Karvanaama ja vauva

Siinä ne pötköttävät. Äiti ja tytär. Molemmat nukkuvat sairaalahuoneen sängyllä samassa asennossa. Voittajat. Kasvotusten, kädet koholla, kourat löysästi nyrkissä. Synkronoidusti. Minun naiseni.

Siinä ne pötköttävät. Äiti ja tytär. Molemmat nukkuvat sairaalahuoneen sängyllä samassa asennossa. Voittajat. Kasvotusten, kädet koholla, kourat löysästi nyrkissä. Synkronoidusti. Minun naiseni.

Minä en nukkunut sairaalassa synnytyksen jälkeen kahteen päivään. En malttanut, enkä uskaltanut, koska jonkun piti valvoa, että kaikki menee hyvin eikä mitään pahaa tapahdu. Että kaikki muistavat hengittää.

Hakiessani ruokaa perheosaston keittiöstä kuuntelin eri huoneista kantautuvaa lasten itkua. Huomasin, etten tunnistaisi tyttäreni ääntä. Enkä välttämättä kasvojakaan. Parin päivän tuttavuuden perusteella varmoja­ tuntomerkkejä oli kaksi. Ensimmäinen oli lapsen sijainti huoneessa­ numero kahdeksan, sängyssä, vaimoni vieressä. Toinen oli takaraivon hiusraja. Hieman hapsottava puolikaari hentoa punertavaa tukkaa. Sitä minä katselin tuntikausia, kun lapsi uinui äidilleen­ omistautuneena.

Viimeksi kuuntelin vieraan lapsen itkua pari päivää sitten työmatkalla­ raitiovaunussa. Se erosi kotona nyt jo kovin tutuksi käyneestä esityksestä huimasti. Missä oli tulkinta, tunne, läsnäolo ja uskottavuus? Ei jatkoon.

Tyttäreni vetää nimittäin erittäin hyvin. Vieno piipittely, vihjaileva maiskutus ja ähinä nousevat parhaimmillaan vain muutaman nuotin tapailun jälkeen stadion-tasolle. Tämän vauvan itku on kuin Sylvester Stallonen huuto elokuvan Rocky loppukohtauksessa: ”Adrian! Adriaaaaan! Adriaaaaaaaaaaaaaaan!”

Kun kuusiviikkoisemme puristaa kätensä nyrkkiin ja huutaa, käy selväksi, että hänen sydämessään on vain tämä hetki ja siihen mahtuu koko maailma. Voitto tai tappio, aivan sama. Elämällä on vain yksi tarkoitus ja yksi päämäärä. Usein se on maito, välillä röyhtäyttäminen ja toisinaan keinutus. ”A-dri-an.”

Äänen käytön lisäksi myös vauvojen ulkonäkö vaikuttaa hämmästyttävän dynaamiselta. Uskoisin, että osaan jo poimia omani naaman perusteella suuremmastakin laumasta, mutta silti tyttären ulkoisen olemuksen täsmällinen kuvailu on vaikeaa. Sama pötkö kun näyttää valokuvasta riippuen täysin äidiltään tai täysin isältään.

”Kyllä meidän tyttäremme on ihan objektiivisestikin arvioituna poikkeuksellisen kaunis”, keskeyttää vaimo pohdiskeluni.

Myönnän, ettei mikään ole objektiivisempi kuin onnellisen äidin oma arvio.

Pohdimme vauvojen dynamiikkaa myös varpajaisissani. Kyllä. Miehet puhuvat varpajaisissa lapsista­, isyydestä, tunteista, parisuhteista­ ja ystävyydestä­. On jokaisen äidin velvollisuus­ huolehtia­, että isä jaksaa järjestää juhlansa ja saa viettää niitä häiriöttä ja hartaasti. Varpajaisten tarkoitus ei ole paeta vielä yhdeksi illaksi uusia velvoitteita, vaan evästää tuore isä niin, että tämä varmasti syttyy uudesta roolistaan.

Joka tapauksessa, liikuttunut johtopäätöksemme oli, että pienestä­ koostaan­ ja näennäisen vähäisistä­ voimistaan huolimatta vauvat ovat kunnioitusta­ herättäviä tekijöitä. 3  150 grammaa loputonta onnea ja hillitöntä­ huolta. Ja väjäämätön valta muuttaa meitä. Isänsä elämän lapsi laatii uuteen uskoon ehdoitta ja heti, mutta samalla uusi perheenjäsen säätää myös ystävyyssuhteita. Hyvässä. Ystävien tuki ja uuden isän yhdessä jaettu onni lämmittävät ja tiivistävät koko kaveriporukkaa. Hieno ilta.

Kotiin tullessani tytär ja vaimo pötköttelevät taas samassa asennossa. Kasvotusten. Nyt kummankin toinen käsi osoittaa ylös ja toinen alas. Vauva tuoksuu maidolle ja unelle. Jokin tuoksussa muistuttaa kesästä. Tyttärelle lähes jokainen asia on uusi. Hän on kokemassa­ kaikkea vasta ensimmäistä kertaa. Ja siinä samalla, niin oikeastaan isäkin. 

Kimmo Norokorpi, 41, on Nelosen uutisten toimittaja. Hän asuu vaimonsa Helin ja maaliskuussa syntyneen punatukkaisen tyttövauvan kanssa Helsingissä. Kolumnisti kertoo, kuinka vauvan kanssa kehitytään täydellisestä amatööristä isyyden ammattilaiseksi. Tai sitten ei. Kolumni on julkaistu Vauva-lehdessä 06/2012.

Lapsi saattaa toivoa joululahjaksi hittilelua, mutta saako hän myös vanhemman, joka malttaa pysähtyä leikkimään hänen kanssaan?

”Äiti, voisitko tulla sisustamaan barbintalon?”

Vilkaisen vaaleanpunakattoista asumusta olohuoneessamme. Sitten keittiön tasoja, jotka olin juuri ajatellut raivata esiin astioiden alta. Ne pyykitkin piti…

”Ihan kohta!”, vastaan.


Harvoin kuitenkaan irtoan tiskipöydän, hellan tai läppärin äärestä ihan kohta. Kolmevuotias saa huudella perääni useamman kerran.

Lattialle on levitetty koko Barbien suku autoineen, hevosineen ja pinkkeine asusteineen, ja lelupaljouden keskellä lapsi kaipaa yhtä asiaa – minua.

Miksi se on niin paljon vaadittu mennä mukaan leikkiin?

Lelupaljouden keskellä lapsi kaipaa yhtä asiaa – minua.

Ainakin siksi, että työpäivän ja iltatoimien välisessä rakosessa on jo valmiiksi tunkua. Seuraavan päivän ruoka pitäisi laittaa. Kurahousuihin vaihtaa ehjät jalkalenksut. Jääkaapin hyllyt huutavat tyhjyyttään, ja kai edes joskus pitäisi siivotakin.

Mutta ehkä leikkimistä pitäisi katsoa toisin silmin. Lapsi tarvitsee ne ehjät lenksut housuihinsa ja ruokaa lautaselleen, mutta aivan yhtä paljon hän tarvitsee leikkiä.

Leikkiessään lapset harjoittelevat sosiaalisia taitoja, muistuttavat kehityspsykologian tuntijat. On sovittava leikin etenemisestä. Vuoroteltava. Toimittava porukassa ja noudatettava yhteisiä sääntöjä.

Aika tärkeitä oppeja elämässä.

Lapsi tarvitsee ne ehjät lenksut housuihinsa ja ruokaa lautaselleen, mutta aivan yhtä paljon hän tarvitsee leikkiä.

Sitä paitsi leikki on oiva tilaisuus kuulostella, mitä omalle lapselle kuuluu. Kuinka taitavasti nuket hänen leikissään sanailevat, ratkovat riidan. Ovatko ne iloisia? Onko nukeilla kavereita?

Leikkiin siirtyy se, mitä lapsi arjessaan näkee ja kokee joka päivä.

Kun sitten laskeudun sisustussuunnittelijan tehtäviini, leikki lähtee lentoon. Lapsi pulppuaa juttua. Barbiet jaetaan puoliksi. ”Tässä minun perhe, tässä sinun. Nyt nää lähtis uimaan!”

Ihan kohta koittaa sekin päivä, että lapsi ei enää pyydä äitiä.

Kohta nuket hyppivät sohvan käsinojalta altaan virkaa toimittavalle matolle. Kun Barbien pieni sisko ei uskalla, sen äiti ja isä rientävät apuun. Sitten lähdetään barbitaloon iltapalalle.

Aikuisen kannalta leikkimisessä on myös tämä hieno puoli: lapsi tempaisee vanhemman tukevasti tähän hetkeen, kun vain antaa mahdollisuuden. Nyt ei mietitä työasioita eikä tiskejä.

Yleensä ilta sujuu kaikin puolin mukavammin, kun on edes hetki leikitty yhdessä. Ihan kohta koittaa sekin päivä, että lapsi ei enää pyydä äitiä.

Lapsi saattaa toivoa joululahjaksi hittilelua, mutta saako hän myös vanhemman, jonka malttaa pysähtyä leikkimään hänen kanssaan?

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Hennaa pelotti vaatia apua, vaikka arki tyttären kanssa oli vaikeaa. Entä jos olenkin vain huono äiti? Jos ne sanovat, että lapsi otetaan minulta pois?

Henna ei jännitä bussimatkoja enää etukäteen, vaikka koskaan ei tiedä, miten käy. Vierellä kulkee Aada, jolla on pitkä vaalea tukka ranskanletillä ja uusi viidakkokuvioinen syystakki.

Henna valitsee bussista mieluiten paikan keskiosasta, siitä kohdasta, jossa ei ole edessä ketään. Aadan paikka on aina ikkunan puolella. Seisomaan ei pidä jäädä, eikä liian lähelle ovia.

Kun raivari tulee, Aada heittäytyy äitinsä päälle, puree, nauraa hysteerisesti, potkii ja sylkee. Henna ottaa tytön syliin jalkojensa väliin ja kietoo leveään halausotteeseen. Onneksi matka ei ole kovin monta pysäkinväliä.

Jos hyvin käy, muut matkustajat katsovat. Ikävämpää on, jos joku ryhtyy arvostelemaan äitiä ja sättimään tytön tapoja. Siitä Aada vain hermostuu lisää.

Nyt arki erityislapsen kanssa on tällaista. Hennan näkökulmasta asiat ovat paremmin kuin ennen. Melkein kaksi vuotta sitten neuvolassa Henna uskalsi sanoa ääneen: Tämä ei ole normaalia. Tarvitsemme apua.

”Olin aina halunnut lapsia, ja nyt annettiin tällainen lahja.”

Raskaus oli ihme. Lääkärit olivat sanoneet, että endometrioosin ja munasarjakystien takia sen mahdollisuus olisi minimaalinen. Siksi ratkaisu oli Hennalle helppo, vaikka lapsi ei ollutkaan suunniteltu.

– Olin aina halunnut lapsia, ja nyt annettiin tällainen lahja. Olin kuitenkin jo 28-vuotias.

Suhde lapsen isän kanssa oli tuore. Liian tuore, jotta se olisi voinut kestää perhe-elämää, Henna ajattelee nyt.

Henna on ollut Aadan kanssa alusta asti kahden. Tai ei sittenkään: äidiltään ja siskoltaan hän saa tukea, ja on siitä loputtoman kiitollinen.

– Heillä on omakin elämä, työt ja opiskelut. Silti he jaksavat auttaa ja luoda uskoa siihen, että olen hyvä äiti.

Aada syntyi päivää ennen jouluaattoa. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Kun Henna tuli vauvan kanssa sairaalasta kotiin, hän esitteli tulokkaan kissoille ja asetti vauvan kaksion makuuhuoneeseen valmiiksi petaamaansa pinnasänkyyn.

– Olin seitsemännessä taivaassa. Nautin vauva-arjen alkamisesta täysillä, Henna sanoo.

”Olenko tehnyt jotain väärin?”

Pienenä vauvana Aada nukkui ja söi hyvin. Henna vietti vauvan kanssa tuntikausia sohvalla imettäen ja nauttien läheisyydestä.

Puolivuotiaana Aada ei enää suostunutkaan nukkumaan kuin sylissä. Henna kuljeskeli vauvan kanssa pitkin asuntoa ja yritti välillä laskea käärön varovasti pinnasänkyyn. Huuto alkoi heti.

Aada nukkui lyhyissä pätkissä, Henna samoin. Hän etsi netistä tietoa aina, kun jaksoi. Mikä on normaalia vauvan huonounisuutta? Miten unirytmiin voi vaikuttaa? Olenko tehnyt jotain väärin?

Hän löysi paljon neuvoja, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Tassuttelukin toimi vain hetken. Neuvolassa sanottiin, että vauva on vielä pieni, se menee ohitse.

Ei se mennyt. Kun Aada kasvoi, tuli uusia ongelmia.

Vilkas, tiukasti tahtova ja herkästi tulistuva hän oli ollut jo aiemmin, ja fyysisten taitojen lisääntyminen laajensi skaalaa. Tyttö saattoi karata ulko-ovesta rappuun, kun äiti kääntyi hämmentämään ruokaa. Tai lukita itsensä vessaan ja suihkia siellä vettä ympäriinsä. Aada viskoi ja hajotti kodin tavaroita. Hennaa hän raapi, löi ja puri.

Henna asensi ulko-oveen ylimääräisen lukon ja otti vessasta lukon pois. Täytyy jaksaa, tämä on vain uhmaikää, hän ajatteli, vaikkei ihan uskonut sitä itsekään.

– Aistin, että jotain on pielessä. Jaksoin ehkä sen takia, että huoli lapsesta oli niin kova. Ja samalla syyllisyys: Millainen äiti oikein olen, kun en osaa auttaa lastani?

Ami-kissa kulkee kotona Aadan mukana ja leikeissä, nukkuu vieressä ja katsoo piirretyt sylissä.
Ami-kissa kulkee kotona Aadan mukana ja leikeissä, nukkuu vieressä ja katsoo piirretyt sylissä.

Uusiakin huolia tuli. Melkein kolmevuotiaana Aadalla ei ollut juuri muita sanoja kuin tärkein: äiti. Muut harvat olivat hänen omiaan, kuten tiima (kylmä), tittä (tähän, lisää) ja totti (pois).

Puheterapiakäynneistä ei ollut apua. Aada ei pystynyt keskittymään tehtäviin vaan kiljui ja leikki omiaan. Lisäksi puheterapiaan piti mennä bussilla, ja jo matka sinne sai Aadan tolaltaan.

Neuvolassa sanottiin edelleen, että annetaan aikaa. Lapsi kehittyy omassa tahdissaan.

Myös hyviä hetkiä oli paljon. Päivisin Aada ja Henna lähtivät metsään leikkimään. Aada kiipeili puissa ja tasapainoili aidoilla. Hänellä on mahtava mielikuvitus, ja tyttö ja äiti hiippailivat yhdessä susia tai kettuja karkuun.

Sisko ja äiti ovat kultaa. Hennan äiti vei Aadaa puheterapiaan, kun käynneistä tuli Hennalle liian piinaavia. Välillä sisko, yksinhuoltaja itsekin, otti Aadan hoitoon luokseen. Aadan vauvavuotena siskokset asuivat jopa jonkin aikaa yhdessä, jotta kummallakin olisi ollut kotona toinen aikuinen.

– Mutta sitten totesimme, että autamme toisiamme parhaiten, kun emme asu yhdessä. Silloin kummallakin on paikka, jonne tuoda oma lapsi välillä hoitoon.

Siskon nyt teini-ikäisen tyttären kanssa Aadalla on yhä läheinen ja lämmin suhde.

Henna mietti, miksi kukaan naapureista ei ilmoita heistä lastensuojeluun.

Mahtoiko avun saaminen kestää niin kauan siksi, että ulospäin kaikki vaikutti paremmalta kuin olikaan, Henna miettii nyt.

Päiväkotipäivät Aada kesti porukan mukana. Muut lapset suhtautuivat kulmikkaasti käyttäytyvään ja puhumattomaan tyttöön juuri niin luontevasti kuin lapset parhaimmillaan suhtautuvat. Leikkikavereitakin Aada sai.

Mutta kun päiväkodin pihasta lähdettiin, alkoi toinen marssi. Jos Aadalla oli silmissään tietty katse, raivari saattoi iskeä jo matkalla. Aada yritti saada Hennan suuttumaan tuuppimalla äitiä autotielle tai yrittämällä riisua äidin paitaa. Kun äiti lopulta kielsi, Aada raivostui.

Välillä kotimatkaan meni tunti tai puolitoista. Kotona lapsen huuto saattoi jatkua kaksikin tuntia. Silloin Henna mietti, miksi ihmeessä kukaan naapureista ei ilmoita heistä lastensuojeluun.

Raivarin taltuttamiseen auttoi vain aika. Henna piti Aadaa tiukasti sylissä, ettei tämä satuttaisi kumpaakaan.

– Kiinnipitäminen auttoi siihen, että raivari purkautui lopulta itkuvaiheeseen. Mutta usein en olisi halunnut pitää väkisin kiinni, se tuntui niin pahalta.

Kun raivari laantui, Aada saattoi alkaa kertoa, mistä kaikki juuri sillä kertaa lähti. Sukka oli jäänyt päivällä ruttuun, eikä kukaan auttanut.

”Entä jos olenkin vain huono? Jos ne sanovat, että lapsi otetaan minulta pois?”

Henna kertoi ongelmista päiväkodin aikuisille tunnustellen. Vastaus oli ihmettelevä. Ei uskoisi, että puhut samasta lapsesta. Joten Hennakin sinnitteli. Avun vaatimisen kynnys tuntui liian korkealta. Entä jos olenkin vain huono? Jos ne sanovat, että lapsi otetaan minulta pois?

Motoriikka ok, mutta keskittyminen haastavaa, omaehtoinen lapsi. Lasten psykiatrian lähete? Toimintaterapia? Lääkärin sanat lukevat Aadan neuvolakortissa neljävuotiskäynnin kohdalla.

Sanoja edelsi Hennan päätös: Nyt en enää suostu siihen, että annetaan aikaa.

Onneksi tuttu neuvolantäti oli samaa mieltä. Ensimmäiseksi Aada ja Henna ohjattiin Theraplay-terapiaan, jonka tarkoituksena on edistää vanhemman ja lapsen vuorovaikutusta. Arviointikäynnillä Aada ja Henna leikkivät keskenään, ja psykologi kuvasi tilanteen videolle.

Jo ensimmäisellä kerralla oli selvää, että tästä terapiamuodosta ei olisi heille apua. Ammattilainen arvioi, että äidin ja tyttären vuorovaikutuksessa ei ole mitään ongelmaa. Ne sanat olivat Hennalle tärkeitä.

– Tuntui todella hyvältä kuulla se psykologin suusta. Siihen asti olin aina vähän syyllistänyt itseäni.

Nyt Aada osaa jo kertoa Hennalle, jos päivän aikana jokin on harmittanut.
Nyt Aada osaa jo kertoa Hennalle, jos päivän aikana jokin on harmittanut.

Käyntiä seurasi lähete tarkempiin psykologisiin testeihin. Siitä tutkimuksiin meni vielä vuosi. Sillä aikaa Henna ja Aada kävivät perheterapiassa, ja Henna sai kaivattua vertaistukea Ihmeelliset vuodet -ryhmästä, joka on tarkoitettu haastavasti käyttäytyvien lasten vanhemmille.

Tieto ei lisännyt tuskaa.

Lopulta tämän vuoden kesäkuussa Aada ja Henna matkustivat tutkimuksiin Lastenlinnan kehityshäiriöpäiväkeskukseen.

Vyyhti alkoi purkautua. Selvisi, että Aadalla on aistiyliherkkyyttä, jonka takia hän kuulee, näkee ja tuntee ihan tavalliset asiat voimakkaammin kuin muut. Siksi päivän aikana koetut tilanteet ovat hänelle niin iso rasitus.

Kielellisten taitojen on arvioitu olevan kolmevuotiaan tasolla. Siksi Aada ei saa ilmaistua itseään eikä aina ymmärrä muita. Impulsiivisuuden takia Aada ei osaa hillitä itseään.

Tieto ei lisännyt tuskaa.

– Vihdoinkin saan tietää, mustaa valkoisella, Henna muistaa ajatelleensa.

Päiväkodissa Aada sinnittelee, mutta äidin turvallisessa seurassa rasitus purkautuu. Jos Aada on ukkonen, Henna on ukkosenjohdatin, joka ottaa latauksen vastaan.

Moni asia on nyt arjessa toisin. Aada käy säännöllisesti terapiassa, ja Hennalla on apuna perhetyöntekijä, joka käy pari kertaa viikossa. Aada ja Henna ovat muuttaneet, ja uudessa päiväkodissa Aadan tukena on erityislastentarhanopettaja.

– Heidän ansiotaan on, että jaksan itse tällä hetkellä hyvin. Onneksi uskalsin lopulta vaatia apua, Henna sanoo.

Aadalla ja Hennalla on keskustelun apuna käytössä kuvakortit ja tukiviittomat, jotka auttavat äitiä ja tytärtä ymmärtämään toisiaan. Arjen tehtävät pilkotaan pieniin osiin, koska Aada pystyy ottamaan vastaan vain yhden ohjeen kerrallaan. Ei siis: pestään hampaat, ja sitten laitat yöpuvun. Vaan: mennään pesemään hampaat.

Mutta moni moni asia on edelleen ennallaan. Aada saa yhä raivokohtauksia. Ulkopuolisten on vieläkin vaikea ymmärtää Aadan omalaatuista kieltä. Edelleen Aada herää pieniinkin rasahduksiin.

Hennan ja Aadan arki etenee sen mukaan, miten tyttö jaksaa. Jokainen kyläily, puhelu, bussimatka tai ulkoilu täytyy suunnitella, aikatauluttaa ja käsitellä lapsen kanssa etukäteen.

Lopulta tärkein muutos on tapahtunut Hennassa. Hän luottaa nyt paremmin siihen, että osaa ja pärjää.

– Olen itse rennompi, ja ymmärrän Aadan ongelmia paremmin. Kun olen itse rauhallisempi enkä näytä ärtymystä lapselle, jo se auttaa eteenpäin.

”Tällaisen erilaisen lapsen kanssa on tavallaan jopa läheisempi kuin muuten olisi.”

Tämän lapsen sain, ja juuri tätä lasta rakastan, Henna ajattelee. Synkimpinä hetkinä hän on joskus miettinyt, oliko sittenkään järkeä ryhtyä vanhemmaksi yksin. Miksi juuri minulle piti käydä näin?

Mutta kun Henna nyt katsoo Aadaa, hän ajattelee, miten rakas lapsi hänellä on. Tuo tyttö tsemppaa ihan jokaisena päivänä. Aada on kova halailemaan ja kertoo joka päivä, miten paljon äitiä rakastaa. Tyttö on alkanut myös pyytää anteeksi, kun satuttaa, vaikka Henna ei ole koskaan vaatinut anteeksipyyntöä.

– Tuntuu, että tällaisen erilaisen lapsen kanssa on tavallaan jopa läheisempi kuin muuten olisi, koska yhdessäolo on niin tiivistä, Henna kertoo.

Parasta on se, kun Henna ja Aada lähtevät metsään, pelaavat muistipeliä tai tekevät retken uimahalliin.

– Aada rakastaa uimista, ja hallissa meillä sujuu aina hyvin. Äitini sanookin, että Aada kunnioittaa vettä.

Ensi vuoden syksyllä Aada aloittaa koulun. Hän pääsee erityisluokalle pienryhmään. Henna käy töissä osa-aikaisesti, jotta päivät eivät ole Aadalle liian pitkiä.

Terapia- ja lääkärikäynneissä keskitytään nyt siihen, että Aadalle löydetään muu kanava purkaa tunteitaan kuin äitinsä satuttaminen. Henna on toiveikas.

– Lääkärit ovat lupailleet, että apua tähän löytyy.

”Kunpa ihmiset ymmärtäisivät, ettei kaikki lasten käytös ole kasvatuksesta johtuvaa.”

Henna ei jännitä enää bussimatkoja, koska ei enää ota itseensä sitä, miten muut heihin suhtautuvat.

Silti välillä tekisi mieli selittää, miksi normaalin näköinen lapsi hyökkää äitinsä kimppuun.

– Kunpa ihmiset ymmärtäisivät, ettei kaikki lasten käytös ole kasvatuksesta johtuvaa. Samalla olen päättänyt, etten välitä. Meidän on pakko liikkua bussilla riippumatta siitä, mitä muut meistä ajattelevat.

Tiukoissa paikoissa Henna ajattelee joskus kuulemaansa lausetta: vain vahvoille annetaan näin erityisiä.

– Se voi olla hassu ajatus, mutta minua se on kantanut.

Meidän Perhe 11/2017