Karvanaama ja vauva

Syöttäessäni tyttärelle isävapaani ensimmäistä päärynäsosetta huomasin, että tässä se on, zen. Jokainen lusikallinen on täydellinen.

Syöttäessäni tyttärelle isävapaani ensimmäistä päärynäsosetta huomasin, että tässä se on, zen. Jokainen lusikallinen on täydellinen. Jokainen suupala on ainutlaatuinen. Välipalaseremoniallamme on oma herkkä rytminsä ja kestonsa. Töissä olen tottunut siihen, että koko ajan päässä myllää sata eri asiaa, kiire on loputon ja aikaa on aina liian vähän. Nyt työelämän puolentoista minuutin pakkotoistettu radiopop on vaihtunut arjen sinfoniaksi. Ei ole muuta kuin purkki, lusikka, lapsi ja nälkä. Kiirettä ei ole.

Tyttären päivä kestää kolmetoista tuntia. Hän syö viisi kertaa, kolmen tunnin välein. Pariin otteeseen ohjelmassa on unta. Muuten leikitään, oleillaan, ulkoillaan, harrastetaan ja tavataan vaikkapa vauvakollegoita. Päiväunien aikana ehtii siivoilla ja tiskata, tehdä ruokaa tai käydä kaupassa. Kahdeksalta lapsi vilkuttelee pyjamassaan hyvät yöt. Yhdentoista korvilla on itsekin pakko pikku hiljaa lopetella vaimon hemmottelu, käydä vilkaisemassa, että tyttärellä on omassa huoneessaan peitto hyvin ja sammutella valot. Kahdeksan tunnin kuluttua tytär karjaisee taas huomenta.

Tyttären kanssa aika kuluu rattoisasti, hänen ehdoillaan. Suurinta riemua herättävät yhteiset hetket lattialla konttaillen tai lauleskellessa. Olen huomannut, etten osaa yhdenkään laulun sanoja, mutta onneksi pelkällä kertosäkeellä, improvisaatiolla ja rytmikkäällä lallattelullakin saa lapsesta houkuteltua paljon kovaa ja iloista ääntä.

Välillä lapsi toki puuhailee itsekseen lelujensa ja kodin yleisen irtaimiston parissa. Silloinkin on oltava läsnä. Muuten menettää pieniä kullanarvoisia hetkiä, jolloin iloinen naama pilkahtaa yllättäen tuolin takaa, tavoittaa isänsä katseen ja tyttö puhkeaa nauruun. Tai kun pylly vilahtaa auki jääneestä kylpyhuoneen ovesta tai pienet käpälät ovat tavoittelemassa kukkia, lamppuja, laseja, työkaluja ja tulikuumia takan luukkuja.

Iris on osoittanut olevansa parempi ihminen kuin isänsä. Tyttäreni on loputtoman viisas ja joustava. Ja poikkeuk­sellisen huumorintajuinen. Kun hänet siirtää kuudennen kerran pois juuri täytettävän tiskikoneen kimpusta, hän osoittaa suuruutensa, naurahtaa ja lähtee pois puuhaaman jotain muuta. Hänelle kyse on vain käytännöistä, ei henkilökohtaisuuksista tai periaatteesta.

Isävapaatani on vielä jäljellä muutama viikko. Paratiisiin on kuitenkin kiemurtelemassa tuttu käärme: kiire. Lapsella ei ole sängystä pois pääsemistä lukuun ottamatta koskaan kiire, mutta minulla on. Olen huomannut, että en jaksa, malta ja ehdi vain konttailla ja hihkua lapsen perässä lattialla. Pitää hoitaa tärkeitä asioita. Katsoa televisiota, surffata netissä, tavata kavereita, valmistella kylpyhuone- ja keittiöremonttia. Haluan viettää aikaa vaimon kanssa kahdestaan. Juhlia. Valvoa myöhään ja nukkua pitkään. Lomailla. Paljon on kaikkea. Jos hoitaisin lasta yksin, en saisi tehtyä juuri mitään muuta. Tukka jäisi varmasti pesemättä.

Nyt kaiken kokeneena koti-isänä tiedän, että kyllä ansaitsee lapsi kotona vähintään isän ja äidin. Täysipäiväisesti. Täydellä palkalla. Ainakin kaksi ensimmäistä vuotta. On turha kiistellä kuka jää kotiin, kenen työnantaja maksaa ja kenen vika se on, koska kotona riittää kiirettä kaikille mahdollisille vanhemmille. Yhdessä, erikseen, lapsen kanssa ja ilman lasta. Joka päivä.

Ps. Kerroin edellisessä kolumnissani, että tyttäremme ei nuku. Nyt nukkuu. Lähes puoli vuorokautta keskeytyksettä ja joka yö. Se on ihmeellistä. Kiitos Länsi-Uudenmaan sairaalan uniklinikka! Kiitos!

Kimmo Norokorpi, 42, on Helsingin Sanomien uutistuottaja, joka asuu vaimonsa Helin ja maaliskuussa 2012 syntyneen Iris-tytön kanssa­ Kauniaisissa. Kolumnisti kertoo, kuinka vauvan kanssa kehitytään täydellisestä amatööristä isyyden ammattilaiseksi. Tai sitten ei.

Nina päätti, ettei jää vauvan kanssa vain kotiin istumaan. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

”Kun Seppo alkoi puhua perheen perustamisesta, suostuin sillä ehdolla, ettei vauvahoito jää yksin minun harteilleni. Halusin olla varma, että hän hoitaa oman osuutensa, jotta minun ei tarvitse luopua kaikista harrastuksistani. Tiesin, että tuskastuisin nopeasti vain kotona olemiseen.

Ennen harrastin paljon liikuntaa ja ulkoilua. Opiskelu yliopistolla oli minulle tärkeää, ja viihdyin joka ilta erilaisissa työryhmissä. Opintojen keskeyttäminen oli vaikeinta. Mietin surullisena, kuinka kaverit etenevät ja minä hoidan kotona vauvaa enkä pääse enää mihinkään.

Seppo rauhoitteli minua sanomalla, että vauva-aika kuluu nopeasti. Hän vakuutti, että pystymme tekemään vauvan kanssa samoja asioita kuin ennen raskauttakin. Kaikesta ei tarvitsisi luopua – ainakaan lopullisesti.

Eeli syntyi viime syksynä. Ensimmäiset viikot olivat dramaattisia, sillä vauva ehti kakkaamaan lapsiveteen ja hengittämään sitä. Infektion takia hänelle annettiin voimakkaita antibiootteja, jotka aiheuttivat mahavaivoja. Eeli oli itkuinen ja nukkui huonosti.

Ensimmäisillä kerroilla oli aika kova kiire kuntosalilta takaisin vauvan luo.

Kun Eeli oli noin kahden viikon ikäinen, sanoin Sepolle, että minun on päästävä hetkeksi kuntosalille. Seppo oli todella kannustava ja osti minulle kuntosalikortin. Oli ihanaa päästä pois kotoa, vaikka ensimmäisillä kerroilla minulla oli aika kova kiire takaisin Eelin luo.

Seppo piti isyyslomaa muutaman viikon ja palasi sitten töihin. Yhtäkkiä olin Eelin kanssa kahdestaan. Olin niin tottunut viilettämään tukka putkella kokouksesta toiseen, etten tiennyt, mitä olisin kaikella ajalla tehnyt.

Päätin, etten jää vauvan kanssa kotiin istumaan. Ensimmäinen bussimatkamme ystävän luo jännitti hirveästi. Matka meni kuitenkin hyvin, ja sen jälkeen tunsin valtavaa helpotusta. Kyllä tämä onnistuu!

Jos nyt annan Sepolle siimaa, saan sitä itsekin sitten kun en enää imetä.

Sopimus kotitöiden ja vapaa-ajan tasapuolisesta jakamisesta on toiminut hyvin. Kun Seppo tulee illalla kotiin, olemme hetken kolmistaan ja sitten on jomman kumman vuoro lähteä omiin menoihin. En odota, että Seppo heti töistä tultuaan alkaisi tehdä kotitöitä. Yritän olla reilu ja muistaa, että Seppo on töistä väsynyt ja hänkin ansaitsee lepoa.

Annan Sepon nauttia harrastuksistaan, koska tiedän kuinka tärkeitä ne hänelle ovat. Jos nyt annan Sepolle siimaa, saan sitä itsekin sitten kun en enää imetä Eeliä. Minulle on tärkeää, etten tunne olevani pelkkä äiti. Nyt olen Eelin kanssa kotona, mutta suunnittelen tulevaisuutta ja odotan sitä, kun pääsen takaisin yliopistolle.”

Lapsen hoito ei ole yksin äidin velvollisuus, sanoo esikoisvauvan isä Seppo. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

Ninan raskausaikana kaverit ja keskustelupalstat pelottelivat, kuinka elämä päättyy vauvan tuloon. Istuisimme seuraavat vuodet Ninan kanssa neljän seinän sisällä ja pyhittäisimme elämämme vauvalle. Vähemmästäkin alkaa pelottaa.

Koska kumpikaan meistä ei halunnut kauhukuvien käyvän toteen, puhuimme Ninan kanssa paljon siitä, miten järjestelemme vauva-arjen.

Arvostan sitä, kuinka Nina huomioi työssäkäymiseni. Hän ei ole koskaan kassi valmiina odottamassa kotiintuloani. Saan levähtää hetken ennen kuin otan vastuun Eelin iltapuuhista. Joskus työpäiväni venyvät, mutten muista, että Nina olisi koskaan valittanut, vaikka vauvan kanssa on välillä tietysti rankkaakin.

Omista menoista täytyy sopia etukäteen. Lukujärjestystä ei kuitenkaan voi noudattaa orjallisesti, sillä joskus Ninalla on saattanut olla niin rankka päivä Eelin kanssa, ettei hän jaksa enää illalla jäädä lapsen kanssa kahden.

Kummallakin on oikeus sanoa, ettei jaksa, ja silloin perhe menee harrastusten edelle. Toisaalta olen joskus patistanut Ninaa lähtemään omiin juttuihinsa väsymyksestä huolimatta, ettei hän vain jämähdä kotiin. Se saattaisi myöhemmin harmittaa.

Eelin ansiosta teemme nyt enemmän asioita yhdessä.

Eelin ansiosta teemme nyt enemmän asioita yhdessä kuin aikaisemmin. Saatamme esimerkiksi lähteä parin tunnin vaunulenkille, kun Eeli nukkuu päiväunia. Vauvan tultua harrastamisesta on tullut myös yhteistä parisuhdeaikaa.

Metsästys ja kalastus ovat tärkeimpiä harrastuksiani, ja myös Nina metsästää. Luonnossa liikkuminen on meille molemmille tärkeää, ja ensi syksyksi on jo katsottu valmiiksi isäni vanha kantorinkka, jossa Eeli pääsee mukaan metsään. Muistan itse lapsuudesta, kuinka parivuotiaana torkuin isän selässä metsällä. Haluan jakaa kokemuksen nyt poikani kanssa.

En harmittele omien menojeni vähentymistä, sillä Ninahan tässä on suuremman uhrauksen tehnyt. Ymmärrän, että nykyinen tilanne on Ninasta epäreilu, sillä hän on joutunut luopumaan opinnoistaan.

Arki pojan kanssa kahdestaan ei hirvitä, sillä eihän lapsen hoito ole yksin Ninan velvollisuus.

Ensi syksynä tilanne todennäköisesti muuttuu, kun Eeli aloittaa päivähoidossa ja Nina palaa opiskelemaan. Mietimme vielä, miten asian järjestämme: jäämmekö Eelin kanssa nykyiseen kotiin vai muutammeko koko perhe Ninan opiskelupaikkakunnalle.

Arki pojan kanssa kahdestaan ei hirvitä, sillä eihän lapsen hoito ole yksin Ninan velvollisuus. Minun tehtäväni on myös tukea Ninaa hänen tavoitteissaan. En halua, että suhteeseemme syntyy kinaa tai katkeruutta sen takia, että Nina joutuisi jämään kotiin vastoin tahtoaan.”