Elämä on kuolemaan johtava monimutkainen sarja toisistaan riippumattomia pettymyksiä, jotka aivomme yrittävät parhaansa mukaan esittää mukavana kokonaisuutena.

Elämä on kuolemaan johtava monimutkainen sarja toisistaan riippumattomia pettymyksiä, jotka aivomme yrittävät parhaansa mukaan esittää mukavana kokonaisuutena. Tästä huolimatta lapsi pitäisi jollain tapaa ohjata sellaiseksi, ettei siitä tule yhtä ahdistunut oman napansa kaivelija kuin isästään. Jo antiikin filosofian peruskysymys kuului: miten elää hyvä elämä?
Fiksut pärjäävät kuulemma aina, joten haluan lapsestani ainakin älykkään.
Varoitan herkempiä lukijoita, sillä nyt mennään epäkorrektille alueelle: miksi toisten lapset ovat fiksumpia kuin toisten? Luen innostuneena arvostetun sosiaalipsykologian professorin Richard E. Nisbettin uutta kirjaa aiheesta. Opuksessa Intelligence­ and How to Get It – Why Schools and Cultures Count on koko joukko mielenkiintoisia tutkimuksia lasten älykkyyserojen syistä.
Yhdysvalloissa ylemmän keskiluokan, yleensä valkoihoiset, vanhemmat puhuvat jälkikasvulleen noin
2000 sanaa päivässä. Alemman luokan, yleensä mustissa,­ perheissä lapset sen sijaan eivät kuule kuin 600 sanaa päivittäin. Alemmissa luokissa puhetta myös kohdistetaan harvemmin suoraan lapsille. Tämä johtaa lopulta siihen, että kolmevuotias valkoihoinen lapsi puhuu monimutkaisempaa englantia kuin köyhä ja kouluttamaton mustaihoinen. Rasistit voivat nyt kuitenkin pistää kuoharin takaisin pakkaseen, sillä kyse ei ole rotueroista. Adoptiolapset, ihonväristä riippumatta, saavat ylemmän luokan perheissä samansuuntaisia tuloksia kuin biologiset lapset.

Juuri kun olen aloittamassa sivistyssanakirjan pakkolukemisen lapselleni, palaan muistoissa lapsuuteeni. 600 sanaa päivässä on siis liian vähän? Pohjoissuomalaisessa lapsuudenkodissani puhuttiin tuskin kuuttasataa sanaa kuukaudessa. En edes uskalla ajatella, mihin se on johtanut, joten vaihdan nopeasti tavoitteitani.
Älyä tärkeämpää on kyky kohdata pettymyksiä. Jos ajattelen asiaa kaupunkilaisjärjellä, lapselle opetetaan  pettymyksien kohtaamista luomalla hänelle pettymyksiä. Kylmää puuroa? Ei joululahjoja? Luvatun Muumimaailma-retken peruminen edellisenä iltana ilman selityksiä? Sellaistahan elämä on aikuisenakin.
Mutta mitä tämä tekisi lapsen perusturvallisuuden tunteelle? Selkeä maailmanselitys, kuten uskonto, luo turvallisuuden tunnetta. Itse olen parantumaton ateisti,­ jolle uskonto on heimokulttuurien hölynpölyä. Mutta onko oikein välittää tuo maailmankuva myös lapselleni? Uskontohan lohduttaa todistetusti elämän hankaluuksissa.­ Uskon paradoksi kuitenkin on, että se lohduttaa vain niitä, jotka uskovat.

1600-luvulla eläneellä ranskalaisella matemaatikolla, Blaise Pascalilla, oli tähän loistava resepti: kannattaa uskoa kaiken varalta. Eihän siinä mitään häviä. Jos uskova on väärässä ja kaikki loppuu kuolemaan, sitä ei tule ikinä huomaamaan, koska on kuollut. Jos taas uskova on oikeassa, niin hän pääsee taivaaseen. Eli matemaatikon logiikan mukaan uskova ei ikinä häviä. Usko on kuin ilmainen vakuutus.
Mutta, mutta. Liika turvallisuuskaan ei ole hyvästä. Ihmisen pitää olla vähän epäileväinen. Esiintyvissä ammateissa olevat kertovat usein haastattelussa sisäisestä ristiriidastaan: ”Oikeasti olen ujo.” Väitän, että tämä johtuu siitä, että suurin osa normaaleista ihmisistä on ujoja. Ujouden häpeilystä pitäisi luopua kokonaan ja tehdä rohkeudesta kummallinen ilmiö, josta voisi tilittää televisiossa Maarit Tastulalle.

Koen jo olevani kasvatuksessa oikeilla jäljillä, kunnes muistan ”mielen teorian”. Monien­ aivotutkijoiden mukaan kukaan ei oikeastaan voi muistaa mitään ennen kolmatta ikävuotta tapahtunutta. Vasta sitten kun lapseni tajuaa olevansa oma yksilönsä, hänelle alkaa pikkuhiljaa kehittyä muistoja. Moni väittää muistavansa jotain jopa vauvaiästä, mutta todennäköisesti he ovat vain keksineet muiston valokuvan tai kerrotun perusteella. Eli lapsen kanssa ei kannata tehdä mitään erikoista tai kallista, koska hän ei kuitenkaan muista siitä mitään.
Perun heti ensi kesän Muumimaailma-vierailun. Myöhemmin näytän tyttärelleni tietokoneella käsiteltyjä kuvia Miamin Disney  Worldistä. Muistatko, miten hauskaa meillä olikaan?

Tuomas Enbuske on 33-vuotias helsinki­läinen toimittaja, jonka perheeseen kuuluvat avovaimo ja reilun vuoden vanha Elaisa-tytär.

Kolumni on julkaistu Vauva-lehdessä 10/2010.

Joni, 30, kävi töissä toisella paikkakunnalla ja näki perhettään vain kahtena päivänä viikossa. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

Sain yt-neuvotteluissa joululahjaksi potkut kolme vuotta sitten. Jo kuuden viikon työttömyyden jälkeen pää meinasi räjähtää turhautumiseen. Kun sitten löysin työpaikan 330 kilometrin päästä, en harkinnut kahta kertaa.

Oli se oma arki poissa kotoa hyvin erilaista kuin Seijalla, varsinkin, kun esikoinen syntyi. Eron huomasi, kun tulin viikonlopuksi kotiin ja yhtäkkiä pitikin ottaa kaikessa lapsi huomioon. Kotitöiden päävastuu oli viikonloppuisin minulla. Siivosin ja vaihdoin vaippoja. Seija teki ruuat. Juuri kun aloin päästä jyvälle, olikin jo aika lähteä takaisin.

Jos on raskasta hoitaa lapset yksin, niin raskasta on myös istua usean sadan kilometrin päässä sängyn laidalla voimatta tehdä mitään puolison ja lapsen hyväksi. Seijalla oli kädet täynnä hommia ja minulla taas aivan liikaa vapaa-aikaa, jonka yritin täyttää urheilulla. Juoksulenkit olivat henkireikäni.

"Juuri kun aloin päästä jyvälle, olikin jo aika lähteä takaisin."

Seija ymmärsi, ettei minullakaan ollut helppoa. Koetin lyhyessä viikonlopussa olla isä, aviomies ja hoitaa kaikki sellaiset kodin työt, jotka olivat minun hommiani. Autoa piti laittaa, pyörä korjata, ulko-oven reistaileva lukko saada pelaamaan. Se oli yhtälön haastavin ja ärsyttävin puoli, että viikolla oli älyttömästi vapaa-aikaa, jota ei voinut hyödyntää kotona odottaviin hommiin.

Töissä en ehtinyt liiemmälti ajatella kotipuolen asioita, mitä nyt varaosatiskillä oli välillä aikaa miettiä. Tuli pohdittua, että tunnistaako lapsi enää minua ja mitä jos se alkaa vierastaa. Ei ollut juuri kohtalotovereita, joiden kanssa olisin voinut jakaa ajatuksiani. Ystävillä ei ollut lapsia tai jos oli, he asuivat viikot yhdessä.

"Tunnistaako lapsi enää minua ja mitä jos se alkaa vierastaa."

En kokenut Seijan viestitulvaa koskaan rasittavaksi. Kuvien ja videoiden kautta sain olla edes jotenkin mukana, enkä tuntenut itseäni täysin ulkopuoliseksi. Vastailin, minkä työn lomassa pystyin. Se auttoi jaksamaan, kun näki koko ajan, mitä kaikkea uutta tyttö oppi ja touhusi.

Viime vuodenvaiheessa sain uuden työn reilun tunnin ajomatkan päästä kotoa. Se on ollut valtava muutos. Nyt voin ajaa kotiin joka ilta. Perheen kanssa eläminen ollut myös opettelua, varsinkin kahden lapsen kanssa. Aluksi olin hämmennyksissä kuin ö aapisen laidalla. Mutta tekemällä oppii. Nyt näen eri tavalla lasten elämää.

Välimatkan kesti, kun tiesi, että se on väliaikaista. Tärkeää oli, ettemme missään vaiheessa unohtaneet toisiamme. Se auttoi, että olemme tunteneet yläasteelta asti. Tiedämme sanomatta, mitä toinen ajattelee.”

Vauva 11/17

Perhe:

Isä Joni, 30 ja äiti Seija, 29. Lapset 1,5 v ja 3 kk.

Seija, 29, pyöritti perhearkea yksin, kun kumppani Joni, 30, oli töissä kaukana perheestään. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

”Kun odotin esikoistamme, tunsin itseni usein yksinhuoltajaksi, koska Joni ei päässyt mukaan neuvolaan. ’On minulla tälle lapselle isä, joka osallistuu tähän niin paljon kuin pystyy’, teki mieleni sanoa ihmisille. Kun raskausvatsani kasvoi, tunsin itseni lihavaksi ja yksinäiseksi. Mietin Jonia Seinäjoella, jossa hän asui pääasiassa opiskelijoille tarkoitetussa asuntolassa. Koetin kuvitella, millaista hänen elämänsä oli siellä hoikkien opiskelijatyttöjen keskellä.

Tyttö syntyi tammikuussa. Viikot kaksin vauvan kanssa olivat hirveän pitkiä. Puolet ajasta melkein asuin äitini luona.


Illalla olin puhki ja valmis luovuttamaan. Lapsi oli niin sanottu varhainen kehittyjä ja käveli kymmenkuisena. Tytön kanssa ei voinut mennä mihinkään. Kaupassakin meinasin kadottaa hänet hyllyjen väliin, ellen ollut jatkuvasti valppaana. Jaksoin, koska muistutin itseäni, että tämä on vain väliaikaista. Se väliaikainen kesti kaksi ja puoli vuotta.

Kuinka mielelläni olisin monesti antanut lapsen Jonin syliin. Mutta mies oli kaukana, eikä hänellä ollut minkäännäköistä haisua siitä, millaista perhearkea me vietimme. Joskus kun soitin Jonille, hän kuulosti ihmiseltä, jolla ei ole omia lapsia, vaikka puhuimme hänen omasta tyttärestään. Puhelut olivat kuitenkin todella tärkeitä. Minulla sentään oli joku, jolle kertoa miten päivä oli mennyt. Joni ei voinut tietää mitään hammas­itkuista tai puurolakoista. Lähetin Jonille tuhansittain kuvia ja videoita. Mutta ei toinen voi kokea vanhemmuutta samalla tavalla, jos hän on läsnä vain kaksi päivää viikosta.

"Joni oli vanhempana epävarmempi."

Perjantaina siivosin kodin suurin piirtein, niin että kotiin oli mukavaa tulla. Jonilla oli kova halu tarttua vaipanvaihtoon, vaikka minä tietysti vaihdoin vaipat nopeammin. Joni oli muutenkin vanhempana epävarmempi. Tyttäremme oli varmasti viisi kuukautta, kun mies vielä kysyi minulta, mikä on oikea kylvetysasento? Minä taas olin tarkka, että lastamme hoidetaan juuri minun tavallani, koska en ollut saanut jakaa vanhemmuutta.

Lomamatkamme olivat reissuja Jonin luo toiselle paikkakunnalle kymmenen neliön soluyksiöön. Siellä nukuimme lusikka-asennossa kahdeksankymmentäsenttisessä vuoteessa, ja vauva nukkui rattaissa käytävällä.

Vihdoin tämän vuoden alussa Joni sai uuden työn, josta hän ehtii illaksi ja yöksi kotiin. Arki yhdessä on ollut opettelua. Jopa vierekkäin nukkuminen vaati aluksi hiukan harjoittelua. Äitinä olen oppinut rennommaksi enkä enää vaadi, että kaikkien täytyy hoitaa lapset minun tavallani.”

Vauva 11/17

Perhe:

Äiti Seija, 29 ja isä Joni, 30. Lapset 1,5 v ja 3 kk.