Sanna Runsala ei ole oksentanut ruokaa ulos viiteen vuoteen. Hän ei voinut kuvitella, että se onnistuisi.

Koska voin sulkeutua vessaan oksentamaan? Ja miten saan hankittua uudet herkut kaappiin niin, ettei kukaan huomaa? Kamala, kamala olo.

Sanna Runsala on ollut ystävänsä luona yötä. Aamulla ystävä lähtee alakerran kauppaan ostamaan croissanteja ja juustoa. Sanna ehtii kymmenessä minuutissa hotkia ystävän kaapista suklaalevyn ja karkkipussin.

Kun tee on kupeissa, Sanna syö vielä muutaman croissantin. Kiva kun maistuu, ystävä sanoo iloisena. Tunnin päästä Sanna työntää salaa sormet kurkkuun ja oksentaa.

Peilistä katsovat silmät ovat surulliset, naama läikikäs. Sanna ajattelee: nyt en jaksa enää, elämä on kuin vankila.

Kotiin päästyään hän klikkaa auki netistä löytämänsä ryhmän, jossa luvataan vertaistukea kaikille, jotka eivät koe hallitsevansa syömistään.

Ryhmässä ihmiset puhuvat avoimesti. Sanna kuuntelee. Tarinat tuntuvat tutuilta, kaikki suru ja salailu ja rikkinäisyys. Olo on hetken hyvä, mutta seuraavana päivänä Sanna ostaa kaksi litraa jäätelöä ja ahmii sen kaiken.

Hän on oksentanut kaksikymmentä vuotta ja oksentaa vielä puolitoista lisää ennen kuin pysyy lopettamaan.

Mitä huonommin meni, sitä huolitellummalta täytyi näyttää.

Äiti ei huomaa, jos jokaisesta pakastimen pullapussista ottaa vain yhden. Kun Sanna oli lapsi, kohmeisten pullapussien rapina oli ihana ääni. Hän keräsi herkut huoneeseensa ja söi salaa koulun jälkeen, luki samalla Tiina-kirjaa.

Sanna söi jo taaperona kaikkea, paljon, hyvällä halulla. Kotona tarjottava ruoka oli tavallista ja terveellistä, kesäkeittoa ja kanarisottoa. Lauantaisin oli karkkipäivä. Mutta se ei riittänyt.

Kymmenvuotiaana hän alkoi leipoa, se oli paras tapa päästä herkkuihin käsiksi. Kolmetoistavuotiaana hän aloitti ensimmäisen laihdutuskuurin, neljätoistavuotiaana oksensi ensimmäistä kertaa.

Sanna ei ollut ylipainoinen. Mutta hän halusi varmistaa, ettei koskaan tule sellaiseksi.

– Keksin, että ruoasta pääsee helposti eroon oksentamalla. Kokeilin ja onnistuin. Siitä alkoi minun syömishäiriöni. Lukiossa olin jo täydessä vauhdissa.

Kukaan ei saanut tietää. Se olisi ollut liian ällöttävää. Anorektikot kuihtuvat kauniisti, heillä on tahdonlujuutta, heitä ihaillaan, Sanna ajatteli. Buliimikolla on katkenneita verisuonia silmissä ja haiseva hengitys.

Ensimmäinen aallonpohja oli parikymppisenä, ensimmäisen parisuhteen kariuduttua. Sanna suri sulkeutumalla ruoan kanssa kotiin. Seuraava suhde helpotti yksinäisyyttä ja terapiassa käytiin läpi lapsuutta, mutta ruoka oli yhä mörkö ja pulla peikko eikä herkku.

– Välillä oli vaikeampaa, välillä helpompaa. Avioeron jälkeen jouduin ruoan kanssa ihan polvilleni. Itkin, että mitä tämä on. Syön ja oksennan, vaikka olen käynyt pitkään terapiassa. Mitä enää voin tehdä?

Yksityinen psykoterapeutti sanoi sen ääneen, vuosien terapian jälkeen: voisiko sinulla olla ruoka-addiktio?

Sannan vastaus oli addiktin vastaus: Ei varmasti ole. Voin lopettaa tämän koska tahansa. En vain halua, ihan vielä. Tarvitsen tätä vielä vähän aikaa.

Ennen uloslähtöä hän taputteli puuterin ja peilasi. Mitä huonommin meni, sitä huolitellummalta täytyi näyttää.

Iltaisin Sanna kuvitteli joskus olevansa jonkun äiti. Ihana ajatus, oma lapsi, sylissä nukkumassa. Pelottava ajatus, oma lapsi, rintaa imemässä, oppimassa.

Miten voisin pitää ketään hyvänä, kun en osaa pitää edes itseäni? Millaisen mallin antaisin, eikö äidin kuuluisi olla tasapainoinen? Ja miten kestäisin raskausmahan?

Alkoholin voi jättää kokonaan, mutta syömistä ei voi lopettaa.

Pullaa mummin luona viikonloppuna. Kolme keksiä keskiviikkona.

Kun päivän syömiset suunnitteli etukäteen, oli helpompi pysyä kohtuudessa. Sellaista listaa Sanna ei kuitenkaan voinut kuvitella, josta herkut puuttuisivat.

– Joka kerran, kun söin sokeria, retkahdin. Aloin miettiä, että herkut voisi jättää pois ainakin kokeeksi, koska juuri ne laukaisevat ahmimisen ja oksentamisen.

Ajatus oli hirveä, surullinen, hirveän surullinen. Mitä jäisi, Sanna mietti. Mitä voisi syödä elokuvissa ja synttäreillä? Mitä mummi sanoisi, kun pulla ei kelpaa? Osaisinko rakastaa itseäni niin paljon, että lopettaisin ruoan kanssa leikkimisen?

Sanna päätti yrittää. Joinakin päivinä yritys ei onnistunut, mutta useammin onnistui. Seuraava joulu, vuonna 2009, oli ensimmäinen ilman ahmimista.

Joku addiktoituu päihteisiin, mutta ruoastakin voi olla riippuvainen, Sanna ajatteli. Alkoholin voi jättää kokonaan, mutta syömistä ei voi lopettaa.

Sanna harjoitteli sanomaan ääneen: minä olen ruokariippuvainen. Kolme sanaa. Ne hän sanoi myös vertaistukiryhmässä. Nyt hän oli valmis myöntämään asian.

Seuraavaksi mureni oma käsitys siitä, minkälainen ihminen Sanna Runsala oikeasti on. Ei sittenkään kaiken jaksava suorittaja ja supersosiaalinen menijä, muiden murheiden kuuntelija. Se, joka arkisin säntäilee paikasta toiseen, asiakastapaamisesta kuntosalin kautta kampaajalle, pitää jokaisen langan tiukasti käsissään.

– Joka perjantai mietin, miten palkitsen itseni. No syömällä. Kun söin ja oksensin, ei tarvinnut miettiä mitään muuta. Oksentaminen oli vähän kuin orgasmi. Se antoi raukeuden ja tyhjentymisen tunteen.

Kun ahminta jäi, sisältä löytyivät tunteet. Yksinäisyys, tyhjyys ja erillisyys. Ajatus, että on yksin ja vain ruokaan voi luottaa. Suru kykenemättömyydestä rakastaa ja olla rakastettu. Suru siitä, ettei osaa olla ihmisten kanssa ja luottaa toisiin.

Tunteet olivat olleet olemassa lapsuudesta asti. Sanna oli tukahduttanut ne ruoalla. Vertaisryhmän tapaamisissa muut saman kokeneet kuuntelivat ja ymmärsivät.

Sannan toista avioliittoa juhlittiin vuoden 2010 lopussa kauniissa rantakartanossa. Morsiamella oli pitsinen keijukaismekko. Eräänä aamuna Sanna harjasi hampaitaan ja huomasi ajattelevansa: nyt haluan äidiksi.

Seuraava ajatus oli: voiko näin huonosti kohdeltu keho olla niin terve, että synnyttää lapsen.

Haave voimistui.

Sisälläni kasvaa uusi elämä, miten ylpeä olen!

Ainoa peili oli pieni neliö vaatekaapin ovessa. Vesi kannettiin kaivosta, vessa oli ulkona.

Viimeiset puoli vuotta ennen lapsen syntymää Sanna asui yksin kesämökillä. Aamulla lintu koputti ikkunaan, järven toisella puolella näkyi rivi valkoisia koivuja. Saunakamarissa Sanna katseli kasvavaa vatsaansa, rintojakin, ja ajatteli olevansa kaunis nainen. Sisälläni kasvaa uusi elämä, miten ylpeä olen!

Toipuminen oli alkanut, silmissä oli hyväksyvä katse.

Tyttövauva syntyi joulukuussa 2011. Sanna nosti lapsensa syliin ja lupasi: minä pidän meistä huolta. Kun tytär oli vuoden ikäinen, Sanna ja lapsen isä erosivat.

– En edelleenkään ole parisuhteissa kovin hyvä, vaikka olen nykyään ehjempi kuin ennen.

Vaikeimpina vuosinaan Sanna oli suhteissaan kohtuuton. Jos mies oli siivonnut kodin, Sanna näki vain huonosti pyyhityn pöydän ja huomautti siitä.

– Raivokohtauksia saattoi tulla mistä vain ja milloin vain. Oma epävarmuuteni näkyi niin, että halusin kontrolloida muita. Se hävettää, vaikka kuinka selittelisin itselleni, että olin rikki ja sairas. Eksälle, jonka kanssa olin kahdeksan vuotta, kirjoitin kirjeen ja pyysin anteeksi.

Sanna ja tytär alkoivat pärjätä kahden. Tyttö oppi nukkumaan päiväunensa rattaissa, joita Sanna työnteli pitkin rantakatuja. Lapsi rakasti naapuruston koirakavereita ja tanssihetkiä äidin kanssa.

Joskus ostan lapselle jäätelön. Kotiin en niitä hanki.

Mikä on laiha, äiti? kysyi tytär vastikään, kolmevuotiaana. Sanna oli osoittanut satukirjan kuvaa ja sanonut, että tuossa on tuollainen laiha setä. Sanna tajusi: en ole koskaan käyttänyt laiha- tai lihava-sanaa puhuessani tyttärelleni.

– Olen tosi tarkka myös siitä, miten minulle ja lapselleni puhutaan. Toivon, ettei kukaan huomauttele, jos olemme lihoneet tai laihtuneet. Kun punnitsen itseni kerran tai kaksi kuukaudessa, en tee sitä lapsen nähden. Jos hän näkee, teen toimituksesta leikin.

Pikku Kakkosen jälkeen istutaan rauhassa pöytään. Sanna levittää lapsen leivälle margariinia ja kaataa kastikkeen pastan päälle. Useimpina päivinä ruoka ei häiritse Sannaa, mutta joskus on vaikeampia hetkiä.

– Yritän suhtautua ruokaan mahdollisimman rennosti, tyttärenikin takia. Jos huomaan ottavani turhaan toisen annoksen tai rouskuttelevani liikaa omenoita, tiedän, että nyt mieltä painaa jokin. Kun lapsi nukkuu,

puran tunteitani kirjoittamalla, meditoin tai soitan ystävälle.

Herkkukaappi keittiöstä puuttuu edelleen. Heikkoja hetkiä, jolloin yhä tekee mieli ahmia kaksi kääretorttua varttitunnissa, on harvoin. Mutta joskus niitä on. Siksi tuntuu turvallisemmalta pitää kiusaukset poissa.

– Joskus ostan lapselle jäätelön. Kotiin en niitä hanki.

Kaupassa tytär hypistelee toisinaan kiinnostuneena värikkäitä karkkiaskeja kassan tienoilla: äiti, mitä nämä ovat? Päiväkodin herkkutarjoiluihin tai isän luona syötyihin prinsessakarkkeihin Sanna ei puutu.

Illalla Sanna katsoo elefanttipyjamassa kikattavaa pörrötukkaista lastaan: siinä hän nyt on, pikkuponeja liikuttelee. Onneksi ei syntynyt aikaisemmin vaan syntyi vasta kun Sanna oli lopettanut ahmimisen.

– Ennen en olisi osannut olla lapsen kanssa niin kuin nyt. Ei voi keskittyä kokoamaan palapeliä tai kuuntelemaan huolia, jos samalla miettii hakevansa kaupasta sitä ja tätä ja sitten oksentavansa.

Kun tytär on vanhempi, Sanna aikoo kertoa hänelle, että äidillä on ongelmia ruuan kanssa eikä äiti siksi voi syödä kaikkea.

– En tiedä, miten kerron ja mitä kerron. Mutta kerron. Siihen asti keskityn olemaan niin rento kuin osaan.

Varmuutta ei ole koskaan. Se on vähän surullinen ajatus.

Ruoat ovat kuin liikennevalot, niin Sanna nykyisin ajattelee. Sokeriherkut ovat punaisia ruokia. Niitä hän välttää kokonaan, sillä ne laukaisevat yleensä ahmimisen. Vihreitä ruokia voi syödä huoletta. Väliin jää suuri joukko keltaisia.

– Keltaiset ruoat kuten ruisleipä ovat periaatteessa ookoo, mutta eivät aina. Varmuudella en voi tietää.

Varmuutta ei ole koskaan. Se on vähän surullinen ajatus. Sanna käy säännöllisesti vertaistukiryhmissä ja pitää yhteyttä toisiin toipujiin. Hän lähettää joka päivä omalle tukihenkilölleen sähköpostin, jossa kertoo tekemänsä ruokasuunnitelman.

– Se tuntuu turvalliselta. Toipumiseni kestää koko loppuelämän.

Toisinaan Sanna miettii, miksi juuri hän on riippuvainen ruoasta. Suuria vastauksia ei ole, isoja traumoja ei löydy. Lapsuuskodissa puhuttiin tunteista vain vähän, mutta samalla tavoin vaietaan monessa muussakin perheessä.

Addiktio on osittain perinnöllistä, Sanna arvelee. Suvussa on muitakin riippuvaisia. Oma herkkyyskin vaikuttaa. Asiat, jotka muut ohittivat olankohautuksella, saivat jo lapsena surullisiksi ja houkuttivat avaamaan pullapussin.

Ajattelen, että onneksi muutin elämäni edes nyt.

Alkaa viirata päästä, jos syön sokeria. Se ei vain sovi minulle.

Sanna on tottunut selittämään. Ravintolaillallisella monet haluavat tietää, miksi hän tilaa jälkiruoaksi suklaakakun sijaan hedelmiä. Sitten alkaa aika usein päivittely. Ei kai yksi pala niin vaarallinen ole? Rentoudu vähän. Ilmankos olet noin hoikka.

Eikö voisi antaa vain olla, Sanna miettii.

– Itsellenikin tulee joskus kiusaus kommentoida muille vanhemmille, että miksi annatte lapsen syödä noin paljon makeaa. Sitten ajattelen, ettei se kuulu minulle.

Sanna on ollut viisi vuotta oksentamatta. Hän ei voinut kuvitella, että se onnistuisi. Eikä hän haikaile hetkeä, jolloin voisi syödä vapaasti punaisen valon herkkuja.

– Hyvinä päivinä ajatus kokonaan sokerittomasta loppuelämästä tuntuu ainoastaan hyvältä. Huonoina päivinä ajattelen, että tänään en syö herkkuja ja muulla ei ole väliä. Ihan niin kuin alkoholisti kaipaa välillä drinkkiä, minäkin kaipaan välillä herkkuja. Mun kun tiedän, mitä siitä voi seurata, olen kiitollinen että voin olla ilman.

 

Mennyttä on turha murehtia.

– Aikaisemmin surin, miten monta vuotta elämästä hukkasin, kun olin niin hajalla. Nyt ajattelen, että onneksi muutin elämäni edes nyt. Voisin olla entisessä edelleen.

Silloin Sannalla luultavasti ei olisi lasta. Samalla kun kampaa tytön hentoa tukkaa, hän kuiskaa lapsen korvaan tärkeitä asioita: Rakasta itseäsi. Rakasta muita. Älä pelkää vaikeuksia. Yksin ei tarvitse pärjätä.

Kun takut ovat poissa, Sanna vetää tytön viereensä peilin eteen. Hänen mielestään liian monet äidit haukkuvat itseään, vaikka kehuvat lastaan.

– Jos äiti voivottelee vatsamakkaroitaan ja moittii itseään läskiksi, vaikka vitsinäkin, hän antaa lapselle väärän viestin siitä, millainen naisen kuuluu olla kelvatakseen.

Kyllä lapsi muistaa, kun kasvaa. Siksi Sanna sanoo tyttärelleen: näkyypäs peilissä kaksi ihanaa naista, katsopas miten kaunis tukkakin molemmilla on.

Sanna Runsala, 37, asuu Tampereella kolmevuotiaan tyttärensä kanssa. Sanna työskentelee projektipäällikkönä Myllyhoitoyhdistyksen Ruoka ja riippuvuus -projektissa.

Vaikka perheet ovat 2000-luvulla vauraampia kuin koskaan ennen, raha ei silti tunnu riittävän.

Jos perheellämme olisi enemmän rahaa käytössä, olisimme onnellisempia, kertoo 79 prosenttia Meidän Perheen rahakyselyyn vastanneista.

Raha mahdollistaa helpomman elämän. Voisi mennä ja tehdä laskematta, montako maitolitraa sillä rahalla saisi.

Noin 60 prosenttia vastaajista kuvailee kuitenkin perheensä taloudellista tilannetta hyväksi tai melko hyväksi. Epävarmuutta aiheuttaa eniten se, että kaikki mikä tulee, myös menee.

Vaikka perheet ovat 2000-luvulla vauraampia kuin koskaan ennen, raha ei silti tunnu riittävän.

”Elintason nousu lisää painetta, että pitää olla kaikkea."

Sosiologian professori ja kulutustutkija Terhi-Anna Wilska tunnistaa ristiriidan.

– Elintason nousu lisää painetta, että pitää olla kaikkea. Esimerkiksi kännykät lapsille ovat uusia välttämättömyyksiä.

Yksi tällainen ”uusi välttämättömyys” on lapsille säästäminen.

– 30 vuotta sitten oli epätavallista, että vanhemmat avustivat kotoa muuttanutta lastaan vuokranmaksussa. Nykyään ajatellaan, että on sopimatonta heittää lapsi omilleen, Wilska sanoo.

Eräs vastaaja kertoi kyselyssä näin:

Haluaisimme säästää lapsille. Emme uskalla luottaa, että opiskelijoille maksetaan tukia enää 15–20 vuoden päästä.

Aikuisten menoista tingitään ensimmäisenä, lasten harrastuksista viimeisenä.

– Etenkin äideille on tyypillistä, ettei kuluteta itseen, vaan laitetaan lapsi edelle.

”Se, että lähipiirikin venyttää senttiä, voi jopa lisätä yhteenkuuluvuuden tunnetta.”

”Tavallisen tiukka rahatilanne” otetaan lapsiperheissä Wilskan mukaan pääosin elämänvaiheeseen kuuluvana. Se, että lähipiirikin venyttää senttiä, voi jopa lisätä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Köyhyys ja pienituloisuus taas aiheuttavat henkistä stressiä, varsinkin jos ne jatkuvat pitkään.

Tutkimusten mukaan rahasta ei kanneta huolta, jos tilillä on puskurina muutaman kuukauden palkka. Mutta tuoko muhkeampi pankkitili mielenrauhan lisäksi onnea? Tiettyyn rajaan asti kyllä.

– Noin 70 000–80 000 euron käteen jääviin yhden ihmisen vuosituloihin saakka lisäraha kasvattaa onnellisuutta. Sen jälkeen ei.

 

Näin Meidän perheen lukijat kertoivat verkkokyselyssä:

Jos rahaa olisi enemmän...

  • Olisin huomattavasti vähemmän stressaantunut ja ahdistunut. Elämässä on tarpeeksi muitakin murheita ilman rahahuoliakin.
  • Olisi varaa laadukkaampaan ruokaan ja mahdollisuus käydä yksityisellä lääkärillä.
  • Ei tarvitsisi joka asian kohdalla miettiä, voiko ostaa vai ei.
  • Voisi ostaa parempikuntoisen talon eikä tarvitsisi remontoida niin paljon.
  • Voisi keskittyä elämiseen ja arkeen. Tietäisi, että saa kaiken mitä tarvitsee, saa syödä terveellisesti ja voi hankkia erilaisia elämyksiä matkailusta ulkona syömiseen.
  • Voisi vaikka ostaa lohta kaupasta useammin kuin kerran kuussa!
  • Voisin hoitaa lastamme kotona, kunnes hän on kaksivuotias.
  • Asuisimme tilavammin ja meillä olisi varaa palkata apua (esim. siivoja). Voisimme tehdä koko perheen yhteisiä ulkomaanmatkoja. Elämä olisi huolettomampaa.
  • Pystyisimme säästämään, ja lapset saisivat joskus omat huoneet.
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Nordean tutkimuksen mukaan keskimääräinen säästösumma lapselle on 30 euroa kuukaudessa.

Jo kolme neljästä suomalaisvanhemmasta laittaa rahaa säästöön lapsiaan varten, selviää Nordean teettämästä tuoreesta tutkimuksesta.

Sosiologian professori ja kulutustutkija Terhi-Anna Wilska on huomannut, että lapsille säästämisestä on tullut viime vuosina eräänlainen uusi välttämättömyys.

– 30 vuotta sitten oli epätavallista, että vanhemmat avustivat kotoa muuttanutta lastaan vuokranmaksussa. Nykyään ajatellaan, että on sopimatonta heittää lapsi omilleen, Wilska sanoo Meidän Perheen haastattelussa.

Samoilla linjoilla tuntuvat olevan suomalaisvanhemmat Nordean kyselyssä. Suurin osa säästää lapsen tulevaisuutta varten. Yleisin syy olla säästämättä lapselle on se, ettei rahaa saa säästettyä, vaikka haluaisi. Heistä, jotka eivät vielä säästäneet lapsilleen, moni aikoi aloittaa säästämisen myöhemmin. Vain hyvin harva ilmoitti, ettei pidä säästämistä tarpeellisena.

Keskimääräinen säästösumma on 30 euroa kuukaudessa, ja tyypillisimmin se laitetaan säästötilille. Rahastoihin säästää joka viides, ja osakkeisiin vain neljä prosenttia vastaajista.

 

Kysely

Onko lasten tulevaisuutta varten säästäminen mielestäsi tarpeellista?

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.