Karvanaama ja vauva

Syöttäessäni tyttärelle isävapaani ensimmäistä päärynäsosetta huomasin, että tässä se on, zen. Jokainen lusikallinen on täydellinen.

Syöttäessäni tyttärelle isävapaani ensimmäistä päärynäsosetta huomasin, että tässä se on, zen. Jokainen lusikallinen on täydellinen. Jokainen suupala on ainutlaatuinen. Välipalaseremoniallamme on oma herkkä rytminsä ja kestonsa. Töissä olen tottunut siihen, että koko ajan päässä myllää sata eri asiaa, kiire on loputon ja aikaa on aina liian vähän. Nyt työelämän puolentoista minuutin pakkotoistettu radiopop on vaihtunut arjen sinfoniaksi. Ei ole muuta kuin purkki, lusikka, lapsi ja nälkä. Kiirettä ei ole.

Tyttären päivä kestää kolmetoista tuntia. Hän syö viisi kertaa, kolmen tunnin välein. Pariin otteeseen ohjelmassa on unta. Muuten leikitään, oleillaan, ulkoillaan, harrastetaan ja tavataan vaikkapa vauvakollegoita. Päiväunien aikana ehtii siivoilla ja tiskata, tehdä ruokaa tai käydä kaupassa. Kahdeksalta lapsi vilkuttelee pyjamassaan hyvät yöt. Yhdentoista korvilla on itsekin pakko pikku hiljaa lopetella vaimon hemmottelu, käydä vilkaisemassa, että tyttärellä on omassa huoneessaan peitto hyvin ja sammutella valot. Kahdeksan tunnin kuluttua tytär karjaisee taas huomenta.

Tyttären kanssa aika kuluu rattoisasti, hänen ehdoillaan. Suurinta riemua herättävät yhteiset hetket lattialla konttaillen tai lauleskellessa. Olen huomannut, etten osaa yhdenkään laulun sanoja, mutta onneksi pelkällä kertosäkeellä, improvisaatiolla ja rytmikkäällä lallattelullakin saa lapsesta houkuteltua paljon kovaa ja iloista ääntä.

Välillä lapsi toki puuhailee itsekseen lelujensa ja kodin yleisen irtaimiston parissa. Silloinkin on oltava läsnä. Muuten menettää pieniä kullanarvoisia hetkiä, jolloin iloinen naama pilkahtaa yllättäen tuolin takaa, tavoittaa isänsä katseen ja tyttö puhkeaa nauruun. Tai kun pylly vilahtaa auki jääneestä kylpyhuoneen ovesta tai pienet käpälät ovat tavoittelemassa kukkia, lamppuja, laseja, työkaluja ja tulikuumia takan luukkuja.

Iris on osoittanut olevansa parempi ihminen kuin isänsä. Tyttäreni on loputtoman viisas ja joustava. Ja poikkeuk­sellisen huumorintajuinen. Kun hänet siirtää kuudennen kerran pois juuri täytettävän tiskikoneen kimpusta, hän osoittaa suuruutensa, naurahtaa ja lähtee pois puuhaaman jotain muuta. Hänelle kyse on vain käytännöistä, ei henkilökohtaisuuksista tai periaatteesta.

Isävapaatani on vielä jäljellä muutama viikko. Paratiisiin on kuitenkin kiemurtelemassa tuttu käärme: kiire. Lapsella ei ole sängystä pois pääsemistä lukuun ottamatta koskaan kiire, mutta minulla on. Olen huomannut, että en jaksa, malta ja ehdi vain konttailla ja hihkua lapsen perässä lattialla. Pitää hoitaa tärkeitä asioita. Katsoa televisiota, surffata netissä, tavata kavereita, valmistella kylpyhuone- ja keittiöremonttia. Haluan viettää aikaa vaimon kanssa kahdestaan. Juhlia. Valvoa myöhään ja nukkua pitkään. Lomailla. Paljon on kaikkea. Jos hoitaisin lasta yksin, en saisi tehtyä juuri mitään muuta. Tukka jäisi varmasti pesemättä.

Nyt kaiken kokeneena koti-isänä tiedän, että kyllä ansaitsee lapsi kotona vähintään isän ja äidin. Täysipäiväisesti. Täydellä palkalla. Ainakin kaksi ensimmäistä vuotta. On turha kiistellä kuka jää kotiin, kenen työnantaja maksaa ja kenen vika se on, koska kotona riittää kiirettä kaikille mahdollisille vanhemmille. Yhdessä, erikseen, lapsen kanssa ja ilman lasta. Joka päivä.

Ps. Kerroin edellisessä kolumnissani, että tyttäremme ei nuku. Nyt nukkuu. Lähes puoli vuorokautta keskeytyksettä ja joka yö. Se on ihmeellistä. Kiitos Länsi-Uudenmaan sairaalan uniklinikka! Kiitos!

Kimmo Norokorpi, 42, on Helsingin Sanomien uutistuottaja, joka asuu vaimonsa Helin ja maaliskuussa 2012 syntyneen Iris-tytön kanssa­ Kauniaisissa. Kolumnisti kertoo, kuinka vauvan kanssa kehitytään täydellisestä amatööristä isyyden ammattilaiseksi. Tai sitten ei.