Toista lastani on helppo kehua, toisen kohdalla huomaan vain huokailevani, lukija kirjoittaa.

Kysymys:

Ekaluokkalainen esikoisemme on kaikin puolin keskinkertainen tai keskimääräistä heikompi: hän ei ole kaunis, ei lahjakas, ei hyvä koulussa eikä suosittu. En osaa nimetä asiaa, jossa hän olisi hyvä, niin kamalalta kuin se kuulostaakin. Kuopus taas on lahjakas lapsi, joka valoisalla luonteellaan, esiintymistaidoillaan, liikunnallisuudellaan ja suloisella ulkonäöllään saa valtavasti positiivista huomiota.

Olen miettinyt, miten samojen vanhempien geenit jakautuvat niin epätasaisesti. Toinen saa kaiken ja toiselle ei jää mitään. Koen haasteelliseksi kahden täysin erilaisen lapsen vanhemmuuden. Toista on helppo kehua, toisen kohdalla huomaan vain huokailevani.

Huomaan jopa ajattelevani, että rakastan kuopustamme enemmän kuin esikoista. Koen valtavaa syyllisyyttä asiasta. Tiedostan itse, miten paljon enemmän kuopus saa positiivista palautetta, halauksia ja lämpöä. Miten osaisin olla yhtä hyvä äiti myös toiselle lapselleni?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen vastaa:

Äidin sydän on syrjällään, sillä esikoislapsi ei loista missään asiassa eikä ole erikoisen somakaan, kun taas kuopukselle näyttää suodun kaikki sekin hyvä, jota isommalla sisaruksella ei ole. Kuopusta on helppo kehua, ja hän aistii aikuisten katseista olevansa fiksu ja viehättävä. Isompi sisarus tajuaa luonnollisesti, ettei hänelle riitä yhtä paljon myönteistä huomiota.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jos voisimme kurkistaa jokaisen äidin ja isän sydämeen, sieltä saattaisi yllättävän usein löytyä syyllisyyttä siitä, että joku lapsista herättää lämpimämpiä tunteita kuin joku toinen. Eräät vanhemmat kertoivat minulle samankaltaisesta tilanteesta: Vanhempi sisarus oli kömpelö, suloton lapsi, hidas tutustumaan uusiin ihmisiin. Nuorempi oli siro ja vilkas ja hurmasi kaikki hymyllään. Osuin kerran samaan tilaisuuteen perheen kanssa ja totesin kuvauksen pitävän paikkansa. Myöhemmin esikoisesta sukeutui kuitenkin pärjäävä nuori: hän puhkesi kukkaan, ”löysi itsensä”.

Tunteita on vaikea komentaa, mutta teot ovat eri asia. Et mahda mitään sille, että pikkuveljen katseleminen aiheuttaa lämpimän läikähdyksen rinnassa ja että et koe samaa katsellessasi isompaa sisarusta. Siitä on turha tuntea syyllisyyttä. Sen sijaan voit tehdä kaikkesi sen eteen, ettei lapsia kohdella eriarvoisesti tai vertailla. ”Mikset sinä tuota opi, pikkuvelikin sen jo osaa” on lause, joka takuulla tuhoaa esikoisen itsetuntoa.

Lahjakkuus ja edullinen ulkonäkö ovat arvokkaita ominaisuuksia, mutta eivät ne merkitse kaikkea. Varmasti esikoisestakin löytyy jotakin sympaattista – tapa, jolla hän mussuttaa murojaan mietteissään tai hämillinen hymy, kun hänet yllättää tekemästä jotakin kiellettyä. Ja ehkä hänkin löytää vielä oman lajinsa, elämänalueen, jossa menestyy.

Meidän Perhe 7/2010

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla