Elin lapsuuteni ja nuoruuteni lyhyellä umpikujalla, aivan pussin perällä. Perheitä oli kadulla vajaa kymmenen. Leikkikavereita olivat naapurin pojat ja samanikäiset serkut.

Kerran kesällä, kun serkut olivat kylässä, päätimme tehdä naapurin poikien kanssa jotakin todella uskaliasta. Päätimme nimittäin lähteä seikkailemaan. Kukaan meistä ei ollut  kouluikäinen, mutta vanhemmat antoivat retkelle luvan.

Seikkailun kohteena oli kadun toinen pää. Siellä avautui villi metsä, johon johti pieni patikkapolku. Kaikki meistä tiesivät metsän ja olivat nähneet polun. Mutta kukaan ei ollut koskaan astunut tuolle polulle. Mitä siellä olisi, sitä saatoimme vain arvailla.

Meitä oli viisi tai kuusi, kun astuimme polulle. Kaikkia jännitti niin, että puheripuli oli keskeytymätön. Kuikuilimme välillä taaksepäin, ja pian oli maisema edessä ja takana tuntematon.

Hetken käveltyämme tulimme pienelle purolle. Ylitimme sen ja tulimme kallioille. Siellä joku, en muista kuka, sanoi sen ensimmäisenä  ääneen: ”Minulla on kakkahätä.” Tuli hetken hiljaisuus. Sitten: ”Niin minullakin.” ”Ja minulla.” ”Minulla myös.” Kävi ilmi, että kaikki olivat saaneet kakkahädän samaan aikaan.

Teimme strategian: Jokainen menisi omaan suuntaansa kakalle ja sitten palaisimme lähtöpaikkaan. Näin teimmekin, ja kun kaikki olivat palannet paikalle, kiersimme katsomassa toistemme tuotokset. Kun ne kaikki oli nähty, lähdimme kotiin. Nauroimme keveää, iloista ja huojentunutta naurua. Jätimme taakse nimittäin myös jotakin muuta kuin jätöksemme. Jätimme sinne pelkomme.

Pelko on jotakin, jonka kanssa kaikki meistä joutuvat elämään aika ajoin. Pelkäämme asioita, joita emme tunne ja joista emme tiedä. Koska lapset eivät vielä tiedä paljoa, he pelkäävät usein. Esikoispoikani pelkäsi ”sileitä ja kiiltäviä ihmisen muotoisia asioita, jotka puhuvat ihmisten kielellä, mutta eivät ole ihmisiä”, eli robotteja. Ja sen voin ymmärtää.

Olen kuitenkin myös sitä mieltä, että lapsilla on harvinaisen hyvä luontainen kyky käsitellä itse monia pelkojaan ja tulla niiden herraksi. Muistatteko, kun kiipesitte lapsena puuhun ja huusitte: ”Äiti, katso, olen näin korkealla!” Katsoitte ylöspäin ja aprikoitte, vieläkö kiipeäisi yhden oksarivin ylöspäin. Jalkapohjissa tuntui kummalta, mutta halusitte silti jatkaa.

Entä muistatteko, kiehtoivatko tulitikut teitä? Miten tulitikkuaski rapisi kielletyn tunnetta? Eikö tulitikun tuoksussa ollut jotakin, mikä kuului vain aikuisille? Minä – voin sen tunnustaa – karkasin kokeilemaan tulitikkuja metsään, ja tilanne karkasi kesäkuumalla käsistä. Tuli pieni metsäpalo. Tuli myös satikutia.

Psykologiassa tällaisista asioista puhutaan riskikäyttäytymisenä. Sanotaan, että joillakin lapsilla on taipumus hakeutua riskialttiisiin tilanteisiin. Taipumusta pidetään huolestuttavana, ja se halutaan kitkeä lapsista pois. Mutta entä jos se, mitä riskikäyttäytymiseksi kutsutaan, onkin lapsille luontainen tapa tulla tutuksi pelkojensa kanssa? Katsoa, kuinka pitkälle voi vielä mennä? Kuinka lähelle tulta käden voi laittaa ennen kuin polttaa?

Tällainen  riskikäyttäytyminen on luontaista myös eläinten poikasille. Gemssien ja alppikauriiden poikaset hakeutuvat vaarallisille jyrkänteille. Eläinten poikaset painivat, kunnes toista sattuu, ja näin ne oppivat, miten kovaa voi purra. Kun eläinkokeissa rottien poikasilta on estetty tällainen käyttäytyminen, vaikka ne ovat muuten voineet elää sosiaalista elämää, poikasten kehitys ei ole edennyt täysin normaalisti. Niistä on tullut neuroottisia, aggressiivisia ja arvaamattomia, eivätkä ne ole ikuisiällä uskaltaneet tutustua ympäristöönsä.

Maailma on muuttunut oman lapsuuteni ajoista niin, että lapset eivät enää seikkaile yhtä paljon keskenään, vaan aikuinen on useimmiten mukana. Elämä päiväkodissa muistuttaa jossakin määrin edellämainittua eläinkoetta: sosialiseerata saa, mutta ei kiipeillä, painia tai juosta vaarallisten pöydänkulmien lähellä. Jos minulla ja ystävilläni olisi ollut aikuinen mukana omalla metsäretkellämme, olisiko retki ollut niin ikimuistoinen? Ei olisi ollut pelkoa, jonka voittaa. Aikuisten ohjaamat harrastukset eivät opeta pelosta, mutta lapset voivat opettaa siitä paljon toisilleen.

Kun omaa poikaani iltaisin pelotti, kerroin hänelle näin: ”Sinä varmasti ajattelet, että pelko on jotakin, joka kasvaa ja kasvaa. Kun joudut yksin pimeään, luulet, että pelko on  joka hetki suurempi ja suurempi ja että sinä täytyt siitä, kunnes räjähdät. Mutta pelko ei ole sellaista. Pelko on sellaista, että ensin se nousee, nousee ja nousee, mutta sitten se yhtäkkiä pysähtyy. Pelolla on yläraja. Siellä pelon pää osuu kattoon, eikä se enää kasva. Siksi pelkoon ei kuole. Kun pelko pysähtyy, alat kysellä, mitä minä oikein pelkään. Huomaat, ettei se ollutkaan niin pelottavaa. Se oli jotakin muuta, ja pelko esti sinua näkemästä sitä.”

Meillä oli pitkä periodi, jolloin poikani iltasadun sijaan pyysi: "Kerro taas se pelkojuttu”. Hän on oikeastaan ollut aina aika hyvä voittamaan pelkonsa. Toki olemme puhuneet, että joitakin asioita sietääkin pelätä.

Tämä on viimeinen kolumnini Meidän Perheen sivustolla. Suuret kiitokset kaikille lukijoille!

Perintösohvalla. Sisarukset Oiva, Taito ja Tilda ovat tottuneet viettämään paljon aikaa yhdessä. Tuvan sohvalle kokoonnutaan pelaamaan ja katsomaan telkkaria. Antin äidiltä saadulle sohvalle mahtuvat myös bedlingtoninterrierit Armas ja Hellä. Kuva: Juha Salminen
Perintösohvalla. Sisarukset Oiva, Taito ja Tilda ovat tottuneet viettämään paljon aikaa yhdessä. Tuvan sohvalle kokoonnutaan pelaamaan ja katsomaan telkkaria. Antin äidiltä saadulle sohvalle mahtuvat myös bedlingtoninterrierit Armas ja Hellä. Kuva: Juha Salminen

Johannan ja Antin perhe asuu kaukana katuvaloista pienessä hirsitalossa, jossa eletään tiiviisti lähekkäin. Pihalla on tilaa sekä lapsille että lampaille.

Miten päädyitte asumaan pieneen kylään?

Johanna: Tämä on ensimmäinen omistusasuntomme. Meillä oli molemmilla oma yritys ja etsimme kotia, jonka läheltä löytyisi edullista työtilaa.

Antti: Sukuani on asunut täällä päin, ja isälläni on mökki lähellä. Kun isäni kertoi, että täältä on tulossa talo myyntiin, päätimme lähteä katsomaan sitä. Ostopäätös oli hetken mielijohde. Talo oli ollut kesämökkinä viimeiset parikymmentä vuotta, ja se oli tosi huonossa kunnossa. Piha oli yhtä viidakkoa. Taloa ei edes näkynyt viereiselle tielle.

 

Eläinrakas perhe hankki lampaita ja kanoja kolme vuotta sitten. Lampaat ovat perheen lemmikki- ja terapiaeläimiä. Johannan mielestä yksi parhaista asioista on istua kesällä pihakivellä ja rapsuttaa lampaita. Kuva: Juha Salminen
Eläinrakas perhe hankki lampaita ja kanoja kolme vuotta sitten. Lampaat ovat perheen lemmikki- ja terapiaeläimiä. Johannan mielestä yksi parhaista asioista on istua kesällä pihakivellä ja rapsuttaa lampaita. Kuva: Juha Salminen

 


Jaettu tila. Perheen nuorimmat sisarukset Tilda ja Taito jakavat yhteisen huoneen, joka on ennen toiminut olohuoneena ja vanhempien makuuhuoneena. Kuva: Juha Salminen

 


Tupakeittiön pöydän ääressä syödään, tehdään läksyt, leikitään, katsotaan telkkaria ja kootaan palapelejä. Keittiön katseenvangitsija on Johannan toivoma ruudullinen lattia, jonka 144 ruutua Antti teippasi ja maalasi itse. Kuva: Juha Salminen


Mihin ihastuitte huonokuntoisessa talossa?

Johanna: Minä ihastuin nykyisen lastenhuoneen tapettiin ja muovimaton alta löytyneeseen puulattiaan. Muuta ei tarvittu. Antti on myöhemmin ollut sitä mieltä, että asiaa olisi kannattanut harkita tarkemmin, mutta olimme silloin nuoria ja pöljiä. Hetken ajatus kantoi pitkälle.

”Lähdimme soitellen sotaa, sillä emme olleet koskaan ennen remontoineet vanhaa taloa.”

Antti: Vesi piti kantaa sisään, eikä talossa ollut sisävessaa. Sulake paloi heti, jos lämmityspatterit ja kahvinkeitin olivat samaan aikaan päällä. Keittiön lattia oli romahtanut yhdestä nurkasta. Sain alkaa ensitöikseni tehdä lämmintä kuistia ja sisävessaa. Meitä ulkovessa ei olisi haitannut, mutta se kävi vanhempiemme luonnolle.

Johanna: Lähdimme soitellen sotaan, sillä emme olleet koskaan ennen remontoineet vanhaa taloa. Antti on onneksi puuseppä, ja hänen taitava isänsä on ollut isona apuna. Olemme etsineet tietoa perinnerakentamisesta kirjoista ja kyselleet ihmisten kokemuksia. Asioita olisi voinut tehdä toisinkin, mutta talo on ainakin vielä pystyssä.

Millaista on asua paikassa, joka kuhisee kesällä turisteja ja hiljenee talveksi?

Johanna: Nykyään nautin omasta rauhasta. Lähinaapurina meillä on yksi ympärivuotinen asukas. Muut ovat mökkiläisiä. Keskustaan on matkaa kuusi kilometriä, ja siellä ovat myös lähimmät katuvalot. Kotikylällä pitää liikkua talvisin otsalamput päässä.

Lapsilla ei ole kavereita ihan naapurissa, mutta toistaiseksi heillä on riittävästi seuraa toisistaan. Kun meillä käy ystäviä Helsingistä, heidän pitää saada heti radio ja telkkari päälle, koska meillä on liian hiljaista. Me taas nautimme hiljaisuudesta. Toisaalta taloon mahtuu huutoa ja kiljuntaa, kun ei tarvitse pelätä, että naapurit kuulevat.

Miten talo toimii lapsiperheen kotina?

Johanna: Talo on joustanut yllättävän hyvin perheen kasvaessa. Olemme muuttaneet ja vaihtaneet huoneita tarpeen mukaan. Tildan ja Taiton huone oli aluksi olohuone ja myöhemmin vanhempien makuuhuone. Oivalle rajasimme oman tilan lastenhuoneen viereiseen pieneen läpikulkutilaan. Oivaa ei häiritse, vaikka sisarukset kulkevat hänen huoneensa läpi. Lapset ovat niin tottuneita olemaan tiiviisti yhdessä ja jakamaan huoneen, että heillä on heti ikävä toisiaan, kun joku menee kaverin luokse yökylään.


Astia-aarteita. Kotiin on ostettu käytettyinä vain Oivan sänky ja salongin kirjahylly sekä pari uutta säilytyskalustetta. Muut esineet ovat tulleet jossain vastaan, saatu tai pelastettu roskalavalta. Kuva: Juha Salminen


Minkälaisia sisustajia olette?

Johanna: Emme kovin kummoisia. Meillä ei tarvitse olla samanlaista kuin muilla vaan sellaista, mikä näyttää meidän mielestämme kivalta. Vanhassa talossa hirret ovat vanhoja ja seinät vinoja. Lapsemme tykkäävät askarrella ja piirtää, ja heidän tuotoksiaan on paljon esillä. Pidämme siitä, että koti on käytännöllinen, ja käytämme sitä mitä on saatavilla. On meillä Ikean kuvasto, jota joskus selailen, mutta kun tarvitsemme jotain, käymme ensin etsimässä pihavarastosta. Kylällä on myös loistava kierrätyspiste.

Miten tavarat pysyvät teillä järjestyksessä?

Johanna: Kaikki perustuu siihen, että tavaraa on vain sen verran kuin kaappeihin mahtuu. Lasten syntymän myötä vannotimme sukulaisia, ettei meille hankita mitään turhia muovihärpäkkeitä. Ulkovarastossa säilytämme muun muassa huonekaluja. Käymme hakemassa sieltä pöydän tai tuolin, kun tarvitsemme jotain. Vien sinne aina osan lasten leluistakin, ja tuon mukanani vaihtureita. Silloin ne tuntuvat uusilta. Ei tarvitse olla jatkuvasti ostamassa uutta, kun osa tavaroista on välillä pois silmistä.


Lisää tilaa. Vanhemmat saivat oman makuuhuoneen talon laajennusosasta. Kodin tapetit ovat joko alkuperäisiä tai Johannan poistomyyntilöytöjä. Kuva: Juha Salminen

 


Matoilla on tarina. Tilda tykkää kodista, jossa on paljon itsetehtyjä juttuja. Kodin räsymatot ovat Johannan, hänen äitinsä ja mummunsa kutomia. Oivan huoneen räsymatto on kudottu vaarin vanhoista pussilakanoista. Kuva: Juha Salminen


Miten vietätte mieluiten aikaa kotona?

Johanna: Tykkään siitä, että tilaa on vähän ja olemme lähellä toisiamme. Talon koko ei ole ollut koskaan ongelma. Lisäosaakaan emme olisi välttämättä tarvinneet, mutta tuli ajatus, että jotain pitää rakentaa.

”Tarhapäivän jälkeen lapset kaipaavat läheisyyttä ja kantavat lelunsa tupaan.”

Keittiötupa on paikka, jossa oleskelemme ja puuhastelemme paljon yhdessä: syödään, tehdään läksyt, leikitään, katsotaan telkkaria ja kootaan palapelejä. Lapset kaipaavat tarhapäivän jälkeen läheisyyttä ja kantavat usein lelunsa tupaan.

Viikonloput vietämme kotihiirinä. Pizzaperjantaisin syömme itsetehtyä tai pakastepizzaa, mikä on lasten suosikki. Lauantaisin menemme ulkosaunaan, katsomme luonto-ohjelmia ja syömme jätskiä ja popcorneja.

 

Perhe

Johanna, 36, ja Antti Österman, 38, sekä lapset Oiva, 8, Tilda, 6, ja Taito, 4, asuvat Taivassalossa. Perheeseen kuuluu myös kaksi koiraa, kolme lammasta ja kuusi kanaa.

Johanna pyörittää omaa tekstiilialan

yritystään, Antti työskentelee puuvene-veistäjänä, merimiehenä ja lossinkuljettajana. Perheen koti on 1840-luvulla valmistunut 105-neliöinen hirsitalo, jonka laajennus

valmistui 2017.

– Aina on tilaa vielä yhdelle tai kahdelle, sanoo synttärisankarin äiti Annica.

Mikä ihana idea – noin mekin tehdään jatkossa.

Näin ajatteli porvoolainen Annica Lindén, kun hän luki viime syksynä Kodin Kuvalehden nettijutun jyväskyläläisestä äidistä, joka toivotti poikansa kuusivuotisjuhliin tervetulleeksi ilman synttärikutsuja jääneen lapsen.

Jos muutkin tekisivät noin, yksinäisiä lapsia ei kohta enää olisi, Annica mietti. Hän ehdotti tyttärelleen Fannylle, että toteutetaan sama idea helmikuussa, kun tämä täyttää kahdeksan.

– Arvasin kyllä, mitä Fanny vastaa ehdotukseen: Totta kai! Hän on sosiaalinen lapsi, joka ystävystyy helposti uusien kavereiden kanssa, ja oikeudenmukaisuus on hänelle tärkeää, Annica sanoo.

Niinpä hän kirjoitti tällä viikolla Facebookiin avoimen kutsun:

Annica uskoo, että ennestään tuntematon kaveri solahtaa juhlaporukkaan helposti, sillä luvassa on mukavaa ohjelmaa: pomppulinna ja askartelua ainakin.

– Olen itse tällainen askartelija, ja siksi meidän juhlissa on aina jotain askartelua. Viime vuonna koristelimme kangastusseilla pehmoavaimenperiä, tänä vuonna ehkä tuunaamme kukkia. Askartelupöydän ääressä ollaan kaikki ystäviä, vaikkei tunnettaisi ennestään.

Viime vuonna Fannyn synttäreillä oli merenneitoteema.
Viime vuonna Fannyn synttäreillä oli merenneitoteema.

Annica ajattelee, että ennestään tuntemattoman kaverin kutsuminen synttäreille on helppo tapa levittää hyvää mieltä. Juhlat järjestetään joka tapauksessa, joten yksi tai kaksi lautasta lisää pöytään ei tuo lisää vaivaa. Iloa siitä on toivottavasti vielä juhlapäivän jälkeenkin, jos vaikka juhlissa syttyisi uusi ystävyys.

Jos siis Porvoon seudulla on joku, joka haluaisi kovasti yksisarvisjuhliin, ota yhteyttä Annicaan.

Kutsukortti pienelle juhlijalle tulee postissa tuota pikaa, hän lupaa.