Rutiinikäynti terveyskeskuksessa mullisti Sannan elämän. Hänestä tuli syöpälapsen äiti.

Millainen on onnenhetki?

Kun koko perhe on yhdessä, Sanna, 34, sanoo. Kun voi kuunnella lasten jutustelua, sisarusten mahtavia ja kekseliäitä tarinoita. Kun voi lähteä koko perheen kanssa retkelle, rannalle ja kaupungille.

Suuri haave on, että saisi tapetit vaihdettua. Ja ehkä jonain päivänä: olla huoleton.

Terveyskeskuksesta sairaalaan

Äh, korvatulehdus. Seitsemän kuukauden ikäinen Viljami on vaisu ja itkuinen ja hieroo korviaan. Eikä häntä huvita edes se, kun Sanna hyppyyttää häntä sylissään.

On marraskuu 2010. Viljami on perheen toinen lapsi, ja Sanna huomaa, ettei poika ole oma itsensä. Sanna soittaa terveyskeskukseen ja saa ajan. Siellä varmistuu, että pojan kummassakin korvassa on tulehdus.

Katsotaan vielä tulehdusarvo, lääkäri sanoo. Pikatesti vain, pieni pisto vauvan sormenpäähän.

Laite ei saa tulosta luettua, vaikka testiä yritetään kolmesti. Pieni haava Viljamin sormenpäässä ei tahdo tyrehtyä. Tulehdusarvo päätetään mitata laboratoriossa, paremmilla laitteilla.

Kun tulokset tulevat, hoitaja lähettää Sannan ja Viljamin takaisin lääkärin luo.

– Nyt pitäisi lähteä sairaalaan, lasten päivystykseen, lääkäri sanoo.

– Ambulanssia ei tarvita, mutta mene suoraan.

En pysty ajamaan, Sanna ajattelee. Hän hakee mukaan miehensä Antin ja perheen esikoisen, ­kaksivuotiaan Aleksanterin.

Viljamilla on leukemia

Mustelmia? Ei, ei Viljamilla ole. Sanna on vastannut kysymykseen samoin jo terveyskeskuksessa ja nyt sairaalan päivystyksessä.

Asiat yhdistyvät hänen mielessään, nämä ja joskus jostain kuullut. Ne miettivät leukemiaa, Sanna tajuaa. Hän ei sano sitä ääneen. Kun ei sano, sitä ei ehkä ole.

Viljamista otetaan verikokeita ja röntgenkuvia ja häntä tutkitaan ultraäänellä. Tulee ilta, ja Antti vie Aleksanterin mummolaan. Sitten Sanna, Antti ja Viljami istuvat ja odottavat sairaalan käytävällä. Viljami syö päärynäsosetta,
tunnit kuluvat, on vain odotettava.

Maaliskuussa syntynyt Viljami on ollut iloinen, hyväntuulinen ja helppo vauva. Sanna ja Antti ovat päättäneet, että kolmaskin lapsi saa tulla pian.

Sanna odottaa perheen kolmatta lasta neljännellä kuukaudella. Ja nyt hän istuu keskussairaalan käytävällä odottamassa, mitä kaikki testit kertovat Viljamista.

Se mitä ei sano, on silti totta. Viljamilla on leukemia.

Heti teho-osastolle

Kaikki kieppuu ympärillä. Sanna vajoaa istumaan, puristaa Viljamia ja ajattelee, että tätä te ette ­minulta vie.

Viljami otetaan teho-osastolle heti. Asiat vyöryvät Sannan ja Antin yli. Sanoja, numeroita, viitearvoja. Pitäisi olla 15, on 1 053. Pitäisi olla 200, on 13. Pitäisi olla 100, on 23. Luvuista Sanna ja Antti ymmärtävät sen, mitä lääkäri myös sanoo. Viljamin tilanne ei näytä hyvältä.

Jotta lasta voidaan hoitaa, häntä pidetään tajuttomana. Sanna ja Antti lähetetään yöksi kotiin.

Seuraavana päivänä luuydinpunktio varmistaa diagnoosin: akuutti lymfoblastileukemia, ALL. Sairaus on vauvoilla hyvin harvinainen. Joka vuosi siihen sairastuu Suomessa nollasta kahteen vauvaa.

Se mitä ei tapahdu melkein kenellekään, tapahtuu kuitenkin jollekin.

– Meille sattui hirveän huono onni, Sanna sanoo.

"Halusimme tietää kaiken"

Ei ole paikkaa, johon koskea. Kanyyleja, ­katetri, hengityskone. Tehohoidossa Viljami tuntuu olevan täynnä letkuja ja lätkiä. Sanna istuu ­Viljamin vieressä ja tuijottaa hengityskonetta. Vihreää väriä, kun vauva hengittää itse ja violettia, kun laite hengittää hänen puolestaan.

Viljami saa verensiirron, ja hänelle asennetaan keskuslaskimokatetri, jota pitkin voidaan antaa lääkkeitä.

– Kysyimme lääkäreiltä paljon, halusimme tietää kaiken. Se on keinotekoinen yritys kiskoa itsensä tilanteen tasalle. Että jos ymmärrän, edes jokin on hallinnassa.

Viljamin tehohoito jatkuu, ja joka päivä lääkäri sanoo: Katsotaan.

Katsotaan.

Katsotaan.

Katsotaan.

Kun Sanna ja Antti viidentenä päivänä tulevat sairaalaan, lääkäri on heitä vastassa. Viljami on hereillä ja tapellut hengityskonetta vastaan niin, että se on otettu irti. Hän hengittää itse, makaa sairaalasängyssään ja hymyilee vanhemmilleen vähän.

Tehohoidon jälkeen Viljami siirretään lasten syöpäosastolle.

– Se tuntui valtavalta voitolta.

Pappa hoitaa kotona isoveljeä

Kysymys on pyörinyt Sannan päässä, mutta hän on jättänyt sen sanomatta. Syöpäosastolla hän kysyy: Montako vauvaleukemiaa tässä sairaalassa on hoidettu?

– Kaksi, lääkäri vastaa.

– Miten heidän kävi?

– Toinen menehtyi, toinen parantui.

Koska sairaus on vauvaiässä niin harvinainen, Viljami otetaan mukaan kansainväliseen tutkimusohjelmaan. Hänen hoitonsa jaetaan blokkeihin eli jaksoihin. Jokaisen blokin aikana Viljami saa sytostaattihoitoa, ja blokkien välissä odotetaan veriarvojen palautumista tasolle, jossa lapsi kestää seuraavan blokin. Sytostaatit eli solunsalpaajat estävät solujen jakautumisen ja tuhoavat syöpäsolut.

Perheen hirveän huonoa onnea seuraa ensimmäinen onni. Syöpä ei ole levinnyt Viljamin keskushermostoon.

Sitten toinen onni. Sannan isä, Aleksanterin ja Viljamin pappa, jättäytyy työstään vuodeksi ollakseen ­Aleksanterin kanssa. Antti ei saa työstään pitkää sairauslomaa, ja Sannan on oltava sairaalassa Viljamin kanssa.

– Aleksanteri sai olla päivät papan kanssa. Olen ikuisesti kiitollinen siitä.

Onni on myös se, että perhe asuu lähellä sairaalaa. Sanna ja Antti pystyvät olemaan Viljamin kanssa koko ajan.

Iltaisin Sanna siirtää sairaalasänkynsä Viljamin sängyn viereen ja kurottaa pitääkseen häntä kädestä. Viljami on tottunut nukkumaan niin.

Hän saa nukkua niin.

Arki on odottamista

Odottamista, odottamista, odottamista. Viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen.

– Sellaista syöpäperheen arki on. Odotetaan veriarvojen parantumista, seuraavaa hoitojaksoa, alustavia tuloksia, sitten seuraavia tuloksia.

Jokaisen hoitojakson jälkeen Viljami on altis ­infektioille. Tavallisetkin bakteerit voivat aiheuttaa vakavan, jopa menehtymiseen johtavan tulehduksen.

Hoitoblokkien välissä Viljami pääsee kotiin. Välillä hän on sairaalassa eristettynä.

Sanna tuntee syyllisyyttä siitä, miten vähän hänellä on aikaa Aleksanterille. Siitäkin huolimatta, että mummu ja pappa tuovat Aleksanterin usein sairaalaan pikkuveljen ja äidin luo. Poika tuntuu sopeutuvan.

– Pikkuveljellä on lääkerobotti, hän sanoo  Viljamin tippakoneesta.

Ulos kevätaurinkoon

Maaliskuussa 2011 Viljami täyttää vuoden. Hän viettää yksivuotispäivänsä sairaalan syöpäosastolla. Kaikki osaston lapset saavat kakkua.

Samana päivänä alkaa pitkä hoitoblokki, josta tulee sekä Viljamille että Sannalle muita raskaampi.

Sivuvaikutuksena solusalpaaja rikkoo Viljamin suun limakalvot. Kipu on niin kova, että sitä hoidetaan ­morfiinilla.

Viljami ei syö kahteen viikkoon. Kun hän vihdoin syö vähän jäätelöä, hän näyttää melkein pelkäävän. Niin kipeä hänen suunsa on.

Hoitojakso on raskas, ja Sanna tuntee laitostuvansa. Niin vanhemmille usein käy. Sanna kertoo äidistä, joka seisoi kotioven edessä odottamassa, että se aukeaa. Sairaalassa unohtuu, että kahvasta pitää painaa.

Kun Viljami saa taas syötyä, hänen ei tarvitse olla päivällä kiinni laitteissa. Sanna leikkii Viljamin kanssa osaston leikkihuoneessa.

– Sanna, tehän voitte mennä ulos, Viljamin oma­hoitaja sanoo.

Sanna häkeltyy. Hän tajuaa, ettei ole tullut ajatelleeksikaan, että voisi käydä lapsensa kanssa pihalla.

On ihana kevättalvi, ja Viljami pääsee ulkoilemaan.

Pikkusisko syntyy

Huhtikuussa 2011, puoli vuotta Viljamin sairastumisen jälkeen, Sanna nukkuu viimeiset yöt sairaalassa. Kasvava maha painaa, ja sairaalasängyssä nukkuminen käy vaikeaksi. Perheen kolmannen lapsen laskettu aika lähestyy.

Sanna ja Antti vaihtavat vuoroa. Antti ottaa ­kesälomansa ja on sairaalassa Viljamin kanssa. Sanna ja Antti laskevat tarkkaan, että lomapäivät riittävät synnytykseen saakka. Sen jälkeenhän Antti saa isyysvapaata.

Viljamin hoito on vaikeassa vaiheessa. Hän saattaa tarvita kantasolusiirteen, mutta Sanna, Antti tai Aleksanteri eivät sovi luovuttajiksi, eikä sopivaa luovuttajaa löydy kansainvälisestä luovuttajarekisteristäkään.

On pieni mahdollisuus, että sopiva siirre saadaan vauvan syntyessä istukkaverestä. Mutta siirre osataan ottaa vain Helsingissä.

Ajatus synnyttämisestä yksin toisessa kaupungissa tuntuu Sannasta kamalalta.

– Vaikka Viljami on sairas, pitäisi voida iloita uudesta vauvasta, hän sanoo Antille.

Sairaala ratkaisee asian Sannan puolesta ja lähettää lääkärin Helsinkiin opettelemaan siirteen ottamisen.

Toukokuussa syntyy Aino. Viljamilla ja Ainolla on ikäeroa vuosi ja kuukausi.

Hyviä uutisia: Toivoa on

Antti pitää isyyslomaa ja on sairaalassa Viljamin kanssa. Antin sisko tulee perheen luo kuukaudeksi, ylimääräisiksi käsiksi.

Elokuussa 2011 Sanna ja Antti odottavat Viljamin luuydinpunktion tulosta tanskalaisesta laboratoriosta. Jos se on puhdas, kantasolusiirrettä ei sittenkään tarvita. Se olisi perheelle suuri helpotus: Viljami välttäisi raskaan ja vaativan hoidon.

Ylilääkäri kertoo tuloksen. Se on puhdas.

Sanna purskahtaa itkuun. Ensimmäisen kerran hän uskaltaa toivoa.

Vuosi sen jälkeen, kun Sanna vei korviaan hieroneen Viljamin terveyskeskukseen, perhe saa hyviä uutisia. Viljami siirtyy suonensisäisestä lääkityksestä suun kautta otettaviin solusalpaajiin.

Lääkkeet voi ottaa kotona. Viljami pääsee kotiin.

Perhearkea kotona

Linja-autoon, kauppaan, ehei. Leikkipuistoon ei missään nimessä.

Kokonaiseen vuoteen perhe ei ole käynyt yhdessä muualla kuin sairaalassa. Kun Viljami on solusalpaajablokkien välissä ollut kotona, on ollut pakko varoa infektioita.

Kun Viljami on kotona, perhe menee yhdessä kauppaan. On ­lauantai ja aamupäivä. Pöljä hymy päällä kaupassa koko porukka, Sanna kuvailee. Että näinkin voi tehdä!

Alkaa syöpäperheen arki. Sanna ja Antti ottavat Viljamin verinäytteet ja pitävät tarkkaa kirjaa lääkkeistä. Antti antaa Viljamille lääkkeet, jotta hiukkastakaan sytostaatteja ei päädy vauvaan.

Sanna on tarkka käsienpesusta ja luuttuaa vessan lattiaa kloriitilla. Tuntuu turhalta sairastaa edes yhtä nuhaa.

Antti käy töissä ja Aleksanteri kerhossa. Muuten perhe viettää paljon aikaa kotona.

Osa-aikatöitä ja lastenhoitoa

Tavanomainen arki-ilta, kello on kymmenen. Aleksanteri, Viljami ja Aino ovat nukkuneet jo yli tunnin. On tammikuu 2012, ja Viljamin kotihoitoon pääsystä on vajaat kolme kuukautta.

Sanna hinkkaa keittiönkaappeja puhtaaksi ja havahtuu. Jos minulla on aikaa pestä kaappeja, minulla on aikaa tehdä jotain muuta.

Se on iso havainto. Kun ei tarvitse olla sairaalassa, on aikaa.

Sannan äitiysloma on venynyt ensin uudella raskaudella ja vuodella sairaalassa, sitten äitiyslomalla.

– Minä tarvitsen näköjään uutta tekemistä, Sanna sanoo Antille.

Sanna ottaa yhteyttä työnantajaansa. Hän selittää, että haluaa aloittaa työt, muttei voi viedä lapsia hoitoon. Viljami on vielä liian herkkä infektioille.

Sanna aloittaa osa-aikatyön, jota hän voi tehdä pääosin etätyönä kotona. Välillä hän tekee töitä, kun lapset leikkivät, ja jatkaa illalla, kun Antti tulee kotiin. Se todella onnistuu: Sanna hoitaa kolmea lasta ja tekee töitä.

– Istun koneella niin, että näen lasten leikit. Pitää vain sietää sotku, joka sillä aikaa syntyy.

Jos videoneuvottelussa on asiakas, Sanna ei hievahda.

Yleensä sotku on leluja. Kerran se oli tomusokeria ja käsitiskiainetta, joista Viljami teki pöperöä pitkin lattiaa.

– Minun humanteri. Voi rakkaus, Sanna sanoo.

Vanhempiin jää epävarmuus

En kestä, jos. Niin ihmiset usein sanovat, kun ajattelevat lapsen vakavaa sairastumista. Sanna ei vastaa silloin mitään, mutta ajattelee mielessään: kyllä sinä kestäisit.

– Kun ihminen laitetaan kovan paikan eteen, on vain selvittävä, mentävä eteenpäin ja läpi.

– Lapsen sairaus ei tee vanhemmasta parempaa ihmistä. Mutta pienistä asioista ei viitsi enää valittaa.

Nyt Viljami on terve. Sanna ei halua sitä sanoa, sillä  varmuutta sairauden käyttäytymisestä ei koskaan ole.

– Vaikka lapsi sai kovimman osan, kivut ja kovan sairauden, vanhempiin jää epävarmuus.

Se tunne saa äidin mittaamaan sekuntikellolla nuhaisen vauvansa hengitystä. Vauva on Aleksanterin, Viljamin ja Ainon pikkusisko, joka syntyi lokakuussa 2013.

Nyt takana on vuosi ilman lääkkeitä. Viljami käy sairaalassa kerran kuukaudessa. Hän menee poliklinikalle mielellään, sillä sieltä saa hienon tarran. Tarroja on nyt 39, ja Viljami on koristellut niillä kansion.

Pian Viljami täyttää neljä.

Hän tykkää Legoista, uimisesta ja koirista. Mummusta ja papasta. Ja supersankareista, sillä isona hänestä tulee lääkäri tai Batman.

Kuva: Janica Karasti

Anna Ruohonen, Vuosi joka pysäytti, Meidän Perhe 1/2014

Vierailija

Sannasta tuli syöpälapsen äiti

Vierailija 01.10.2014 klo 22:51 Otsikko on huono. Sannasta ei tullut syöpälapsen äitiä. Sanna synnyttii terveen lapsen Viljamin. Syöpä puhkesi Viljamille vasta myöhemmin. Diagnoosikin oli "akuutti leukemia" eikä synnynnäinen leukemia. Lisäksi artikkelissa sanottiin, että lViljamin syöpähoidon aikana Sanna oli raskaana ja että uusikin vauva (nimeltään Aino) syntyi terveenä. Ensi kerralla kannattaisi artikkelin laatijan miettiä, mitä haluaa TODELLA ilmaista juttunsa otsikolla. "Sannan tarina:...
Lue kommentti
Vierailija

Sannasta tuli syöpälapsen äiti

Onnea ja siunausta koko perheelle nyt ja tulevaan. Minun mielestä otsikko on juuri sellainen kuin pitää. Minulla ei käynyt edes mielessä, että lapsi olisi ollut sairas jo syntyessään. Ja ihmetelen, miten otsikosta sellaisen kuvan voi edes saada? Sannasta tuli syöpälapsen äiti, sillä hetkellä kun sairaus todettiin. Ja se kerrotaan otsikossa.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Moni mies herää tasa-arvon tärkeyteen tyttärensä myötä. Justin Trudeau perustelee, miksi se on myös poikien vanhempien asia.

Kanadan pääministeri, Justin Trudeau, 45, ihastuttaa mielipiteillään. Muun muassa kirjallisuutta ja kasvatustieteitä opiskellut Trudeau on puhunut esimerkiksi tiukemman ilmastopolitiikan ja tuloeroja tasaavan verotuksen puolesta sekä marssinut perheensä kanssa Pride-kulkueessa. Kun Trudeau valittiin pääministeriksi vuonna 2015, hallitukseen nousi ensimmäistä kertaa tasamäärä naisia ja miehiä.

Nyt häntä on jälleen kerran erityinen syy ihailla, nimittäin kasvattajana ja vanhempana. Trudeau kertoo MarieClaire.com-sivustolle kirjoittamaan esseessä kasvattavansa pojistaan Xavierista, 9, ja Hadrienista, 3, feministejä ja perustelee, miksi.

Tyttöjen tsemppaaminen ei riitä

Trudeau kertoo, että isänä, poikana, aviomiehenä ja kansalaisena hän joutuu todistamaan epätasa-arvoa ja haasteita, joita maailman tytöt ja naiset kohtaavat joka päivä. Siksi hän haluaa opettaa tyttärelleen Ella-Gracelle, 8, että hän riittää ja on arvokas omana itsenään. Trudeaun vaimo, Sophie Grégoire Trudeau, sai hänet ymmärtämään, että se ei ole vielä tarpeeksi. Sen lisäksi pitää opettaa poikia.

Trudeau toivoo, että hänen poikansa eivät juutu toteuttamaan miehen mallia, joka on vahingollinen sekä heille että muille.

Justin Trudeau kertoo ymmärtäneensä, että pojilla on valta ja vastuu muuttaa seksistinen yhteiskuntamme. Hän kirjoittaa toivovansa, että hänen poikansa eivät juutu toteuttamaan miehen mallia, joka on vahingollinen paitsi heille, myös ympäröiville ihmisille. Hän haluaa poikiensa olevan ylpeitä feministejä, jotka puolustavat sitä, mikä on oikein.

Lopulta feminismissä ei ole kyse vain naisten ja miesten tasa-arvosta, vaan siitä, että kaikilla on samat oikeudet ja vapaudet, Trudeau huomauttaa.

Suomessa ysiluokkalaiset saivat feminismikirjan

Trudeaun lailla moni mies on tyttären myötä havahtunut huomaamaan sen, millaisia oletuksia tyttöyteen ja naiseuteen kuuluu.

Kahden tyttären isä kertoo vauva.fin jutussa ottavansa tasa-arvon nyt eri tavalla tosissaan kuin ennen lapsia.

– Olen miettinyt monta kertaa, miten joskus kerron tytöille, että joidenkin miesten mielestä on ihan ok käyttäytyä naisia kohtaan halveksivasti ja että sitä ei tarvitse sietää, että heitä ei tarvitse kuunnella, eikä ainakaan uskoa. 

Meillä on jo kasvamassa suomalainen ikäpolvi, jotka eivät ehkä kaikki ole feministejä, mutta ovat ainakin saaneet mahdollisuuden kuulla, mistä on kyse. Suomessa kaikille ysiluokkalaisille jaettiin viime keväänä Chimamanda Ngozi Adichien essee Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä. Kirjalahjoitus kuului valtakunnalliseen hankkeeseen, jonka tarkoituksena on synnyttää monimuotoista keskustelua tasa-arvosta.

– Adichi painottaa, että vaikka tytöt ja pojat ovat biologisesti erilaisia, heidän täytyy saada valita elämänsä itse. Kenenkään ei tule tehdä itsestään pienempää tai rajumpaa kuin on, jotta olisi hyväksytty. -- Moni aikuinenkin voisi saada kirjasta ajateltavaa, tuottaja Hanna-Mari Arosilta kirjoittaa esseestä vauva.fissä. 

Kysely

Kasvatatko pojastasi feministiä?

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Kaksosraskaus muutti Katin kehoa niin rajusti, että se alkoi vaikuttaa hänen mieleensä. 

Joskus käy niin, että raskaus jättää äidin vartaloon jäljet, joista tulee taakka – vaikka kyse olisi ulkonäköseikasta.

Niin kävi Kati Saukolalle, 35, jonka kaksospojat syntyivät 13 vuotta sitten. Ihanat pojat tekivät Katista onnellisen äidin, mutta raskaus jätti kehoon pysyviä jälkiä, jotka lopulta alkoivat vaikuttaa myös mieleen. Molemmat pojat painoivat syntyessään kolme kiloa, ja Katin paino nousi raskausaikana 40 kiloa. 

Sopeutuminen omaan kehoon kärjistyi, kun Katille puhkesi pälvikalju. Kaksi vuotta sitten hän ajoi loputkin hiuksensa pois.

Tämän vuoden keväällä Kati päätyi äärimmäiseen ratkaisuun: hän hakeutui leikkaukseen, jossa löysäksi jäänyt vatsan iho operoitiin. Samalla korjattiin vatsalihasten erkauma, jonka vuoksi Kati oli kärsinyt selkäsäryistä. Kati kertoo tarinansa Kauneuden hinta -ohjelmassa, joka esitetään Avalla.

”Tiedän, ettei ulkonäkö ole maailman tärkein asia, mutta itsetunnon kannalta sillä vain on merkitystä.”

Operaatio tehtiin maaliskuussa. Sitä seurasi kahden kuukauden sairausloma. Heinäkuussa jälkitarkastuksessa lääkärit totesivat, että leikkaus oli sujunut suunnitellusti. Isoin muutos tapahtui Katin mielestä hänen päänsä sisällä.

– On ollut todella vapauttavaa käyttää normaaleja vaatteita. Enää minulla ei ole sellainen olo, että tarvitsisi peitellä mitään, Kati sanoo. 

– Huomasin, miten suurta taakkaa olin kantanut. Sain kaksoset 22-vuotiaana, ja kannoin roikkuvaa vatsaa koko aikuisikäni. Oli tavallista, että keksin tekosyitä olla lähtemättä minnekään, koska mietin, miltä näytän. Tiedän, ettei ulkonäkö ole maailman tärkein asia, mutta itsetunnon kannalta sillä vain on merkitystä.

”En piiloudu enää hassuttelun taakse”

Suurin muutos on tapahtunut suhteessa muihin ihmisiin. Kati sanoo, että hän on nyt paljon vahvempi kuin aikaisemmin. Hän on alkanut pohtia paljon myös äitien uhrautumista perheensä eteen sekä sitä, mitä äidiltä odotetaan.

– Minusta on tuntunut, että aikaisemmin olen ollut vain toisten käytettävissä. Nyt haen itsekkäästi aikaa myös itselleni. Se on ollut muille sokkikin, etten olekaan vain äiti ja vaimo vaan nainen, Kati kuvailee. 

”Minusta tuntuu, että olin hauska sen takia, että veisin huomion pois vatsastani.”

Myös omaa asennettaan Kati katsoo nyt toisesta näkökulmasta.

– Minusta tuntuu, että olen ollut kauhean hauska sen takia, että veisin huomion pois roikkuvasta vatsanahastani. Nyt ajattelen, että vakava puoleni pääsee paremmin oikeuksiinsa, kun minun ei tarvitse peitellä mitään. Uskallan olla enemmän vain oma itseni ja suorassa, eikä tarvitse piiloutua hassuttelun  taakse.

Katin perhe vietti elokuussa lomaa Yhdysvalloissa. Kuvassa mukana nuorin poika Veeti. Kuva: Katin kotialbumi
Katin perhe vietti elokuussa lomaa Yhdysvalloissa. Kuvassa mukana nuorin poika Veeti. Kuva: Katin kotialbumi

Kauneuden hinta -ohjelmassa Kati puhuu siitä, että hän haluaa olla tyytyväinen itseensä paitsi äitinä ja työntekijänä, myös ilman niitä rooleja. Se on tärkeää jaksamisen kannalta, hän sanoo.

– Jos hukkaa itsensä, väsyy olemaan äiti ja täydellinen työntekijä. Silloin jää itse täysin hakoteille. Kaikesta tulee suorittamista, Kati kuvailee.

– Itsestäni tiedän, että jos naisellinen nainen ei tule esille missään, alan voimaan tosi huonosti. Nyt minulla on olo, että hohdan sisältäpäin. Kun kannan itseni, läsnä oleminen arjessa on ihan erilaista. Minusta kaikkien naisten pitäisi muistaa olla ei ylpeitä vaan ylväitä.