Arki kahdeksan kuukauden ikäisen lapsen kanssa on intensiivistä. Jopa tekstiviestin kirjoittaminen tai sähköpostiin vastaaminen on useimpina päivinä mahdotonta.

Arki kahdeksan kuukauden ikäisen lapsen kanssa on intensiivistä. Jopa tekstiviestin kirjoittaminen tai sähköpostiin vastaaminen on useimpina päivinä mahdotonta, kun vahdittavana on liikkumisesta hurmaantunut pikku vekara. Olen jo alistunut ajatukseen, että saan poistettua säärikarvani, raspattua jalkani tai lakattua varpaankynteni seuraavan kerran vanhana mummona.
On lapsia, jotka pysyvät nätisti aloillaan ja leikkivät hissukseen itsekseen. Poikani on toista maata. Hän on iloisesti remuava yksilö, joka haluaa olla mukana ihan kaikessa.
Jos ennen haaveilinkin siitä, että pääsisin Ugandaan katsomaan gorilloja, tapaisin Johnny Deppin ja kirjoittaisin best seller -romaanin Portugalin maaseudun rauhassa, ovat nykyiset haaveeni huomattavasti vaatimattomampia.
Koko viime syksyn odotin joulua sukulaisten luona. Eniten siksi, että halusin lukea lempikirjailijani uuden romaanin. Ajattelin sen olevan mahdollista pyhäpäivien aikana, kun lapsen ympärillä olisi runsaasti kaitsijoita ja leikittäjiä. Tulos: luin kirjaa kokonaiset puoli sivua. Joulu oli yhtä sähläystä ja säätöä. Poika suhtautui sukujouluun epäluuloisesti ja halusi muiden kanssa leikkimisen sijaan olla minun lähelläni.

Hassut asiat saavat melkoisia latauksia nykyisin. Monet entisen elämäni tavalliset ja jopa pitkästyttävät asiat ovat nykyään todellista juhlaa. On esimerkiksi fantastista käydä ruokakaupassa, suihkussa tai vessassa kaikessa rauhassa.
En muuten ole vieläkään tajunnut, miten voin kaupungilla liikkuessani itse käydä vessassa, kun minulla on vauva mukana. Isomman lapsen voi toki­ ottaa­ koppiin mukaan odottamaan, kun äiti pissaa. Mutta mihin vauva laitetaan? Ei kai häntä voi laittaa likaiselle vessanlattialle makaamaan tai jättää vaunuihin vessan ulkopuolelle yksin kiljumaan? En ole keksinyt muuta tapaa kuin roikottaa häntä sylissäni samalla, kun toimitan asiani. Se on aika hankalaa, varsinkin talvivaatteissa.

Sairastaminenkin on saanut uusia sävyjä.  Ennen oli kiusallista ja masentavaa potea flunssaa. En tajunnut, kuinka ihanaa on saada köhiä ja kuumeilla kaikessa rauhassa.
Totta kai sairastuin kamalaan flunssaan juuri sillä hetkellä, kun lapsen isä lensi viikoksi työmatkalle Vietnamiin. Olen jo tottunut aika hyvin työntämään itseni syrjään lapseni halujen ja tarpeiden tieltä. Teen sen mielelläni. Olen kyllä ehtinyt tähänastisen elämäni aikana ajatella tarpeeksi omaa napaani. Mutta on hetkiä, jolloin haluan vain olla rauhassa, käpertyä itseeni ja ajatella omaa parastani. Niin kuin nyt, kipeänä. Minä olisin vain halunnut levätä.
Lapsi sen sijaan halusi ryömiä, pomppia, mönkiä ja kiipeillä – jos ei kotimme pintoja, niin minua pitkin. Hän ei viihtynyt sitterissä viittä sekuntia kauempaa. Neljän seinän sisällä kököttäminen tuntui tekevän lapsesta entistä kreisimmän. Ja koska olin kuumeessa, en jaksanut lähteä ulos pakkaseen työntämään poikaa vaunuissa. Jouduin alistumaan kohtalooni ikiliikkujan kiipeilytelineenä.
Pärskin, aivastelin, yskin, niistin ja hikoilin. Leikin, halasin ja imetin. Ja pelkäsin joka jumalan sekunti, että tauti tarttuisi lapseeni.
Ne yhden käden sormella laskettavat ystäväni, jotka hoitavat lastani satunnaisesti­ tunnin tai kaksi, olivat jok’ikinen sopivasti joko töissä, itsekin sairaana tai matkoilla. En kokenut mukavaksi myöskään palkata vierasta hoitajaa auttamaan. Asumme yksiössä, enkä osaisi nukkua vieraan ihmisen hiippaillessa ahtaissa neliöissämme. Pattitilanne. ­
Muutaman päivän jälkeen romahdin. Soitin äitini apuun. Äiti hyppäsi junaan ja oli muutamassa tunnissa luonani. Minä sain vihdoin nukkua. Paranin. Onneksi on äiti.
Ystäväpiiriini kuuluu MS-tautia sairastava yksinhuoltajaäiti, jolla ei ole äitiä – eikä muitakaan apuun rientäviä sukulaisia. Sairasviikkoni jälkeen ystäväni ohitti ihmiset, joita ihailen -listallani muun muassa Johnny Deppin ja siirtyi suoraan ykkössijalle. Hänen täytyy selvitä itse ihan kaikesta, eikä hän voi ikinä tehdä mitään rauhassa. Minä voin sentään edes joskus käydä yksin vessassa ja sulkea oven perässäni. Se on fantastista.
Arvatkaapa mistä yksinhuoltaja­ystäväni haaveilee? Hän haluaa lisää lapsia.

Maria Veitola on 39-vuotias toimittaja, jonka perheeseen kuuluu mies ja huhtikuussa syntynyt vauva. Maria kertoo kolumnissaan, miten hän opettelee äidiksi yrityksen ja erehdyksen kautta.

Pieniä haaveita

Aika hauska lukea tämä ja palata ajassa taaksepäin. Siis siihen aikaan, kun minullakin oli vain yksi lapsi, enkä ehtinyt sitä tekstaria kirjoittamaan. Nyt on neljä lasta, joista vanhin on 5-vuotias, ja hyvin ehtii kaikenmoista ja vielä rennostikin ottamaan :) Normaalin perhe-elämän pyörittämisen lisäksi muonitan ja kahvitan pari remonttimiestä, jotka ovat tekemässä meille toista kylppäriä. No on kaksi asiaa mitä en osaa vauva kainalossa tehdä, perunoiden kuoriminen ja piilolinssin poistaminen.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.