Karvanaama ja vauva

Syöttäessäni tyttärelle isävapaani ensimmäistä päärynäsosetta huomasin, että tässä se on, zen. Jokainen lusikallinen on täydellinen.

Syöttäessäni tyttärelle isävapaani ensimmäistä päärynäsosetta huomasin, että tässä se on, zen. Jokainen lusikallinen on täydellinen. Jokainen suupala on ainutlaatuinen. Välipalaseremoniallamme on oma herkkä rytminsä ja kestonsa. Töissä olen tottunut siihen, että koko ajan päässä myllää sata eri asiaa, kiire on loputon ja aikaa on aina liian vähän. Nyt työelämän puolentoista minuutin pakkotoistettu radiopop on vaihtunut arjen sinfoniaksi. Ei ole muuta kuin purkki, lusikka, lapsi ja nälkä. Kiirettä ei ole.

Tyttären päivä kestää kolmetoista tuntia. Hän syö viisi kertaa, kolmen tunnin välein. Pariin otteeseen ohjelmassa on unta. Muuten leikitään, oleillaan, ulkoillaan, harrastetaan ja tavataan vaikkapa vauvakollegoita. Päiväunien aikana ehtii siivoilla ja tiskata, tehdä ruokaa tai käydä kaupassa. Kahdeksalta lapsi vilkuttelee pyjamassaan hyvät yöt. Yhdentoista korvilla on itsekin pakko pikku hiljaa lopetella vaimon hemmottelu, käydä vilkaisemassa, että tyttärellä on omassa huoneessaan peitto hyvin ja sammutella valot. Kahdeksan tunnin kuluttua tytär karjaisee taas huomenta.

Tyttären kanssa aika kuluu rattoisasti, hänen ehdoillaan. Suurinta riemua herättävät yhteiset hetket lattialla konttaillen tai lauleskellessa. Olen huomannut, etten osaa yhdenkään laulun sanoja, mutta onneksi pelkällä kertosäkeellä, improvisaatiolla ja rytmikkäällä lallattelullakin saa lapsesta houkuteltua paljon kovaa ja iloista ääntä.

Välillä lapsi toki puuhailee itsekseen lelujensa ja kodin yleisen irtaimiston parissa. Silloinkin on oltava läsnä. Muuten menettää pieniä kullanarvoisia hetkiä, jolloin iloinen naama pilkahtaa yllättäen tuolin takaa, tavoittaa isänsä katseen ja tyttö puhkeaa nauruun. Tai kun pylly vilahtaa auki jääneestä kylpyhuoneen ovesta tai pienet käpälät ovat tavoittelemassa kukkia, lamppuja, laseja, työkaluja ja tulikuumia takan luukkuja.

Iris on osoittanut olevansa parempi ihminen kuin isänsä. Tyttäreni on loputtoman viisas ja joustava. Ja poikkeuk­sellisen huumorintajuinen. Kun hänet siirtää kuudennen kerran pois juuri täytettävän tiskikoneen kimpusta, hän osoittaa suuruutensa, naurahtaa ja lähtee pois puuhaaman jotain muuta. Hänelle kyse on vain käytännöistä, ei henkilökohtaisuuksista tai periaatteesta.

Isävapaatani on vielä jäljellä muutama viikko. Paratiisiin on kuitenkin kiemurtelemassa tuttu käärme: kiire. Lapsella ei ole sängystä pois pääsemistä lukuun ottamatta koskaan kiire, mutta minulla on. Olen huomannut, että en jaksa, malta ja ehdi vain konttailla ja hihkua lapsen perässä lattialla. Pitää hoitaa tärkeitä asioita. Katsoa televisiota, surffata netissä, tavata kavereita, valmistella kylpyhuone- ja keittiöremonttia. Haluan viettää aikaa vaimon kanssa kahdestaan. Juhlia. Valvoa myöhään ja nukkua pitkään. Lomailla. Paljon on kaikkea. Jos hoitaisin lasta yksin, en saisi tehtyä juuri mitään muuta. Tukka jäisi varmasti pesemättä.

Nyt kaiken kokeneena koti-isänä tiedän, että kyllä ansaitsee lapsi kotona vähintään isän ja äidin. Täysipäiväisesti. Täydellä palkalla. Ainakin kaksi ensimmäistä vuotta. On turha kiistellä kuka jää kotiin, kenen työnantaja maksaa ja kenen vika se on, koska kotona riittää kiirettä kaikille mahdollisille vanhemmille. Yhdessä, erikseen, lapsen kanssa ja ilman lasta. Joka päivä.

Ps. Kerroin edellisessä kolumnissani, että tyttäremme ei nuku. Nyt nukkuu. Lähes puoli vuorokautta keskeytyksettä ja joka yö. Se on ihmeellistä. Kiitos Länsi-Uudenmaan sairaalan uniklinikka! Kiitos!

Kimmo Norokorpi, 42, on Helsingin Sanomien uutistuottaja, joka asuu vaimonsa Helin ja maaliskuussa 2012 syntyneen Iris-tytön kanssa­ Kauniaisissa. Kolumnisti kertoo, kuinka vauvan kanssa kehitytään täydellisestä amatööristä isyyden ammattilaiseksi. Tai sitten ei.

Emme halua arkea, jossa pitäisi esittää jotain, mitä ei ole. Meitä varten ei ole se, että kävisimme kaupungilla ottamassa kahviloissa Instagram-kuvia, sanoo amerikkalaista jalkapalloa harrastava Pilvi. Kuva: Milka Alanen
Emme halua arkea, jossa pitäisi esittää jotain, mitä ei ole. Meitä varten ei ole se, että kävisimme kaupungilla ottamassa kahviloissa Instagram-kuvia, sanoo amerikkalaista jalkapalloa harrastava Pilvi. Kuva: Milka Alanen

Pienten kaksosten vanhemmat Pilvi ja Jimi harrastavat amerikkalaista jalkapalloa vuorovedoin yhteensä 20 tuntia viikossa. 

Illalla puoli kahdeksalta Pilvi ja Jimi tekevät eteisessä nopean vaihdon. Pilvi saapuu kotiin uimaopettajan töistään, Jimi lähtee kohti iltatreenejä.

Aikataulu on tarkka. Pari kertaa Pilvi on tullut kotiin kymmenen minuttia aikaisemmin, jolloin yksivuotiaat Peetu ja Iivo olivat vielä hereillä. Se oli vikatikki. Kiukku ja huuto alkoivat heti.

Jimin ja Pilvin perheessä omaa aikaa järjestetään vuoroilloin. Usein se tarkoittaa yhtä asiaa: amerikkalaista jalkapalloa.

Kun toinen lähtee kentälle, toinen jää lasten kanssa kotiin.

Jimi valmentaa koulunkäynninohjaajan työnsä ohella Porvoo Butchersin miesten joukkuetta, Pilvi on ohjissa saman seuran naisten joukkueessa.

Jimin joukkue treenaa kolmesta neljään kertaa viikossa, Pilvillä harjoituksia on kahdet. Kun toinen lähtee kentälle, toinen jää lasten kanssa kotiin.

– Olen harrastanut jenkkifudista 13-vuotiaasta asti, ja se on aina ollut minulle omaa aikaa. Saan siitä edelleen virtaa, Pilvi sanoo.

Vakiotreeniajat Pilvi ja Jimi ovat saaneet sovittua eri päiville. Etenkin kesällä päällekkäisyyksiä kuitenkin tulee. Silloin Jimi ja Pilvi tekstaavat isovanhempien Whatsapp-ryhmään tai soittavat sisaruksille ja kummeille. Jos kukaan ei pääse hoitoapuun, Pilvi jää kotiin. Miesten sarjataso kiilaa naisten ykkösdivarin edelle.

– Ei tämä toimisi, jos emme molemmat olisi lajissa mukana ja ymmärtäisi, miten paljon aikaa laji vaatii. Jos toisella olisi täysin eri harrastukset, arkea olisi vaikeampi sumplia, Jimi sanoo.

”Tajusimme, ettei kaikkea voi tehdä yhdessä. Pitää olla myös täysin omia juttuja.”

Laji on opettanut parille myös sen, miten tärkeää oma aika on. Kun Pilvi ja Jimi muutama vuosi sitten valmensivat samaa joukkuetta, syntyi parisuhteen isoin riita. Ajatukset pelistä erosivat niin paljon, että lusikoiden jako kävi jo mielessä.

– Tajusimme, ettei kaikkea voi tehdä yhdessä. Pitää olla myös täysin omia juttuja, muuten yhdessäolostakaan ei tule yhtään mitään, Pilvi sanoo.

Parilla kuluu lajiin yhteensä vähintään parikymmentä tuntia viikossa. Silti Pilvistä ja Jimistä ei tunnu, etteivät he ehtisi nähdä toisiaan. Aamut ja sunnuntait ovat perheen yhteistä aikaa, ja silloin ollaan kaikki yhdessä ilman tarkkoja aikatauluja.

Meidän Perhe 5/2018

Mietitkö vielä tarjottavaa juhliin, myyjäisiin tai nyyttäreille? Kokosimme helpot ja ihanat reseptit.

1. Pannukakkurulla

Helppo pannukakkurulla täytetään hillolla tai tuoreilla marjoilla sekä kermaisella rahkalla.

Kuva: Niina Behm ja Soile Saarelainen
Kuva: Niina Behm ja Soile Saarelainen

2. Kakkaemojimarengit

Höpsöt kaakaopikkuleivät sopivat synttäreille, nyyttikesteille tai vaikka huumorintajuisen open lahjaksi. Ne syntyvät äkkiä vain muutamasta raaka-aineesta. Kun käsittelet marenkivaahtoa hellästi, se ei lätsähdä.  

Kuva: Panu Pälviä
Kuva: Panu Pälviä

3. Minecraft-mokkapalat

Perinteisiin mokkapaloihin tulee uutta kierrettä, kun niiden kuorrute värjätään vihreäksi. Bonus: kuorrute voi värjätä huulet!

Kuva: Juha Salminen
Kuva: Juha Salminen

4. Omar-palat

Vaihda mokkapalojen kuorrute toffeiseen, ja tarjoa vaikka tuoreiden marjojen kanssa. Vastustamattoman hyvää!

Kuva: Tuomas Kolehmainen
Kuva: Tuomas Kolehmainen

5. Pinkit donitsit uunissa

Näitä donitseja ei tarvitse uppopaistaa, ja kuorrutteet voi tehdä vaikka kauden marjoista. Pinoa valmiit donitsit vuoreksi, ja juhlakattaus on valmis. Huippuresepti löytyy Soppa365:stä.

Kuva: Pia Inberg
Kuva: Pia Inberg

6. Keksitikkarit

Hätäisen keksitikkarit syntyvät valmiista kekseistä, jotka tarvitsevat vain kuorrutteen. Jos aikaa on, tee keksit alusta asti. 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.