Elin lapsuuteni ja nuoruuteni lyhyellä umpikujalla, aivan pussin perällä. Perheitä oli kadulla vajaa kymmenen. Leikkikavereita olivat naapurin pojat ja samanikäiset serkut.

Kerran kesällä, kun serkut olivat kylässä, päätimme tehdä naapurin poikien kanssa jotakin todella uskaliasta. Päätimme nimittäin lähteä seikkailemaan. Kukaan meistä ei ollut  kouluikäinen, mutta vanhemmat antoivat retkelle luvan.

Seikkailun kohteena oli kadun toinen pää. Siellä avautui villi metsä, johon johti pieni patikkapolku. Kaikki meistä tiesivät metsän ja olivat nähneet polun. Mutta kukaan ei ollut koskaan astunut tuolle polulle. Mitä siellä olisi, sitä saatoimme vain arvailla.

Meitä oli viisi tai kuusi, kun astuimme polulle. Kaikkia jännitti niin, että puheripuli oli keskeytymätön. Kuikuilimme välillä taaksepäin, ja pian oli maisema edessä ja takana tuntematon.

Hetken käveltyämme tulimme pienelle purolle. Ylitimme sen ja tulimme kallioille. Siellä joku, en muista kuka, sanoi sen ensimmäisenä  ääneen: ”Minulla on kakkahätä.” Tuli hetken hiljaisuus. Sitten: ”Niin minullakin.” ”Ja minulla.” ”Minulla myös.” Kävi ilmi, että kaikki olivat saaneet kakkahädän samaan aikaan.

Teimme strategian: Jokainen menisi omaan suuntaansa kakalle ja sitten palaisimme lähtöpaikkaan. Näin teimmekin, ja kun kaikki olivat palannet paikalle, kiersimme katsomassa toistemme tuotokset. Kun ne kaikki oli nähty, lähdimme kotiin. Nauroimme keveää, iloista ja huojentunutta naurua. Jätimme taakse nimittäin myös jotakin muuta kuin jätöksemme. Jätimme sinne pelkomme.

Pelko on jotakin, jonka kanssa kaikki meistä joutuvat elämään aika ajoin. Pelkäämme asioita, joita emme tunne ja joista emme tiedä. Koska lapset eivät vielä tiedä paljoa, he pelkäävät usein. Esikoispoikani pelkäsi ”sileitä ja kiiltäviä ihmisen muotoisia asioita, jotka puhuvat ihmisten kielellä, mutta eivät ole ihmisiä”, eli robotteja. Ja sen voin ymmärtää.

Olen kuitenkin myös sitä mieltä, että lapsilla on harvinaisen hyvä luontainen kyky käsitellä itse monia pelkojaan ja tulla niiden herraksi. Muistatteko, kun kiipesitte lapsena puuhun ja huusitte: ”Äiti, katso, olen näin korkealla!” Katsoitte ylöspäin ja aprikoitte, vieläkö kiipeäisi yhden oksarivin ylöspäin. Jalkapohjissa tuntui kummalta, mutta halusitte silti jatkaa.

Entä muistatteko, kiehtoivatko tulitikut teitä? Miten tulitikkuaski rapisi kielletyn tunnetta? Eikö tulitikun tuoksussa ollut jotakin, mikä kuului vain aikuisille? Minä – voin sen tunnustaa – karkasin kokeilemaan tulitikkuja metsään, ja tilanne karkasi kesäkuumalla käsistä. Tuli pieni metsäpalo. Tuli myös satikutia.

Psykologiassa tällaisista asioista puhutaan riskikäyttäytymisenä. Sanotaan, että joillakin lapsilla on taipumus hakeutua riskialttiisiin tilanteisiin. Taipumusta pidetään huolestuttavana, ja se halutaan kitkeä lapsista pois. Mutta entä jos se, mitä riskikäyttäytymiseksi kutsutaan, onkin lapsille luontainen tapa tulla tutuksi pelkojensa kanssa? Katsoa, kuinka pitkälle voi vielä mennä? Kuinka lähelle tulta käden voi laittaa ennen kuin polttaa?

Tällainen  riskikäyttäytyminen on luontaista myös eläinten poikasille. Gemssien ja alppikauriiden poikaset hakeutuvat vaarallisille jyrkänteille. Eläinten poikaset painivat, kunnes toista sattuu, ja näin ne oppivat, miten kovaa voi purra. Kun eläinkokeissa rottien poikasilta on estetty tällainen käyttäytyminen, vaikka ne ovat muuten voineet elää sosiaalista elämää, poikasten kehitys ei ole edennyt täysin normaalisti. Niistä on tullut neuroottisia, aggressiivisia ja arvaamattomia, eivätkä ne ole ikuisiällä uskaltaneet tutustua ympäristöönsä.

Maailma on muuttunut oman lapsuuteni ajoista niin, että lapset eivät enää seikkaile yhtä paljon keskenään, vaan aikuinen on useimmiten mukana. Elämä päiväkodissa muistuttaa jossakin määrin edellämainittua eläinkoetta: sosialiseerata saa, mutta ei kiipeillä, painia tai juosta vaarallisten pöydänkulmien lähellä. Jos minulla ja ystävilläni olisi ollut aikuinen mukana omalla metsäretkellämme, olisiko retki ollut niin ikimuistoinen? Ei olisi ollut pelkoa, jonka voittaa. Aikuisten ohjaamat harrastukset eivät opeta pelosta, mutta lapset voivat opettaa siitä paljon toisilleen.

Kun omaa poikaani iltaisin pelotti, kerroin hänelle näin: ”Sinä varmasti ajattelet, että pelko on jotakin, joka kasvaa ja kasvaa. Kun joudut yksin pimeään, luulet, että pelko on  joka hetki suurempi ja suurempi ja että sinä täytyt siitä, kunnes räjähdät. Mutta pelko ei ole sellaista. Pelko on sellaista, että ensin se nousee, nousee ja nousee, mutta sitten se yhtäkkiä pysähtyy. Pelolla on yläraja. Siellä pelon pää osuu kattoon, eikä se enää kasva. Siksi pelkoon ei kuole. Kun pelko pysähtyy, alat kysellä, mitä minä oikein pelkään. Huomaat, ettei se ollutkaan niin pelottavaa. Se oli jotakin muuta, ja pelko esti sinua näkemästä sitä.”

Meillä oli pitkä periodi, jolloin poikani iltasadun sijaan pyysi: "Kerro taas se pelkojuttu”. Hän on oikeastaan ollut aina aika hyvä voittamaan pelkonsa. Toki olemme puhuneet, että joitakin asioita sietääkin pelätä.

Tämä on viimeinen kolumnini Meidän Perheen sivustolla. Suuret kiitokset kaikille lukijoille!

Moni mies herää tasa-arvon tärkeyteen tyttärensä myötä. Justin Trudeau perustelee, miksi se on myös poikien vanhempien asia.

Kanadan pääministeri, Justin Trudeau, 45, ihastuttaa mielipiteillään. Muun muassa kirjallisuutta ja kasvatustieteitä opiskellut Trudeau on puhunut esimerkiksi tiukemman ilmastopolitiikan ja tuloeroja tasaavan verotuksen puolesta sekä marssinut perheensä kanssa Pride-kulkueessa. Kun Trudeau valittiin pääministeriksi vuonna 2015, hallitukseen nousi ensimmäistä kertaa tasamäärä naisia ja miehiä.

Nyt häntä on jälleen kerran erityinen syy ihailla, nimittäin kasvattajana ja vanhempana. Trudeau kertoo MarieClaire.com-sivustolle kirjoittamaan esseessä kasvattavansa pojistaan Xavierista, 9, ja Hadrienista, 3, feministejä ja perustelee, miksi.

Tyttöjen tsemppaaminen ei riitä

Trudeau kertoo, että isänä, poikana, aviomiehenä ja kansalaisena hän joutuu todistamaan epätasa-arvoa ja haasteita, joita maailman tytöt ja naiset kohtaavat joka päivä. Siksi hän haluaa opettaa tyttärelleen Ella-Gracelle, 8, että hän riittää ja on arvokas omana itsenään. Trudeaun vaimo, Sophie Grégoire Trudeau, sai hänet ymmärtämään, että se ei ole vielä tarpeeksi. Sen lisäksi pitää opettaa poikia.

Trudeau toivoo, että hänen poikansa eivät juutu toteuttamaan miehen mallia, joka on vahingollinen sekä heille että muille.

Justin Trudeau kertoo ymmärtäneensä, että pojilla on valta ja vastuu muuttaa seksistinen yhteiskuntamme. Hän kirjoittaa toivovansa, että hänen poikansa eivät juutu toteuttamaan miehen mallia, joka on vahingollinen paitsi heille, myös ympäröiville ihmisille. Hän haluaa poikiensa olevan ylpeitä feministejä, jotka puolustavat sitä, mikä on oikein.

Lopulta feminismissä ei ole kyse vain naisten ja miesten tasa-arvosta, vaan siitä, että kaikilla on samat oikeudet ja vapaudet, Trudeau huomauttaa.

Suomessa ysiluokkalaiset saivat feminismikirjan

Trudeaun lailla moni mies on tyttären myötä havahtunut huomaamaan sen, millaisia oletuksia tyttöyteen ja naiseuteen kuuluu.

Kahden tyttären isä kertoo vauva.fin jutussa ottavansa tasa-arvon nyt eri tavalla tosissaan kuin ennen lapsia.

– Olen miettinyt monta kertaa, miten joskus kerron tytöille, että joidenkin miesten mielestä on ihan ok käyttäytyä naisia kohtaan halveksivasti ja että sitä ei tarvitse sietää, että heitä ei tarvitse kuunnella, eikä ainakaan uskoa. 

Meillä on jo kasvamassa suomalainen ikäpolvi, jotka eivät ehkä kaikki ole feministejä, mutta ovat ainakin saaneet mahdollisuuden kuulla, mistä on kyse. Suomessa kaikille ysiluokkalaisille jaettiin viime keväänä Chimamanda Ngozi Adichien essee Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä. Kirjalahjoitus kuului valtakunnalliseen hankkeeseen, jonka tarkoituksena on synnyttää monimuotoista keskustelua tasa-arvosta.

– Adichi painottaa, että vaikka tytöt ja pojat ovat biologisesti erilaisia, heidän täytyy saada valita elämänsä itse. Kenenkään ei tule tehdä itsestään pienempää tai rajumpaa kuin on, jotta olisi hyväksytty. -- Moni aikuinenkin voisi saada kirjasta ajateltavaa, tuottaja Hanna-Mari Arosilta kirjoittaa esseestä vauva.fissä. 

Kysely

Kasvatatko pojastasi feministiä?

Kaksosraskaus muutti Katin kehoa niin rajusti, että se alkoi vaikuttaa hänen mieleensä. 

Joskus käy niin, että raskaus jättää äidin vartaloon jäljet, joista tulee taakka – vaikka kyse olisi ulkonäköseikasta.

Niin kävi Kati Saukolalle, 35, jonka kaksospojat syntyivät 13 vuotta sitten. Ihanat pojat tekivät Katista onnellisen äidin, mutta raskaus jätti kehoon pysyviä jälkiä, jotka lopulta alkoivat vaikuttaa myös mieleen. Molemmat pojat painoivat syntyessään kolme kiloa, ja Katin paino nousi raskausaikana 40 kiloa. 

Sopeutuminen omaan kehoon kärjistyi, kun Katille puhkesi pälvikalju. Kaksi vuotta sitten hän ajoi loputkin hiuksensa pois.

Tämän vuoden keväällä Kati päätyi äärimmäiseen ratkaisuun: hän hakeutui leikkaukseen, jossa löysäksi jäänyt vatsan iho operoitiin. Samalla korjattiin vatsalihasten erkauma, jonka vuoksi Kati oli kärsinyt selkäsäryistä. Kati kertoo tarinansa Kauneuden hinta -ohjelmassa, joka esitetään Avalla.

”Tiedän, ettei ulkonäkö ole maailman tärkein asia, mutta itsetunnon kannalta sillä vain on merkitystä.”

Operaatio tehtiin maaliskuussa. Sitä seurasi kahden kuukauden sairausloma. Heinäkuussa jälkitarkastuksessa lääkärit totesivat, että leikkaus oli sujunut suunnitellusti. Isoin muutos tapahtui Katin mielestä hänen päänsä sisällä.

– On ollut todella vapauttavaa käyttää normaaleja vaatteita. Enää minulla ei ole sellainen olo, että tarvitsisi peitellä mitään, Kati sanoo. 

– Huomasin, miten suurta taakkaa olin kantanut. Sain kaksoset 22-vuotiaana, ja kannoin roikkuvaa vatsaa koko aikuisikäni. Oli tavallista, että keksin tekosyitä olla lähtemättä minnekään, koska mietin, miltä näytän. Tiedän, ettei ulkonäkö ole maailman tärkein asia, mutta itsetunnon kannalta sillä vain on merkitystä.

”En piiloudu enää hassuttelun taakse”

Suurin muutos on tapahtunut suhteessa muihin ihmisiin. Kati sanoo, että hän on nyt paljon vahvempi kuin aikaisemmin. Hän on alkanut pohtia paljon myös äitien uhrautumista perheensä eteen sekä sitä, mitä äidiltä odotetaan.

– Minusta on tuntunut, että aikaisemmin olen ollut vain toisten käytettävissä. Nyt haen itsekkäästi aikaa myös itselleni. Se on ollut muille sokkikin, etten olekaan vain äiti ja vaimo vaan nainen, Kati kuvailee. 

”Minusta tuntuu, että olin hauska sen takia, että veisin huomion pois vatsastani.”

Myös omaa asennettaan Kati katsoo nyt toisesta näkökulmasta.

– Minusta tuntuu, että olen ollut kauhean hauska sen takia, että veisin huomion pois roikkuvasta vatsanahastani. Nyt ajattelen, että vakava puoleni pääsee paremmin oikeuksiinsa, kun minun ei tarvitse peitellä mitään. Uskallan olla enemmän vain oma itseni ja suorassa, eikä tarvitse piiloutua hassuttelun  taakse.

Katin perhe vietti elokuussa lomaa Yhdysvalloissa. Kuvassa mukana nuorin poika Veeti. Kuva: Katin kotialbumi
Katin perhe vietti elokuussa lomaa Yhdysvalloissa. Kuvassa mukana nuorin poika Veeti. Kuva: Katin kotialbumi

Kauneuden hinta -ohjelmassa Kati puhuu siitä, että hän haluaa olla tyytyväinen itseensä paitsi äitinä ja työntekijänä, myös ilman niitä rooleja. Se on tärkeää jaksamisen kannalta, hän sanoo.

– Jos hukkaa itsensä, väsyy olemaan äiti ja täydellinen työntekijä. Silloin jää itse täysin hakoteille. Kaikesta tulee suorittamista, Kati kuvailee.

– Itsestäni tiedän, että jos naisellinen nainen ei tule esille missään, alan voimaan tosi huonosti. Nyt minulla on olo, että hohdan sisältäpäin. Kun kannan itseni, läsnä oleminen arjessa on ihan erilaista. Minusta kaikkien naisten pitäisi muistaa olla ei ylpeitä vaan ylväitä.