Nykyvanhemmat valvovat ja ohjaavat lapsiaan yhä enemmän. Mitä seurauksia sillä on?

"Äiti tässä. Muistathan tulla kotiin puolen tunnin päästä."

"Joo joo", vastaa puhelimeen kaverillaan kyläilevä tokaluokkalainen. Vartti ja äiti soittaa taas: nyt on aika lähteä.

Vanhempien tarkistuspuhelut ovat nykylasten arkea. Lapsen ei välttämättä itse tarvitse seurata aikaa kännykästä, saati kysyä kelloa.

Oikein epäluuloinen vanhempi voi halutessaan paikannustoiminnolla tarkistaa, että tenava on siellä missä pitää.

Lapsuus ja nuoruus on yhä kontrolloidumpaa. Lapsi ja vanhempi on aina tavoitettavissa, kännykän soiton päässä. Aikuiset jättävät lapsia ylipäätään aiempaa vähemmän yksin tai keskenään. Eivätkä lapset enää liiku yhtä itsenäisesti kuin ennen, asuivat he sitten kaupungissa  tai maaseudulla.

– Miten lapsi oppii ottamaan vastuuta, jos hän tottuu siihen, että aina on joku läsnä, valvoo tai katsoo perään, sanoo lapsuuden hallintaa tutkinut professori Harriet Strandell Helsingin yliopiston so­siaalitieteiden laitokselta.

Kontrollia eivät lisää vain huolehtivaiset vanhemmat, vaan koko yhteiskunta. Puissa kiipeilystä ja keinumisestakin on tullut mutkikkaampaa kuin uskoisi.

Oppiiko lapsi riskinhallintaa?

Tarkalla huolenpidolla on kiistattomat hyötynsä. Meillä on pyöräilykypärät ja tiheäpinnaiset leikkipuistoaidat, joiden yli on mahdoton kiivetä. On turvavyöt, turvaistuimet ja nappikiinnitteiset takinhuput – ja aiempaa vähemmän vakavia onnettomuuksia.

Mutta vaikka turvallisuus on lisääntynyt, turvallisuuden tunne ei ole kasvanut.

Pelokkaimmat vanhemmat kieltävät lastaan kapua-masta verkkotelineeseen, vaikka alla olisikin EU-säädösten mukainen kahdeksan millin turvasora. Taloyhtiö saattaa kieltää puissa kiipeilyn tai poistaa keinut kokonaan, koska se on halvempaa kuin muovittaa ketjut ja asentaa alle punaruskea kumimatto.

Sen sijaan, että vanhemmat opettaisivat koululaista välttämään vaaroja liikenteessä, osa heistä ei päästä lasta kadulle ollenkaan. Ovelta ovelle kuljettaminen yleistyy.

–  Riskienhallinta on tärkeää, mutta ”hyvää lapsuutta” määrittelevät julkisen vallan käyttäjät näyttävät ajattelevan, että lapset pitäisikin kokonaan eristää kokemuksista ja tilanteista, joissa sitä voisi oppia, Strandell ihmettelee.

Hänestä olemme jo sillä rajalla, jossa suojelulla on päinvastaisia seurauksia kuin on tarkoitus.

– Minkä käsityksen lapsi saa itsestään, kun ympärillä on koko ajan aikuisten huoli siitä, miten hän pärjää? Muistan itse, miten tärkeää oli, että aikuinen osoitti luottamusta. Mitä, jos tällaisia kokemuksia ei enää tulekaan?

Ihmismaantieteen professori Hille Koskela Turun yliopistosta varoittaa, että kovin kontrolloitua arkea eläneellä lapsella voi olla heikommat valmiudet kohdata maailman vaarat  ja teininä rajumpi kapinoinnin tarve.

– Jos lapselle ei ole kehittynyt kykyä arvioida vaaroja realistisesti, millaisia riskejä hän sitten teininä ottaakaan?

Suojelija tarkoittaa hyvää

Pusikossa voi olla punkki tai pedofiili, nakista saa nitriittiä, ilmapallo voi juttua kurkkuun. Maailma on vaaroja täynnä, eikä kukaan halua, että lapselle sattuu jotain – ei lainsäätäjä, lastentarhanopettaja eikä vanhempi.

Hille Koskela korostaakin, että suojelun takana on aina hyvä tarkoitus.

Valvontaan, kaupunkitilaan ja turvallisuuspolitiikkaan perehtynyt Koskela puhuu pelon kulttuurista: maailma ei ole muuttunut vaarallisemmaksi, mutta ihmiset uskovat ja uskottelevat toisilleen, että niin on käynyt. Media lietsoo herkissä vanhemmissa rikosten ja onnettomuuksien pelkoa.

Turvallisuus on myös iso bisnes, jonka täsmämarkkinoinnin kohteena perheet ovat. Vakuutusyhtiön mainoksessa sikiö kellii kohdun hämärässä turvakypärä päässään. Turvafirmat kauppaavat koteihin kattavia hälytysjärjestelmiä: kukin perheenjäsen näppäilee sisään tai ulos kulkiessaan oman koodinsa, ja liikkeet päivittyvät vanhemman puhelimeen.

Vanhemmat voivat ostaa taaperon sänkyyn pörröisen teddykarhun, jonka nappisilmässä tai kuononpäässä on valvontakamera. Iän myötä nalle muuttaa kirjahyllyyn seuraamaan teinin edesottamuksia.

Koskelan mielestä huolenpidon ja ylisuojelun välistä rajaa onkin helpoin pohtia ääriesimerkkien kautta. Perään soittelu ja avoin huolenpito on ylilyönteineenkin parempi vaihtoehto kuin lapsen tarkkailu ja jäljittäminen salaa.

– Lapsen ja vanhemman välillä pitää olla luottamus. Onko sitä, jos yksi pehmoleluista on valvontakamera?

Pelon kulttuuri luo paineita myös päiväkodeille ja kouluille. Kouluissa on jo yleisesti valvontakameroita. Ruotsissa joissakin päiväkodeissa lasten vaatteisiin kiinnitetään retkelle lähtiessä mikrosiru eksymisten varalta.

– Alammeko seuraavaksi laittaa mikrosirun vauvan ihon alle? Koskela kysyy.

Oman ajan arvo

Vapaapäivä, kavereita, ei kiire mihinkään. Mitä tekevät ekaluokkalaiset tytöt? Juoksevat läheiseen metsikköön salaisen projektin pariin: laudanpätkistä on rakennettu aikakone.

Nuorten vapaa-aikatutkimusten mukaan lapset ja nuoret arvostavat aikuisten jatkuvasta kontrollista vapaata olemista, omaa aikaa tai hengailua ystävien kanssa. Mitä organisoidumpaa ajankäyttö on, sitä vähemmän se tuntuu omalta. Kuitenkin lapset ja nuoret tapaavat kavereitaan aiempaa vähemmän vapaamuotoisesti. Ulkoiluun ja sosiaaliseen kanssakäymiseen käytetty aika on vähentynyt, vaikka kansainvälisesti verraten suomalaislapset vielä liikkuvatkin huomattavan vapaasti.

Lasten aika kuluu jääkiekko- tai luistelutreeneissä, takapenkillä matkalla harrastukseen tai kotona Youtube-videoiden tai pleikkarin parissa. Moni nykylapsi liikkuukin vapaammin netissä kuin ulkomaailmassa.

Aikuisten näkökulmasta tavoitteelliset harrastukset ja ohjattu toiminta pitävät lapset poissa pahanteosta, eikä aikakaan kulu hukkaan.

– Keskiluokkaisessa kasvatuksessa on merkittävästi vähentynyt ajattelutapa, että lapsi vain kasvaa, saapa nähdä, mitä siitä tulee. Lapsi on investointi, jonka pitää tuottaa hyvää tulosta, Harriet Strandell sanoo.

Tämä on hänen mukaansa näkynyt vahvasti koululaisten tyhjistä iltapäivistä käydyssä keskustelussa: ilman järjestettyä toimintaa lapset vain lorvivat. Omalla ajalla ei ole arvoa; silloin lapsi ”ei tee mitään”. Kavereiden kanssa vietetty aika samaistetaan hyödyttömään ja turvattomaan yksinoloon.

Strandell pohtii, miten paljon nykyajan masennusongelmat liittyvät tehokkuusajatteluun. Entä mistä löytyvät paljon puhutut innovaatiot ja luovuus, jos kaikki syötetään valmiina?

Leikkiminen kielletty! Kontrolliyhteiskunnan lapset -kirjassaan Jukka Laajarinne kehottaa vanhempia antamaan lasten ja nuorten elää vapaammin ja olemaan miettimättä, mitä hyötyä tai haittaa siitä on lapselle kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Lapsuus ja nuoruus eivät ole elämään valmentavia vaiheita, Laajarinne muistuttaa. Ne ovat elämää.

Kuva: Shutterstock

Anna Tommola, Tarkkaan varjellut, Meidän Perhe 1/2014

Tilaajille
Kun kavereille syntyy lapsia, Ilellä on yksi sääntö: älä pelottele tulevasta. ”Inhoan eniten sitä, kun joku sanoo, että odotapa vain, kun tulee se vaihe. Miksi pilaisin toisen iloa?”  Kuva: Milka Alanen
Kun kavereille syntyy lapsia, Ilellä on yksi sääntö: älä pelottele tulevasta. ”Inhoan eniten sitä, kun joku sanoo, että odotapa vain, kun tulee se vaihe. Miksi pilaisin toisen iloa?” Kuva: Milka Alanen

Ile Uusivuoren resepti pikkulapsiajan vaaran vuosiin on tämä: pitkä isyysvapaa, oma jumppatauko ja megaleveä sänky. – Tiedämme, että elämme nyt vaikeinta aikaa.

Kolme pientä lasta, isä ja eteinen. Ile Uusivuori on viemässä lapsia puistoon. Esikoispojalla, 4, on sukka huonosti, keskimmäisellä haalari ja kolmen vuoden uhma, ja kaikilla pinnassa hiki.

Kun pojat ovat valmiita, Ile laittaa heidät rappukäytävään, koska...

On melko tavallista, että lapsi käyttäytyy eri tavoin eri vanhemman seurassa, lapsi- ja perhepsykologi Leea Mattila kertoo.

Olen kohta kaksivuotiaan lapsen äiti ja ihmeissäni hänen käytöksestään – tai pikemminkin sen eroista riippuen siitä, onko lapsi minun vai isänsä seurassa.

Esimerkiksi lähdöt päiväkotiin ovat minun kanssani mahdotonta rimpuilua. Isän kanssa siirtymätilanteet sujuvat paljon helpommin.

Samoin lapsi saattaa olla isänsä kanssa kaksin rauhallinen ja hyväntuulinen, mutta minun saapuessani paikalle ääni kellossa muuttuu välittömästi: lapsi heittäytyy lattialle, haluaa syliin ja siitä pois, eikä mikään tunnu olevan hyvin.

Olemme mieheni kanssa aika samoilla linjoilla kasvatuksessa ja sanoitamme tilanteita mielestäni samalla tavalla, mutta nyt olen alkanut miettiä, onko syy lapsen kiukutteluun todella minussa. Mitä voisimme tehdä?

Hämmentynyt

Ei ole tavatonta, että lapsi toimii eri tavalla eri vanhemman kanssa. On hienoa, että katsot tilannetta kokonaisuutena. Niin helposti voisi tulla ajatelleeksi yksiviivaisesti vaikka niin, että lapsi on vain tahallaan hankala.

Voisiko kyse olla siitä, että lapsi liioittelee tunteitaan sinun kanssasi, jotta varmasti huomaat hänen tarpeensa?

Ensimmäisen ikävuoden aikana lapselle muodostuu vuorovaikutuksesta niin sanottuja oletusmalleja. Stressaavissa tilanteissa lapsella herää tarve saada vanhemmalta lohtua ja turvaa. Hän reagoi tällöin itselleen tyypillisellä strategialla, jolla varmistaa saavansa huomiota ja hoivaa. Siten hän pyrkii turvaamaan eloonjäämismahdollisuutensa.

Voisiko kyse olla siitä, että lapsi ikään kuin liioittelee tunteitaan sinun kanssasi, jotta varmasti huomaat hänen tarpeensa? Tällainen ristiriitainen kiintymysmalli voi muodostua, jos vanhempi vastaa lapsen kiintymystarpeisiin epäjohdonmukaisesti: toisinaan lempeää ymmärrystä tarjoten, toisinaan välinpitämättömyyttä tai rajoja ilmaisten.

Kuvaat erityisesti ero- ja kohtaamistilanteita. Nämä ovat tyypillisesti tunnelatautuneita hetkiä, jotka aktivoivat lapsen kiintymyssuhdestrategioita. Lapsi kaipaa silloin stressilleen turvallista säätelijää.

Kun vanhempi kestää kiukkua rauhallisesti ja myötätuntoisesti, lapsen oma tunnesäätely kehittyy. 

Taaperoikäinen voi myös pyrkiä hallitsemaan vuorovaikutusta tunteillaan. Uhmaikää lähestyvä kaksivuotias testaa rajojaan. Kun vanhempi kestää kiukkua rauhallisesti ja myötätuntoisesti, lapsen oma tunnesäätelykapasiteetti kehittyy. Vanhemman epäjohdonmukaisuus taas lisää vettä valtataisteluiden myllyyn.

Kokeile erotilanteiden ennakointia. Valmistaudu etukäteen ja päätä pysyä itse rauhallisena ja turvallisena. Kiinnitä huomiota siihen, että elekielesi viestii empatiaa ja että sanasi vahvistavat tätä. Asennoidu lempeän leikillisesti: ”Hei, höpönassu, otetaanko tänään aikaa pukemisessa? Saadaanko meille enkat?”

Jos joskus on mahdollista, voit huomiota herättämättä videoida lähtötilanteitanne ja katsoa niitä jälkikäteen. Pyri silloin miettimään, miltä kyseinen tilanne lapsesta tuntuu. Mitä tunteita ja ajatuksia omassa mielessäsi on? Miten mielentilanne näkyvät käyttäytymisessänne?

Vierailija

Miksi lapsi raivoaa vain äidille?

Minulla on kaksi lasta, 5-vuotias ja vauva. Kirjoittajan tilanne kuulostaa melko samalta kuin meillä on ollut esikoisen kanssa enemmän tai vähemmän aina. Enemmän nuorempana, vähemmän nykyään. Lapsi on saanut kovimmat raivokohtaukset minulle, kiukuttelee esim. päiväkotiaamuina ihan eri tavalla minulle, isänsä kanssa on hyvin reipas. Nyt hän testailee rajojaan minuun, esimerkiksi uhmaa minua ihan eri tavalla kuin isäänsä. Toisaalta hän kertoo minulle vaikeista ja ristiriitaisista asioista...
Lue kommentti
Äiti -68

Miksi lapsi raivoaa vain äidille?

Kuulostaa tutulta ja varmaan tämä on aika normaalia. Minusta se kertoo lapsen henkisen vahvuuden ja minuuden kehittymisestä. Usein äiti hoivaa ja on vauvasta muutamaan vuoteen asti enemmän lapsen kanssa. Isän osuus lisääntyy usein iän myötä. Jokaisen täytyy saadaa purkaa tunneskaalaansa ja äitihän se tutuin ja turvallisin on, jolle sen voi tehdä pelkäämättä mitään.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.