Kuva: Panu Pälviä
Kuva: Panu Pälviä

Ellei elämä yllätä, tämä on viimeinen raskauteni, Sanna Stellan kirjoittaa.

Meille tulee vauva. Numero kolmonen. Hankittiin kissa ja koira vauvakuumetta lievittämään, mutta oho, tuli myös vauva. Ja hyvä näin.

Älkää vain kysykö, millä raskausviikolla olen. Ei hajuakaan. Ykkösen kanssa olin aina kartalla: “15 + 3 ja nyt sillä on kulmakarvat! Miten jännää!”

Kakkosen kanssa tiesin, millä viikoilla mennään, vaikka en kehitystä tarkasti seurannutkaan. Kolmosraukka kulkee siinä sivussa jo tässä vaiheessa.

Meksikolainen hopeahelistin, joka keikkui vatsan päällä aikaisemmat raskaudet, on tummuneena korulaatikon pohjalla, eikä kukaan ole soittanut kolmoselle Mozartia. Mitähän siitäkin isona tulee? Epämusikaalinen, varmaankin.

Ellei elämä taas yllätä, tämä on viimeinen raskauteni. Se aiheuttaa haikeutta.

Kyllä, liitoskivut ovat vaivanneet, eikä liukkailla kaduilla jalat harallaan lyllertämiseni ole eleganttia. Olen jäänyt jumiin sänkyyn jäykistyneen alaselän takia ja hinkuttanut itseni sivuttain milli milliltä lattialle. Parkaisujen kera tietenkin.

Silti jään kaipaamaan tätä poikkeustilaa. Vatsaa, joka ottaa tilansa, menee ensin joka paikkaan, pakottaa minut perässätulijaksi. Jalkoja, jotka turpoavat ja vaativat hidastamaan, ja unta, joka tulee ja vie mennessään. Salaperäistä möyrintää vatsassa, kun joku tyyppi siellä elää omaa elämäänsä, enkä minä häntä yhtään tunne. Osa minua, mutta silti ihan omansa.

"Ensiavuksi on hankittava tekomaha."

Jokaisessa raskaudessa olen päässyt ulkomaille, jossa ihmiset hössöttävät raskaudesta perusteellisesti. Se on ihanaa! Kaikki ne kosketukset ja siunaukset, kehut ja huomionosoitukset! Niitäkin jään kaipaamaan.

Muistan, kuinka Costa Ricassa ykkösen kanssa menin pankkiin hakemaan rahaa. Salin penkeillä ja lattioilla istui turisteja, jotka hikisyydestä ja ilmeistä päätellen olivat jonottaneet tunteja. Kun astuin sisään vatsani kanssa, turvamies kivääri olallaan talutti minut heti salin läpi. En ensin ymmärtänyt, mistä on kyse ja pelästyinkin vähän, mutta hänhän vain eskorteerasi minut ja mahani seuraavaksi vapautuvalle luukulle.

Koska satakuntalaisen on vaikea tällaista huomiota vastaanottaa, pyytelin vuolaasti anteeksi muilta jonottajilta. Kaikki olivat sitä mieltä, että tietenkin raskaana olevan kuuluu mennä ensin.

Vaikea tästä kaikesta on luopua. Ensiavuksi on hankittava tekomaha.

Vauva 3/16

Sanna Stellan on 41-vuotias kohta kolmen lapsen äiti, joka nojaa kasvatusperiaatteissaan vankasti kaaosteoriaan, mutta ei tingi nukkumaanmenoajoista tai ripsiväristään.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Kuva: Satu Kemppainen

Eikös silloin ole asiat aika hyvin, jos on mahdollista käydä ruokakaupassa rakkaimpiensa kanssa?

Nuoret aikuiset lykkäävät perheen perustamista, sillä he pelkäävät ajautuvansa "prismaperheeksi". Näin uutisoi Helsingin Sanomat tuoreita tuloksia Väestöliiton perhebarometrista.

Mikä ihmeen prismaperhe?

No se, joka suhaa hypermarkettiin ruokaostoksille ja kantaa kotiinsa viikon tarpeisiin riittävästi maitoa ja jauhelihaa.

Wau, kyllä ovat ihmisten pelot muuttuneet vuosien varrella. Joskus muinoin kun on vielä pelätty sitä, riittääkö lapsille ruokaa.

Okei, sen verran täytyy myöntää, että ennen lasta ahdistuin itsekin ajatuksesta, että kuuluisin prismaperheeseen.

Miksikö? He edustivat minulle tiettyjen sääntöjen ja standardien mukaan elämistä. Tuntui, että ympärillä velloi “kun saat lapsen, asiat pitää tehdä näin” -mentaliteetti. Kannetaan sitä vessapaperia kotiin vuodeksi. Asutaan omistusasunnossa. Urakin on jo luotu ja koulut käyty. 

En ole ikinä ymmärtänyt sitä. Oma lapseni syntyi omaan puolivalmiiseen elämääni: en ollut vielä löytänyt omaa alaani ja asuin pienessä vuokra-asunnossa.

Milloin elämä sitten lasketaan valmiiksi lapselle? Eikö valmius tule enemmänkin oman pään sisältä kuin ulkoisista puitteista?

Perhe-arjesta puhutaan muutenkin usein kovin negatiiviseen sävyyn. Kauhea kiire koko ajan, uhmakohtaus keskellä kauppaa, aika ja raha eivät riitä.

Itse kyllä muistelen, että ei se elämä kovin suurta ilotulitusta aina ollut lapsettomanakaan. Mutta ilmeisesti silloin, kun huolehtii vain itsestään, elämän on pakko olla automaattisesti tosi kivaa. 

Entäs sitten se prismaperhe, vieläkö minua ahdistaa? No ei!

Aika kiva juttu, että voin viettää aikaa puolison ja lapsen kanssa, oli se sitten ruokakaupan hyllyjen välissä tai iltapalalla ravintolassa.

Niille, jotka pelkäävät muuttuvansa prismaperheeksi ja lykkäävät sen takia lasten hankintaa, voisin antaa vinkin: voit olla ihan juuri sellainen vanhempi, kuin itse haluat. Prismassa, Citymarketissa, tai vaikka Lidlissä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Henri ymmärtää, että ruutuaika kuulostaa  hyvältä idealta heistä,  jotka eivät itse pelaa. ”Minusta tärkeämpää on, mitä siellä ruudussa pyörii.” Kuva: Amanda Aho

Pelihetket ovat lapsen ja vanhemman yhteistä aikaa, sanoo Henri Huittinen.

Kun Henri Huittinen, 30, oli nelivuotias, olohuoneeseen tuli 8-bittinen Nintendo, jota hän sai pelata yhdessä äidin kanssa. Nyt peliohjain on siirtynyt seitsemänvuotiaalle Leolle, jonka kanssa isä kirjoittaa Skidi ja Faija -blogia ja kuvaa Youtube-videoita.

– Ennen lasten syntymää olin aktiivinen pelaaja ja tein videoita Youtube-kanavalle. Kun Leo syntyi, pelaamiselle oli vähemmän aikaa. Nyt vuosien jälkeen huomasin, että lapsille on siellä turvallista sisältöä hyvin vähän. Siksi halusin tarjota kanavan, jossa voi hyvillä mielin katsella pelivideoita, Henri kertoo.

Henri näkee pelimaailmassa niin paljon hyvää, että hän haluaa jakaa innostuksensa lastensa kanssa. Hänen mukaansa pelaaminen tukee lapsen mielikuvituksen kehittymistä ja syy-seuraus-suhteiden ymmärtämistä.

– Se vaatii vanhemman läsnäoloa ja keskustelua peleistä. Samalla pelihetket tarjoavat helpon harrastuksen yhdessä lapsen kanssa.

Leo saa pelata niin paljon kuin haluaa.

– Jos muksulla hoituvat sosiaaliset suhteet, liikkuminen, läksyjen teko ja ruokailut, en näe syytä rajoittaa ruutuaikaa. Toki jos istuu jatkuvasti ruudun äärellä, on vanhempien tehtävä patistaa muiden leikkien äärelle.

”Pelaaminen aktivoi ajattelemaan ja haastamaan itseään.”


Pelejä ei tarvitse pelata vain sisätiloissa. Huittisten harmaa sohva saa usein olla rauhassa, kun Leo metsästää pokémoneja pihalla.

– Kirjojen jälkeen pelit ovat ehkä opettavaisin tapa käyttää viihdettä. Sen lisäksi, että pelaaminen on hauskaa, se myös aktivoi ajattelemaan ja haastamaan itseään. Peleistä oppii myös kieliä ja ne auttavat kehittämään pidempää pinnaa.

Kun edessä on tiukka kohta, voivat peliohjaimet ja hurjat sanat lentää. Näin käy joskus myös Leolla, ja silloin on hieman pidemmän pelitauon paikka. Henrin mielestä Leo on kuitenkin oppinut hallitsemaan hermojaan entistä paremmin.

– Tosin muutama viikko sitten olimme perheen kesken ulkona ja Leo kiukustui pelaamalleen pelille. Hän heitti puhelimen jonnekin jorpakkoon, ja siitä halkesi näyttö. Sen jälkeen oli kyllä semmoiset keskustelut, että puhelimella ei pelata nyt ihan vähään aikaan.

Meidän Perhe 12/2017