Elin lapsuuteni ja nuoruuteni lyhyellä umpikujalla, aivan pussin perällä. Perheitä oli kadulla vajaa kymmenen. Leikkikavereita olivat naapurin pojat ja samanikäiset serkut.

Kerran kesällä, kun serkut olivat kylässä, päätimme tehdä naapurin poikien kanssa jotakin todella uskaliasta. Päätimme nimittäin lähteä seikkailemaan. Kukaan meistä ei ollut  kouluikäinen, mutta vanhemmat antoivat retkelle luvan.

Seikkailun kohteena oli kadun toinen pää. Siellä avautui villi metsä, johon johti pieni patikkapolku. Kaikki meistä tiesivät metsän ja olivat nähneet polun. Mutta kukaan ei ollut koskaan astunut tuolle polulle. Mitä siellä olisi, sitä saatoimme vain arvailla.

Meitä oli viisi tai kuusi, kun astuimme polulle. Kaikkia jännitti niin, että puheripuli oli keskeytymätön. Kuikuilimme välillä taaksepäin, ja pian oli maisema edessä ja takana tuntematon.

Hetken käveltyämme tulimme pienelle purolle. Ylitimme sen ja tulimme kallioille. Siellä joku, en muista kuka, sanoi sen ensimmäisenä  ääneen: ”Minulla on kakkahätä.” Tuli hetken hiljaisuus. Sitten: ”Niin minullakin.” ”Ja minulla.” ”Minulla myös.” Kävi ilmi, että kaikki olivat saaneet kakkahädän samaan aikaan.

Teimme strategian: Jokainen menisi omaan suuntaansa kakalle ja sitten palaisimme lähtöpaikkaan. Näin teimmekin, ja kun kaikki olivat palannet paikalle, kiersimme katsomassa toistemme tuotokset. Kun ne kaikki oli nähty, lähdimme kotiin. Nauroimme keveää, iloista ja huojentunutta naurua. Jätimme taakse nimittäin myös jotakin muuta kuin jätöksemme. Jätimme sinne pelkomme.

Pelko on jotakin, jonka kanssa kaikki meistä joutuvat elämään aika ajoin. Pelkäämme asioita, joita emme tunne ja joista emme tiedä. Koska lapset eivät vielä tiedä paljoa, he pelkäävät usein. Esikoispoikani pelkäsi ”sileitä ja kiiltäviä ihmisen muotoisia asioita, jotka puhuvat ihmisten kielellä, mutta eivät ole ihmisiä”, eli robotteja. Ja sen voin ymmärtää.

Olen kuitenkin myös sitä mieltä, että lapsilla on harvinaisen hyvä luontainen kyky käsitellä itse monia pelkojaan ja tulla niiden herraksi. Muistatteko, kun kiipesitte lapsena puuhun ja huusitte: ”Äiti, katso, olen näin korkealla!” Katsoitte ylöspäin ja aprikoitte, vieläkö kiipeäisi yhden oksarivin ylöspäin. Jalkapohjissa tuntui kummalta, mutta halusitte silti jatkaa.

Entä muistatteko, kiehtoivatko tulitikut teitä? Miten tulitikkuaski rapisi kielletyn tunnetta? Eikö tulitikun tuoksussa ollut jotakin, mikä kuului vain aikuisille? Minä – voin sen tunnustaa – karkasin kokeilemaan tulitikkuja metsään, ja tilanne karkasi kesäkuumalla käsistä. Tuli pieni metsäpalo. Tuli myös satikutia.

Psykologiassa tällaisista asioista puhutaan riskikäyttäytymisenä. Sanotaan, että joillakin lapsilla on taipumus hakeutua riskialttiisiin tilanteisiin. Taipumusta pidetään huolestuttavana, ja se halutaan kitkeä lapsista pois. Mutta entä jos se, mitä riskikäyttäytymiseksi kutsutaan, onkin lapsille luontainen tapa tulla tutuksi pelkojensa kanssa? Katsoa, kuinka pitkälle voi vielä mennä? Kuinka lähelle tulta käden voi laittaa ennen kuin polttaa?

Tällainen  riskikäyttäytyminen on luontaista myös eläinten poikasille. Gemssien ja alppikauriiden poikaset hakeutuvat vaarallisille jyrkänteille. Eläinten poikaset painivat, kunnes toista sattuu, ja näin ne oppivat, miten kovaa voi purra. Kun eläinkokeissa rottien poikasilta on estetty tällainen käyttäytyminen, vaikka ne ovat muuten voineet elää sosiaalista elämää, poikasten kehitys ei ole edennyt täysin normaalisti. Niistä on tullut neuroottisia, aggressiivisia ja arvaamattomia, eivätkä ne ole ikuisiällä uskaltaneet tutustua ympäristöönsä.

Maailma on muuttunut oman lapsuuteni ajoista niin, että lapset eivät enää seikkaile yhtä paljon keskenään, vaan aikuinen on useimmiten mukana. Elämä päiväkodissa muistuttaa jossakin määrin edellämainittua eläinkoetta: sosialiseerata saa, mutta ei kiipeillä, painia tai juosta vaarallisten pöydänkulmien lähellä. Jos minulla ja ystävilläni olisi ollut aikuinen mukana omalla metsäretkellämme, olisiko retki ollut niin ikimuistoinen? Ei olisi ollut pelkoa, jonka voittaa. Aikuisten ohjaamat harrastukset eivät opeta pelosta, mutta lapset voivat opettaa siitä paljon toisilleen.

Kun omaa poikaani iltaisin pelotti, kerroin hänelle näin: ”Sinä varmasti ajattelet, että pelko on jotakin, joka kasvaa ja kasvaa. Kun joudut yksin pimeään, luulet, että pelko on  joka hetki suurempi ja suurempi ja että sinä täytyt siitä, kunnes räjähdät. Mutta pelko ei ole sellaista. Pelko on sellaista, että ensin se nousee, nousee ja nousee, mutta sitten se yhtäkkiä pysähtyy. Pelolla on yläraja. Siellä pelon pää osuu kattoon, eikä se enää kasva. Siksi pelkoon ei kuole. Kun pelko pysähtyy, alat kysellä, mitä minä oikein pelkään. Huomaat, ettei se ollutkaan niin pelottavaa. Se oli jotakin muuta, ja pelko esti sinua näkemästä sitä.”

Meillä oli pitkä periodi, jolloin poikani iltasadun sijaan pyysi: "Kerro taas se pelkojuttu”. Hän on oikeastaan ollut aina aika hyvä voittamaan pelkonsa. Toki olemme puhuneet, että joitakin asioita sietääkin pelätä.

Tämä on viimeinen kolumnini Meidän Perheen sivustolla. Suuret kiitokset kaikille lukijoille!