että ruutuaika kuulostaa  hyvältä idealta heistä,  jotka eivät itse pelaa. ”Minusta tärkeämpää on, mitä siellä ruudussa pyörii.” Kuva: Amanda Aho

Pelihetket ovat lapsen ja vanhemman yhteistä aikaa, sanoo Henri Huittinen.

Kun Henri Huittinen, 30, oli nelivuotias, olohuoneeseen tuli 8-bittinen Nintendo, jota hän sai pelata yhdessä äidin kanssa. Nyt peliohjain on siirtynyt seitsemänvuotiaalle Leolle, jonka kanssa isä kirjoittaa Skidi ja Faija -blogia ja kuvaa Youtube-videoita.

– Ennen lasten syntymää olin aktiivinen pelaaja ja tein videoita Youtube-kanavalle. Kun Leo syntyi, pelaamiselle oli vähemmän aikaa. Nyt vuosien jälkeen huomasin, että lapsille on siellä turvallista sisältöä hyvin vähän. Siksi halusin tarjota kanavan, jossa voi hyvillä mielin katsella pelivideoita, Henri kertoo.

Henri näkee pelimaailmassa niin paljon hyvää, että hän haluaa jakaa innostuksensa lastensa kanssa. Hänen mukaansa pelaaminen tukee lapsen mielikuvituksen kehittymistä ja syy-seuraus-suhteiden ymmärtämistä.

– Se vaatii vanhemman läsnäoloa ja keskustelua peleistä. Samalla pelihetket tarjoavat helpon harrastuksen yhdessä lapsen kanssa.

Leo saa pelata niin paljon kuin haluaa.

– Jos muksulla hoituvat sosiaaliset suhteet, liikkuminen, läksyjen teko ja ruokailut, en näe syytä rajoittaa ruutuaikaa. Toki jos istuu jatkuvasti ruudun äärellä, on vanhempien tehtävä patistaa muiden leikkien äärelle.

”Pelaaminen aktivoi ajattelemaan ja haastamaan itseään.”


Pelejä ei tarvitse pelata vain sisätiloissa. Huittisten harmaa sohva saa usein olla rauhassa, kun Leo metsästää pokémoneja pihalla.

– Kirjojen jälkeen pelit ovat ehkä opettavaisin tapa käyttää viihdettä. Sen lisäksi, että pelaaminen on hauskaa, se myös aktivoi ajattelemaan ja haastamaan itseään. Peleistä oppii myös kieliä ja ne auttavat kehittämään pidempää pinnaa.

Kun edessä on tiukka kohta, voivat peliohjaimet ja hurjat sanat lentää. Näin käy joskus myös Leolla, ja silloin on hieman pidemmän pelitauon paikka. Henrin mielestä Leo on kuitenkin oppinut hallitsemaan hermojaan entistä paremmin.

– Tosin muutama viikko sitten olimme perheen kesken ulkona ja Leo kiukustui pelaamalleen pelille. Hän heitti puhelimen jonnekin jorpakkoon, ja siitä halkesi näyttö. Sen jälkeen oli kyllä semmoiset keskustelut, että puhelimella ei pelata nyt ihan vähään aikaan.

Meidän Perhe 12/2017