Arki kahdeksan kuukauden ikäisen lapsen kanssa on intensiivistä. Jopa tekstiviestin kirjoittaminen tai sähköpostiin vastaaminen on useimpina päivinä mahdotonta.

Arki kahdeksan kuukauden ikäisen lapsen kanssa on intensiivistä. Jopa tekstiviestin kirjoittaminen tai sähköpostiin vastaaminen on useimpina päivinä mahdotonta, kun vahdittavana on liikkumisesta hurmaantunut pikku vekara. Olen jo alistunut ajatukseen, että saan poistettua säärikarvani, raspattua jalkani tai lakattua varpaankynteni seuraavan kerran vanhana mummona.
On lapsia, jotka pysyvät nätisti aloillaan ja leikkivät hissukseen itsekseen. Poikani on toista maata. Hän on iloisesti remuava yksilö, joka haluaa olla mukana ihan kaikessa.
Jos ennen haaveilinkin siitä, että pääsisin Ugandaan katsomaan gorilloja, tapaisin Johnny Deppin ja kirjoittaisin best seller -romaanin Portugalin maaseudun rauhassa, ovat nykyiset haaveeni huomattavasti vaatimattomampia.
Koko viime syksyn odotin joulua sukulaisten luona. Eniten siksi, että halusin lukea lempikirjailijani uuden romaanin. Ajattelin sen olevan mahdollista pyhäpäivien aikana, kun lapsen ympärillä olisi runsaasti kaitsijoita ja leikittäjiä. Tulos: luin kirjaa kokonaiset puoli sivua. Joulu oli yhtä sähläystä ja säätöä. Poika suhtautui sukujouluun epäluuloisesti ja halusi muiden kanssa leikkimisen sijaan olla minun lähelläni.

Hassut asiat saavat melkoisia latauksia nykyisin. Monet entisen elämäni tavalliset ja jopa pitkästyttävät asiat ovat nykyään todellista juhlaa. On esimerkiksi fantastista käydä ruokakaupassa, suihkussa tai vessassa kaikessa rauhassa.
En muuten ole vieläkään tajunnut, miten voin kaupungilla liikkuessani itse käydä vessassa, kun minulla on vauva mukana. Isomman lapsen voi toki­ ottaa­ koppiin mukaan odottamaan, kun äiti pissaa. Mutta mihin vauva laitetaan? Ei kai häntä voi laittaa likaiselle vessanlattialle makaamaan tai jättää vaunuihin vessan ulkopuolelle yksin kiljumaan? En ole keksinyt muuta tapaa kuin roikottaa häntä sylissäni samalla, kun toimitan asiani. Se on aika hankalaa, varsinkin talvivaatteissa.

Sairastaminenkin on saanut uusia sävyjä.  Ennen oli kiusallista ja masentavaa potea flunssaa. En tajunnut, kuinka ihanaa on saada köhiä ja kuumeilla kaikessa rauhassa.
Totta kai sairastuin kamalaan flunssaan juuri sillä hetkellä, kun lapsen isä lensi viikoksi työmatkalle Vietnamiin. Olen jo tottunut aika hyvin työntämään itseni syrjään lapseni halujen ja tarpeiden tieltä. Teen sen mielelläni. Olen kyllä ehtinyt tähänastisen elämäni aikana ajatella tarpeeksi omaa napaani. Mutta on hetkiä, jolloin haluan vain olla rauhassa, käpertyä itseeni ja ajatella omaa parastani. Niin kuin nyt, kipeänä. Minä olisin vain halunnut levätä.
Lapsi sen sijaan halusi ryömiä, pomppia, mönkiä ja kiipeillä – jos ei kotimme pintoja, niin minua pitkin. Hän ei viihtynyt sitterissä viittä sekuntia kauempaa. Neljän seinän sisällä kököttäminen tuntui tekevän lapsesta entistä kreisimmän. Ja koska olin kuumeessa, en jaksanut lähteä ulos pakkaseen työntämään poikaa vaunuissa. Jouduin alistumaan kohtalooni ikiliikkujan kiipeilytelineenä.
Pärskin, aivastelin, yskin, niistin ja hikoilin. Leikin, halasin ja imetin. Ja pelkäsin joka jumalan sekunti, että tauti tarttuisi lapseeni.
Ne yhden käden sormella laskettavat ystäväni, jotka hoitavat lastani satunnaisesti­ tunnin tai kaksi, olivat jok’ikinen sopivasti joko töissä, itsekin sairaana tai matkoilla. En kokenut mukavaksi myöskään palkata vierasta hoitajaa auttamaan. Asumme yksiössä, enkä osaisi nukkua vieraan ihmisen hiippaillessa ahtaissa neliöissämme. Pattitilanne. ­
Muutaman päivän jälkeen romahdin. Soitin äitini apuun. Äiti hyppäsi junaan ja oli muutamassa tunnissa luonani. Minä sain vihdoin nukkua. Paranin. Onneksi on äiti.
Ystäväpiiriini kuuluu MS-tautia sairastava yksinhuoltajaäiti, jolla ei ole äitiä – eikä muitakaan apuun rientäviä sukulaisia. Sairasviikkoni jälkeen ystäväni ohitti ihmiset, joita ihailen -listallani muun muassa Johnny Deppin ja siirtyi suoraan ykkössijalle. Hänen täytyy selvitä itse ihan kaikesta, eikä hän voi ikinä tehdä mitään rauhassa. Minä voin sentään edes joskus käydä yksin vessassa ja sulkea oven perässäni. Se on fantastista.
Arvatkaapa mistä yksinhuoltaja­ystäväni haaveilee? Hän haluaa lisää lapsia.

Maria Veitola on 39-vuotias toimittaja, jonka perheeseen kuuluu mies ja huhtikuussa syntynyt vauva. Maria kertoo kolumnissaan, miten hän opettelee äidiksi yrityksen ja erehdyksen kautta.

Vierailija

Pieniä haaveita

Aika hauska lukea tämä ja palata ajassa taaksepäin. Siis siihen aikaan, kun minullakin oli vain yksi lapsi, enkä ehtinyt sitä tekstaria kirjoittamaan. Nyt on neljä lasta, joista vanhin on 5-vuotias, ja hyvin ehtii kaikenmoista ja vielä rennostikin ottamaan :) Normaalin perhe-elämän pyörittämisen lisäksi muonitan ja kahvitan pari remonttimiestä, jotka ovat tekemässä meille toista kylppäriä. No on kaksi asiaa mitä en osaa vauva kainalossa tehdä, perunoiden kuoriminen ja piilolinssin poistaminen.
Lue kommentti
Carl-Johan Forssén Ehrlin kehitti supersuositun nukutussadun jo ennen kuin hänellä oli kokemusta vanhemmuudesta. Kuva: Day Fotografi
Carl-Johan Forssén Ehrlin kehitti supersuositun nukutussadun jo ennen kuin hänellä oli kokemusta vanhemmuudesta. Kuva: Day Fotografi

Carl-Johan Forssén Ehrlin opettaa mielikuvaharjoittelua, joka auttaa sietämään hankalia tunteita.

Ruotsalainen käyttäytymistieteilijä ja NLP-valmentaja Carl-Johan Forssén Ehrlin tunnetaan lapsiperheissä meditatiivisista nukutussaduista. Ne ovat lasten näkökulmasta satuja, mutta pohjautuvat käyttäytymistieteiden ja henkisen valmennuksen oppeihin. Bisnes- ja yliopistomaailmassa Forssén Ehrlin luennoi ja opettaa muun muassa johtajuutta ja esiintymistaitoja.

Vuonna 2015 ilmestynyt Kani joka tahtoi nukahtaa syntyi yli kahden vuoden kirjoitustyön tuloksena. Forssén-Ehrlin keksi idean nukutussatuun elämäntilanteessa, jossa hänellä itsellään ei vielä ollut lapsia. Hän hioi tekstiä pitkään, mietti jokaisen lauseen sanajärjestystä ja paikkaa ja luetutti kirjoittamaansa perheellisillä tutuilla.

Ruotsalaiset kustantamot eivät innostuneet, mutta kirjasta tuli silti hitti. Nukutussatu ilmestyi omakustanteena, ja nyt sitä on käännetty jo 56 kielelle ja myyty yli 2,5 miljoona kappaletta. Kustantamoille kirjan konsepti oli liian vieras, Forssén Ehrlin arvelee.

– Tällaista ei oltu tehty aiemmin. Toivon kyllä, että kustantamoja nyt kaduttaa.

Nukutussatu on saanut myös kaksi jatko-osaa. Norsu joka tahtoi nukahtaa ilmestyi suomeksi viime vuonna. Kolmannessa osassa pääroolissa seikkailee väsynyt traktori.

Muista päämäärä

Nukutuskirja perustuu samoihin menetelmiin kuin vaikkapa urheilijoiden valmennuksessa käytetty mielikuvaharjoittelu. Lisäksi tarvitaan tarina, joka auttaa lasta rauhoittumaan sadun kuuntelemiseen.

Nukutustilanteissa ensimmäinen ongelma on se, miten saisi lapsen keskittymään rauhoittumiseen.

– Meilläkin kotona toistuu tuttu kaava: kun tulee aika mennä nukkumaan, lapsi haluaisi leikkiä, hän pyytää juomista ja touhuaa kaikenlaista. Ensimmäinen ongelma on se, miten saisi lapsen keskittymään rauhoittumiseen. Kehystarina auttaa siinä, Forssén Ehrlin kertoo.

Tarinan juoni on pyritty rakentamaan juuri sopivan kiinnostavaksi, jotta lapsi ei harhaudu muihin puuhiin – ja samalla riittävän pitkäveteiseksi, jotta lasta alkaisi nukuttaa.

Urheiluvalmennuksessa urheilijaa opetetaan visualisoimaan onnistunut suoritus mielessään ja käymään se läpi. Nukutussadussa taas tähdätään onnistumiseen eläytymällä nukahtamisen hetkeen uudestaan ja uudestaan.

– Käytän sanoja, jotka auttavat pitämään tavoitteen mielessä: väsyminen, rentoutuminen, rauhoittuminen, nukkuminen. Neuvon myös lukemaan ne sanat painokkaammin ja hitaammin, jotta vaikutus tehostuu.

Eläydy ja tunnelmoi

Lukutavalla on onnistumisen kannalta merkitystä. Esimerkiksi eräässä perheessä nukutussatu toimi hienosti äidin lukemana, mutta isän lukemana ei, Forssén Ehrlin kertoo.

– Neuvon vanhempia pitämään hauskaa, leikkimään ja kokeilemaan erilaisia äänenpainoja. Siten voi löytää lapselleen sopivimman tavan.

Vauvatkin oppivat yhdistämään tutun äänimaailman nukahtamiseen.

Forssén Ehrlinin esikoispoika on kuunnellut satua jo raskausaikana, jolloin perhe soitti sitä äänikirjana. Ihan pienimmät eivät tietenkään ymmärrä sadun sisältöä, mutta hekin osaavat eläytyä sanojen rytmiin ja oppivat yhdistämään tutun äänimaailman nukahtamiseen, kirjailija sanoo.

Entä kun myös lukevaa vanhempaa alkaa väsyttää? Tarkoitushan on saada lapset nukahtamaan, jotta voisi sen jälkeen puuhastella omia juttuja. Tähänkin voi käyttää mielenhallintaa, kirjailija vinkkaa.

– Kun luet, käännä mielessäsi sanat yhdistymään virkeyteen ja energisyyteen. Vaikka luet lapselle, että ”alat tuntea itsesi väsyneemmäksi ja väsyneemmäksi”, ajattele itse, että ”alat tuntea itsesi energisemmäksi ja energisemmäksi”. Ja aina voi tietysti kokeilla myös äänikirjaa!

Taklaa vaikeat tunteet

Carl-Johan Forssén Ehrlinin uutuuskirja, vasta ruotsiksi ilmestynyt Modiga Morris, keskittyy vaikeiden tunteiden kuten pelon ja kivun hallintaan. Kirja on tulossa suomeksi Otavalta keväällä 2019 nimellä Rohkean Rikun hulinaviikko.

Kirjan tarinassa pieni poika joutuu käsittelemään esimerkiksi pelkoa hämähäkkejä kohtaan. Kauhu hälvenee, kun pojan äiti alkaa kertoa tarinaa hämähäkistä ja liittää ötökkään sen avulla sympaattisia mielleyhtymiä.

Ruotsissa kirja on saanut innostuneen vastaanoton, kirjailija sanoo.

Minkä tahansa tuntemuksen voi opetella tulkitsemaan myönteisesti.

Oikeastaan minkä tahansa tuntemuksen voi opetella tulkitsemaan myönteisesti ja hallitsemaan sitä, Forssén Ehrlin kertoo. Kehon tasolla reagoimme esimerkiksi pelkoon ja innostumiseen melko samalla tavalla: adrenaliinitaso kohoaa, pulssi nousee ja hengitys kiihtyy. Kyse on siitä, millaisena tilanteen näkee.

– Haluan auttaa lapsia ja heidän vanhempiaan opettamalla tekniikoita, joiden avulla he oppivat käsittelemään arjen tilanteisiin liittyviä vaikeita tunteita. Toivon, että lapset omaksuvat ne ja opettavat niitä myös toisilleen.

Kake on suunnitellut ja toteuttanut Nipsun terraarion aavikko- ja sademetsäteemaisen sisustuksen itse.  Kuva: Milka Alanen
Kake on suunnitellut ja toteuttanut Nipsun terraarion aavikko- ja sademetsäteemaisen sisustuksen itse. Kuva: Milka Alanen

Kake, 10, ei voi saada karvaista lemmikkiä isän allergian takia. Ensin hän haaveili sammakosta, mutta päätyi kuitenkin leopardigekkoon.

”Olen pienestä asti tykännyt luonnosta ja eläimistä. Se näkyy esimerkiksi niin, että huoneeni on sisustettu huonekasveilla ja tykkään leikkiä metsässä.

Olin jo pitkään haaveillut omasta lemmikistä, mutta isi on allerginen koirille ja kissoille. Haaveilin ensin sammakosta, mutta sitten ajattelin, että lisko voisi olla sittenkin seurallisempi lemmikki. Isi sitten ehdotti, että voisin saada leopardigekon synttärilahjaksi. Äiti ei aluksi ollut niin kovin innostunut asiasta, mutta nyt äidinkin mielestä Nipsu on ihan söpö.

Nipsu hankittiin meille viime joulukuussa kasvattajalta. Saimme valita kolmesta leopardigekosta, ja kasvattajan mukaan Nipsu oli niistä kaikkein seurallisin. Minusta se oli myös kivan näköinen.

Nipsun terraario on minun huoneessani sänkyni päädyssä. Olen suunnitellut ja toteuttanut sen sisustuksen itse. Siinä on kaksi puolta: aavikkoteemainen ja sademetsäteemainen. Aavikkopuolella on esimerkiksi hiekkamatto ja kaktuksia.

Nipsu on tosi söpö, ja sen touhuja on mukava seurata.

Minä olen päävastuussa Nipsun hoitamisesta, mutta on isikin joskus vaihtanut sen vesiä. Sille pitää antaa vettä ja kalkkijauhetta ja parin päivän välein sirkkoja ja jauhomatoja.

Nipsu on tosi söpö, ja sen touhuja on mukava seurata. Sen voi ottaa hetkeksi aikaa kädelle ja päästää seikkailemaan muuallekin asuntoon. Se on vähän ärsyttävää, kun se joskus juoksee jonnekin minne sen ei haluaisi menevän, esimerkiksi sohvan alle.”

Kake, 10

Meidän Perhe 5/2018