Rutiinikäynti terveyskeskuksessa mullisti Sannan elämän. Hänestä tuli syöpälapsen äiti.

Millainen on onnenhetki?

Kun koko perhe on yhdessä, Sanna, 34, sanoo. Kun voi kuunnella lasten jutustelua, sisarusten mahtavia ja kekseliäitä tarinoita. Kun voi lähteä koko perheen kanssa retkelle, rannalle ja kaupungille.

Suuri haave on, että saisi tapetit vaihdettua. Ja ehkä jonain päivänä: olla huoleton.

Terveyskeskuksesta sairaalaan

Äh, korvatulehdus. Seitsemän kuukauden ikäinen Viljami on vaisu ja itkuinen ja hieroo korviaan. Eikä häntä huvita edes se, kun Sanna hyppyyttää häntä sylissään.

On marraskuu 2010. Viljami on perheen toinen lapsi, ja Sanna huomaa, ettei poika ole oma itsensä. Sanna soittaa terveyskeskukseen ja saa ajan. Siellä varmistuu, että pojan kummassakin korvassa on tulehdus.

Katsotaan vielä tulehdusarvo, lääkäri sanoo. Pikatesti vain, pieni pisto vauvan sormenpäähän.

Laite ei saa tulosta luettua, vaikka testiä yritetään kolmesti. Pieni haava Viljamin sormenpäässä ei tahdo tyrehtyä. Tulehdusarvo päätetään mitata laboratoriossa, paremmilla laitteilla.

Kun tulokset tulevat, hoitaja lähettää Sannan ja Viljamin takaisin lääkärin luo.

– Nyt pitäisi lähteä sairaalaan, lasten päivystykseen, lääkäri sanoo.

– Ambulanssia ei tarvita, mutta mene suoraan.

En pysty ajamaan, Sanna ajattelee. Hän hakee mukaan miehensä Antin ja perheen esikoisen, ­kaksivuotiaan Aleksanterin.

Viljamilla on leukemia

Mustelmia? Ei, ei Viljamilla ole. Sanna on vastannut kysymykseen samoin jo terveyskeskuksessa ja nyt sairaalan päivystyksessä.

Asiat yhdistyvät hänen mielessään, nämä ja joskus jostain kuullut. Ne miettivät leukemiaa, Sanna tajuaa. Hän ei sano sitä ääneen. Kun ei sano, sitä ei ehkä ole.

Viljamista otetaan verikokeita ja röntgenkuvia ja häntä tutkitaan ultraäänellä. Tulee ilta, ja Antti vie Aleksanterin mummolaan. Sitten Sanna, Antti ja Viljami istuvat ja odottavat sairaalan käytävällä. Viljami syö päärynäsosetta,
tunnit kuluvat, on vain odotettava.

Maaliskuussa syntynyt Viljami on ollut iloinen, hyväntuulinen ja helppo vauva. Sanna ja Antti ovat päättäneet, että kolmaskin lapsi saa tulla pian.

Sanna odottaa perheen kolmatta lasta neljännellä kuukaudella. Ja nyt hän istuu keskussairaalan käytävällä odottamassa, mitä kaikki testit kertovat Viljamista.

Se mitä ei sano, on silti totta. Viljamilla on leukemia.

Heti teho-osastolle

Kaikki kieppuu ympärillä. Sanna vajoaa istumaan, puristaa Viljamia ja ajattelee, että tätä te ette ­minulta vie.

Viljami otetaan teho-osastolle heti. Asiat vyöryvät Sannan ja Antin yli. Sanoja, numeroita, viitearvoja. Pitäisi olla 15, on 1 053. Pitäisi olla 200, on 13. Pitäisi olla 100, on 23. Luvuista Sanna ja Antti ymmärtävät sen, mitä lääkäri myös sanoo. Viljamin tilanne ei näytä hyvältä.

Jotta lasta voidaan hoitaa, häntä pidetään tajuttomana. Sanna ja Antti lähetetään yöksi kotiin.

Seuraavana päivänä luuydinpunktio varmistaa diagnoosin: akuutti lymfoblastileukemia, ALL. Sairaus on vauvoilla hyvin harvinainen. Joka vuosi siihen sairastuu Suomessa nollasta kahteen vauvaa.

Se mitä ei tapahdu melkein kenellekään, tapahtuu kuitenkin jollekin.

– Meille sattui hirveän huono onni, Sanna sanoo.

"Halusimme tietää kaiken"

Ei ole paikkaa, johon koskea. Kanyyleja, ­katetri, hengityskone. Tehohoidossa Viljami tuntuu olevan täynnä letkuja ja lätkiä. Sanna istuu ­Viljamin vieressä ja tuijottaa hengityskonetta. Vihreää väriä, kun vauva hengittää itse ja violettia, kun laite hengittää hänen puolestaan.

Viljami saa verensiirron, ja hänelle asennetaan keskuslaskimokatetri, jota pitkin voidaan antaa lääkkeitä.

– Kysyimme lääkäreiltä paljon, halusimme tietää kaiken. Se on keinotekoinen yritys kiskoa itsensä tilanteen tasalle. Että jos ymmärrän, edes jokin on hallinnassa.

Viljamin tehohoito jatkuu, ja joka päivä lääkäri sanoo: Katsotaan.

Katsotaan.

Katsotaan.

Katsotaan.

Kun Sanna ja Antti viidentenä päivänä tulevat sairaalaan, lääkäri on heitä vastassa. Viljami on hereillä ja tapellut hengityskonetta vastaan niin, että se on otettu irti. Hän hengittää itse, makaa sairaalasängyssään ja hymyilee vanhemmilleen vähän.

Tehohoidon jälkeen Viljami siirretään lasten syöpäosastolle.

– Se tuntui valtavalta voitolta.

Pappa hoitaa kotona isoveljeä

Kysymys on pyörinyt Sannan päässä, mutta hän on jättänyt sen sanomatta. Syöpäosastolla hän kysyy: Montako vauvaleukemiaa tässä sairaalassa on hoidettu?

– Kaksi, lääkäri vastaa.

– Miten heidän kävi?

– Toinen menehtyi, toinen parantui.

Koska sairaus on vauvaiässä niin harvinainen, Viljami otetaan mukaan kansainväliseen tutkimusohjelmaan. Hänen hoitonsa jaetaan blokkeihin eli jaksoihin. Jokaisen blokin aikana Viljami saa sytostaattihoitoa, ja blokkien välissä odotetaan veriarvojen palautumista tasolle, jossa lapsi kestää seuraavan blokin. Sytostaatit eli solunsalpaajat estävät solujen jakautumisen ja tuhoavat syöpäsolut.

Perheen hirveän huonoa onnea seuraa ensimmäinen onni. Syöpä ei ole levinnyt Viljamin keskushermostoon.

Sitten toinen onni. Sannan isä, Aleksanterin ja Viljamin pappa, jättäytyy työstään vuodeksi ollakseen ­Aleksanterin kanssa. Antti ei saa työstään pitkää sairauslomaa, ja Sannan on oltava sairaalassa Viljamin kanssa.

– Aleksanteri sai olla päivät papan kanssa. Olen ikuisesti kiitollinen siitä.

Onni on myös se, että perhe asuu lähellä sairaalaa. Sanna ja Antti pystyvät olemaan Viljamin kanssa koko ajan.

Iltaisin Sanna siirtää sairaalasänkynsä Viljamin sängyn viereen ja kurottaa pitääkseen häntä kädestä. Viljami on tottunut nukkumaan niin.

Hän saa nukkua niin.

Arki on odottamista

Odottamista, odottamista, odottamista. Viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen.

– Sellaista syöpäperheen arki on. Odotetaan veriarvojen parantumista, seuraavaa hoitojaksoa, alustavia tuloksia, sitten seuraavia tuloksia.

Jokaisen hoitojakson jälkeen Viljami on altis ­infektioille. Tavallisetkin bakteerit voivat aiheuttaa vakavan, jopa menehtymiseen johtavan tulehduksen.

Hoitoblokkien välissä Viljami pääsee kotiin. Välillä hän on sairaalassa eristettynä.

Sanna tuntee syyllisyyttä siitä, miten vähän hänellä on aikaa Aleksanterille. Siitäkin huolimatta, että mummu ja pappa tuovat Aleksanterin usein sairaalaan pikkuveljen ja äidin luo. Poika tuntuu sopeutuvan.

– Pikkuveljellä on lääkerobotti, hän sanoo  Viljamin tippakoneesta.

Ulos kevätaurinkoon

Maaliskuussa 2011 Viljami täyttää vuoden. Hän viettää yksivuotispäivänsä sairaalan syöpäosastolla. Kaikki osaston lapset saavat kakkua.

Samana päivänä alkaa pitkä hoitoblokki, josta tulee sekä Viljamille että Sannalle muita raskaampi.

Sivuvaikutuksena solusalpaaja rikkoo Viljamin suun limakalvot. Kipu on niin kova, että sitä hoidetaan ­morfiinilla.

Viljami ei syö kahteen viikkoon. Kun hän vihdoin syö vähän jäätelöä, hän näyttää melkein pelkäävän. Niin kipeä hänen suunsa on.

Hoitojakso on raskas, ja Sanna tuntee laitostuvansa. Niin vanhemmille usein käy. Sanna kertoo äidistä, joka seisoi kotioven edessä odottamassa, että se aukeaa. Sairaalassa unohtuu, että kahvasta pitää painaa.

Kun Viljami saa taas syötyä, hänen ei tarvitse olla päivällä kiinni laitteissa. Sanna leikkii Viljamin kanssa osaston leikkihuoneessa.

– Sanna, tehän voitte mennä ulos, Viljamin oma­hoitaja sanoo.

Sanna häkeltyy. Hän tajuaa, ettei ole tullut ajatelleeksikaan, että voisi käydä lapsensa kanssa pihalla.

On ihana kevättalvi, ja Viljami pääsee ulkoilemaan.

Pikkusisko syntyy

Huhtikuussa 2011, puoli vuotta Viljamin sairastumisen jälkeen, Sanna nukkuu viimeiset yöt sairaalassa. Kasvava maha painaa, ja sairaalasängyssä nukkuminen käy vaikeaksi. Perheen kolmannen lapsen laskettu aika lähestyy.

Sanna ja Antti vaihtavat vuoroa. Antti ottaa ­kesälomansa ja on sairaalassa Viljamin kanssa. Sanna ja Antti laskevat tarkkaan, että lomapäivät riittävät synnytykseen saakka. Sen jälkeenhän Antti saa isyysvapaata.

Viljamin hoito on vaikeassa vaiheessa. Hän saattaa tarvita kantasolusiirteen, mutta Sanna, Antti tai Aleksanteri eivät sovi luovuttajiksi, eikä sopivaa luovuttajaa löydy kansainvälisestä luovuttajarekisteristäkään.

On pieni mahdollisuus, että sopiva siirre saadaan vauvan syntyessä istukkaverestä. Mutta siirre osataan ottaa vain Helsingissä.

Ajatus synnyttämisestä yksin toisessa kaupungissa tuntuu Sannasta kamalalta.

– Vaikka Viljami on sairas, pitäisi voida iloita uudesta vauvasta, hän sanoo Antille.

Sairaala ratkaisee asian Sannan puolesta ja lähettää lääkärin Helsinkiin opettelemaan siirteen ottamisen.

Toukokuussa syntyy Aino. Viljamilla ja Ainolla on ikäeroa vuosi ja kuukausi.

Hyviä uutisia: Toivoa on

Antti pitää isyyslomaa ja on sairaalassa Viljamin kanssa. Antin sisko tulee perheen luo kuukaudeksi, ylimääräisiksi käsiksi.

Elokuussa 2011 Sanna ja Antti odottavat Viljamin luuydinpunktion tulosta tanskalaisesta laboratoriosta. Jos se on puhdas, kantasolusiirrettä ei sittenkään tarvita. Se olisi perheelle suuri helpotus: Viljami välttäisi raskaan ja vaativan hoidon.

Ylilääkäri kertoo tuloksen. Se on puhdas.

Sanna purskahtaa itkuun. Ensimmäisen kerran hän uskaltaa toivoa.

Vuosi sen jälkeen, kun Sanna vei korviaan hieroneen Viljamin terveyskeskukseen, perhe saa hyviä uutisia. Viljami siirtyy suonensisäisestä lääkityksestä suun kautta otettaviin solusalpaajiin.

Lääkkeet voi ottaa kotona. Viljami pääsee kotiin.

Perhearkea kotona

Linja-autoon, kauppaan, ehei. Leikkipuistoon ei missään nimessä.

Kokonaiseen vuoteen perhe ei ole käynyt yhdessä muualla kuin sairaalassa. Kun Viljami on solusalpaajablokkien välissä ollut kotona, on ollut pakko varoa infektioita.

Kun Viljami on kotona, perhe menee yhdessä kauppaan. On ­lauantai ja aamupäivä. Pöljä hymy päällä kaupassa koko porukka, Sanna kuvailee. Että näinkin voi tehdä!

Alkaa syöpäperheen arki. Sanna ja Antti ottavat Viljamin verinäytteet ja pitävät tarkkaa kirjaa lääkkeistä. Antti antaa Viljamille lääkkeet, jotta hiukkastakaan sytostaatteja ei päädy vauvaan.

Sanna on tarkka käsienpesusta ja luuttuaa vessan lattiaa kloriitilla. Tuntuu turhalta sairastaa edes yhtä nuhaa.

Antti käy töissä ja Aleksanteri kerhossa. Muuten perhe viettää paljon aikaa kotona.

Osa-aikatöitä ja lastenhoitoa

Tavanomainen arki-ilta, kello on kymmenen. Aleksanteri, Viljami ja Aino ovat nukkuneet jo yli tunnin. On tammikuu 2012, ja Viljamin kotihoitoon pääsystä on vajaat kolme kuukautta.

Sanna hinkkaa keittiönkaappeja puhtaaksi ja havahtuu. Jos minulla on aikaa pestä kaappeja, minulla on aikaa tehdä jotain muuta.

Se on iso havainto. Kun ei tarvitse olla sairaalassa, on aikaa.

Sannan äitiysloma on venynyt ensin uudella raskaudella ja vuodella sairaalassa, sitten äitiyslomalla.

– Minä tarvitsen näköjään uutta tekemistä, Sanna sanoo Antille.

Sanna ottaa yhteyttä työnantajaansa. Hän selittää, että haluaa aloittaa työt, muttei voi viedä lapsia hoitoon. Viljami on vielä liian herkkä infektioille.

Sanna aloittaa osa-aikatyön, jota hän voi tehdä pääosin etätyönä kotona. Välillä hän tekee töitä, kun lapset leikkivät, ja jatkaa illalla, kun Antti tulee kotiin. Se todella onnistuu: Sanna hoitaa kolmea lasta ja tekee töitä.

– Istun koneella niin, että näen lasten leikit. Pitää vain sietää sotku, joka sillä aikaa syntyy.

Jos videoneuvottelussa on asiakas, Sanna ei hievahda.

Yleensä sotku on leluja. Kerran se oli tomusokeria ja käsitiskiainetta, joista Viljami teki pöperöä pitkin lattiaa.

– Minun humanteri. Voi rakkaus, Sanna sanoo.

Vanhempiin jää epävarmuus

En kestä, jos. Niin ihmiset usein sanovat, kun ajattelevat lapsen vakavaa sairastumista. Sanna ei vastaa silloin mitään, mutta ajattelee mielessään: kyllä sinä kestäisit.

– Kun ihminen laitetaan kovan paikan eteen, on vain selvittävä, mentävä eteenpäin ja läpi.

– Lapsen sairaus ei tee vanhemmasta parempaa ihmistä. Mutta pienistä asioista ei viitsi enää valittaa.

Nyt Viljami on terve. Sanna ei halua sitä sanoa, sillä  varmuutta sairauden käyttäytymisestä ei koskaan ole.

– Vaikka lapsi sai kovimman osan, kivut ja kovan sairauden, vanhempiin jää epävarmuus.

Se tunne saa äidin mittaamaan sekuntikellolla nuhaisen vauvansa hengitystä. Vauva on Aleksanterin, Viljamin ja Ainon pikkusisko, joka syntyi lokakuussa 2013.

Nyt takana on vuosi ilman lääkkeitä. Viljami käy sairaalassa kerran kuukaudessa. Hän menee poliklinikalle mielellään, sillä sieltä saa hienon tarran. Tarroja on nyt 39, ja Viljami on koristellut niillä kansion.

Pian Viljami täyttää neljä.

Hän tykkää Legoista, uimisesta ja koirista. Mummusta ja papasta. Ja supersankareista, sillä isona hänestä tulee lääkäri tai Batman.

Kuva: Janica Karasti

Anna Ruohonen, Vuosi joka pysäytti, Meidän Perhe 1/2014

Vierailija

Sannasta tuli syöpälapsen äiti

Vierailija 01.10.2014 klo 22:51 Otsikko on huono. Sannasta ei tullut syöpälapsen äitiä. Sanna synnyttii terveen lapsen Viljamin. Syöpä puhkesi Viljamille vasta myöhemmin. Diagnoosikin oli "akuutti leukemia" eikä synnynnäinen leukemia. Lisäksi artikkelissa sanottiin, että lViljamin syöpähoidon aikana Sanna oli raskaana ja että uusikin vauva (nimeltään Aino) syntyi terveenä. Ensi kerralla kannattaisi artikkelin laatijan miettiä, mitä haluaa TODELLA ilmaista juttunsa otsikolla. "Sannan tarina:...
Lue kommentti
Vierailija

Sannasta tuli syöpälapsen äiti

Onnea ja siunausta koko perheelle nyt ja tulevaan. Minun mielestä otsikko on juuri sellainen kuin pitää. Minulla ei käynyt edes mielessä, että lapsi olisi ollut sairas jo syntyessään. Ja ihmetelen, miten otsikosta sellaisen kuvan voi edes saada? Sannasta tuli syöpälapsen äiti, sillä hetkellä kun sairaus todettiin. Ja se kerrotaan otsikossa.
Lue kommentti

Lämpimänä pysymisen salaisuus on kerroksissa ja oikeissa materiaaleissa. Viisi nyrkkisääntöä helpottavat uloslähtöä.

1. Kerroksia sään mukaan

Touhuava taapero tuottaa liikkuessaan lämpöä, joten liikaakaan ei pitäisi päälle topata. Useat ohuet kerrokset lämmittävät paremmin kuin yksi paksu, sillä kerrosten väliin jää ilmaa. Kerroksia on myös tarvittaessa helppo riisua pois.

Ihoa vasten kannattaa pukea esimerkiksi merinovillaa, joka lämmittää ja siirtää kosteutta. Puuvilla taas on pakkasella ihoa vasten kylmä. Välikerrokseksi sopivat fleece, college ja villa, ja päällysvaatteet suojaavat tuulelta ja tuiskulta.

Puuvilla on pakkasella ihoa vasten kylmä.

2. Ei turhaa kasvunvaraa

Isoissa kengissä lapsen on kömpelö liikkua, ja liian isoilla rukkasilla on hankala tarttua leluihin, mikä vie ulkoilusta ilon ja liikkeen. Paikallaan nököttävä taapero palelee helposti. Myöskään liian pieni vaate ei lämmitä, sillä alle ei mahdu lisäkerroksia.

3. Kunnon kengät

Hyvissä talvikengissä on paksu pohja ja vuori, ja niihin mahtuu tarvittaessa ohut villasukka. Tarpeeksi tilavassa kengässä myös ilma eristää lämpöä.

Paikallaan nököttävä taapero palelee helposti.

4. Sukilla on väliä

Pienenkin lapsen jalka hikoilee, joten helposti kostuva puuvilla on pakkasella huono vaihtoehto.

Jalat pysyvät parhaiten lämpiminä sekoitemateriaalista, merinovillasta tai villasta valmistetuissa sukissa. Jarrusukkia ei kannata jättää jalkaan ulkoillessa, sillä sukka ei liu’u normaalisti kenkään ja varpaat jäävät kippuraan.

5. Päätä ei saa paleltaa

Pään kautta lämpöä poistuu tehokkaasti, ja lapsilla pään osuus kehosta on suhteellisesti suurempi kuin aikuisilla. Hattu on sopivan lämmin, jos lapsen niska on ulkoillessa lämmin. 

Villapipo pitää lämmön ja siirtää kosteutta iholta. Kypärähatun plussa on, että se pitää kasvot, kaulan ja niskan lämpimänä. Toppahattu taas on tarpeen kovimmilla pakkasilla.

Villapipo pitää lämmön ja siirtää kosteutta iholta.

Paljon liikkuvalle lapselle riittää ohuempi hattu kuin taaperolle, joka ei liiku paljoakaan. Jos lapsi ensin hikoilee tukkansa märäksi liian paksussa päähineessä, paikallaan ollessa kylmä tulee nopeasti.

+ pieni materiaalisanasto

  • Merinovilla – Kuidut ovat pidempiä ja ohuempia kuin normaalin villan. Merinovilla siirtää kosteutta iholta paremmin kuin keinokuidut eikä hengittävänä hiosta sisälläkään.
  • Silkkivilla – Yhdistelmä merinovillaa ja luonnonsilkkiä. Ohuesta ja hengittävästä silkkivillasta valmistetaan esimerkiksi mukavan tuntuisia aluskerrastoja.
  • Goretex – Ohut polytetrafluorieteenikalvo, jonka ansiosta vaate tai jalkine pitää vettä ja tuulta mutta hengittää. Goretex kestää kovaakin kulutusta.
  • Primaloft – Kevyt ja pehmeä keinokuitu, joka hylkii vettä ja pitää tuulta sekä haihduttaa kosteutta iholta. Käytetään esimerkiksi sukissa, kerrastoissa ja käsineissä.
  • Thinsulate – Materiaali, joka sitoo tehokkaasti ilmamolekyylejä kehon ja ulkoilman välille ja eristää näin lämpöä. Myös thinsulate kestää kosteutta ja hengittää. 

Nappaa talteen myös talvipukeutusmisopas joulukuun 2017 Vauva-lehdestä!

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Kim Kardashian West, 37, on nyt kolmen lapsen äiti. Kuva: MV Photos
Kim Kardashian West, 37, on nyt kolmen lapsen äiti. Kuva: MV Photos

Tosi-tv-tähti Kim Kardashian West ja muusikko Kanye West saivat tyttärensä maanantaina sijaissynnyttäjän avulla. 

Kolmas Kardashian West -vauva on saapunut maailmaan. Tosi-tv-tähti Kim Kardashian West, 37, kertoi onnellisen uutisen tiistai-iltana Twitterissä ja  Instagramissa, jonne hän postasi kuvan itsestään hashtagilla #momofthree, kolmen äiti. 

 

#momofthree

Henkilön Kim Kardashian West (@kimkardashian) jakama julkaisu

Instagramin stories -osiossa hän valotti tapahtumaa lisää, ja jakoi siellä pinkein ruusuin koristellun täytekakun sekä tekstin ”Kanye ja minä olemme onnellisia ilmoittaessamme terveen, kauniin tyttäremme syntymästä. Hän on täällä”. Täytekakku oli isoäiti Kris Jennerin lahja uuden lapsenlapsen vanhemmille. 

Kim Kardashianin ja muusikko Kanye Westin, 40, haaveet kolmannesta lapsesta olivat kariutua Kimin terveysongelmiin, joiden vuoksi uusi raskaus olisi voinut olla hänelle hengenvaarallinen. Lopulta unelma toteutui sijaissynnyttäjän avulla. Onnellinen äiti kiitti häntä vuolaasti somessa: 

–  Olemme suunnattoman kiitollisia sijaissynnyttäjällemme, joka antoi meille suurimman mahdollisen lahjan. Huippuhoidosta kiitämme ihania lääkäreitä ja hoitajia, Kim kirjoitti. 

Kardashian Westin kotona uutta pikkusiskoa ihmettelevät isosisko North, 4, sekä isoveli Saint, 2.   

 

Happy Holidays

Henkilön Kim Kardashian West (@kimkardashian) jakama julkaisu

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.