Blondi tuli taloon

Uno Reijo Tuomaanpoika Enbuske. Ei vaadittu kuin tuhat post it -lappua, pari sukuriitaa ja puolisenkymmentä punaviinipulloa. Vielä puoli tuntia ennen ristiäisiä alkoi kaduttaa.

Uno Reijo Tuomaanpoika Enbuske. Ei vaadittu kuin tuhat post it -lappua, pari sukuriitaa ja puolisenkymmentä punaviinipulloa.
Vielä puoli tuntia ennen ristiäisiä alkoi kaduttaa. Nimihän on ihan hirveä, voisiko sen sittenkin vaihtaa? Mutta hätäillessä ei tule kuin pissapäisiä lapsia ja huonoja ideoita. Sitä paitsi kakussa oli jo kirjailtuna Uno, joten nimi sai jäädä. Vaihtakoon sitten teininä nimensä vaikka Lepakkomieheksi.
Nimen valinta on paljon hankalampi projekti kuin lapsen tekeminen. Välillä tuntuukin ihmeelliseltä, miten vähän vanhemmat ovat nimeä pohtineet. Suomesta löytyy kymmeniä Pentti Hirvosia ja Katja Pakkasia. Eikö vanhemmilla ole todellakaan missään vaiheessa käynyt mielessä kaksimielinen sananmuunnos?

Nimenvalintabingo on vähän kuin partaveden ostaminen. Kun on nuuskinut kaupassa muutamaa testeriä, kaikki alkavat pikkuhiljaa haista samalta. Enää ei tiedä, mikä oli hyvä ja mikä huono. Kun nimiä oikein pyörittelee, ne alkavat kaikki kuulostaa koomisilta. Aina kun joku ehdotus alkaa tuntua hyvältä, mieleen tulee hieltä haissut ja huonoja vitsejä kertonut samanniminen työkaveri.
Mikä on yhdelle kaunista, on toiselle rumaa. Lähisukulaisemme muisti aina tavatessamme muistuttaa, että kunhan ette vain pistä sille nimeksi Uunoa. Purimme hammasta, sillä Uuno oli ensimmäinen nimi, joka tuli mieleemme, kun kuulimme odottavamme poikaa. Sukulainen ilmeisesti ajatteli, että nimi oli sen verran kamala, että siitä voi vapaasti vitsailla.
Kun työkaverini oli kertonut lapsensa nimen sukulaiselleen, tämä oli purskahtanut nauruun. ”Ei lapselle voi antaa tuollaista nimeä!”.  Kun joku ystäväni on juuri saanut lapsen, olen pitänyt periaatteena olla vitsailematta mistään nimestä. Eihän sitä koskaan tiedä.

Miksi Uno? Uuno Turhapuro? Numero yksi? Uuno niin kuin tyhmä? Ei.
Uuno Enbuske oli isoisäni, yhdeksän lapsen isä ja melkein satavuotiaaksi elänyt Pellon kunnan vanhin asukas. Pohdimme päämme puhki muita nimiehdotuksia, mutta Uuno sieltä vain pullahti. Päätimme kustomoida nimeä kuitenkin niin, että se sopisi myös ruotsinkielisten suuhun, koska mukulamme ovat kaksikielisiä, Pietarsaaren gammelmommo ei puhu sanaakaan suomea, eivätkä vanhempani ruotsia.
Olisin halunnut pojalleni nimeksi Eliel, arkkitehti Eliel Saarisen mukaan. Mutta se ei vain mahdu suomenkielisen suuhun.

Koska pojan etunimi tulee isäni puolelta, oli enemmän kuin kohteliasta ottaa jotain myös äidin suvusta. Lapseni mofa on hieno tyyppi, hän on auttanut meitä hädän hetkellä ja muutenkin hänen kanssaan on kiva hengailla. Ongelma vain on, että hänen nimensä on Reijo.
Sellaista nimeä ei voi antaa lapselle, koska se kuuluu siihen samaan sarjaan kamalia nimiä kuin Reino ja Keijo. Paitsi että ainakin Reino on tullut trendikkääksi viimeistään Reino Nordinin myötä. Kun Reijo-nimeä tarpeeksi kauan pyöritteli, se alkoi tuntua poikkeuksellisen komealta nimeltä, jotenkin miehekkäältä. Reijo on mies, joka hoitaa hommat ja johon voi luottaa.
Oli hienoa nähdä molempien karskien äijien, sekä oman isäni että appiukon, liikuttuminen ristiäisissä. Tuntui siltä, että he ihan oikeasti olivat iloisia perinteikkäistä nimistä.

Ison maailman julkkiset laittavat lapsilleen todella kummallisia nimiä. Esimerkiksi Alanis Morissetten tytön nimi on Ever. Siis Ikinä. Eläkkeelle jääneen alppihiihtäjän Kalle Palanderin juuri syntyneiden kaksosten nimet taas ovat Mona-Lisa ja Romeo. Jotenkin aivan hirveät nimet. Ja samalla ihan hauskat.
Ai niin. Nyt tein virheen. Voihan olla, että olit suunnitellut juuri näitä nimiä omalle lapsellesi. Anteeksi. 

Tuomas Enbuske, 35, asuu Espoossa kahden voimakastahtoisen naaraan ja tuoreen urospuolisen vauvan kanssa. Tuomas pohtii kolumnissaan muun muassa sitä, alkoiko harmaantuminen ja kaljuuntuminen esikoistyttären syntymästä.

Vauva 11/2012

Amanda ja Matleena auttavat Nelliä valitsemaan lahjoituksista nuorille sopivia vaatteita. Perheeseen kuuluu myös Tiia, 21, jolle yritetään saada virallista asemaa aikuisadoption kautta. Kuva:  Tuomas Kolehmainen

On tärkeää oppia huomaamaan muiden hätä, Nelli Niemelä sanoo.

Rapa roiskui, kun Hermanni, 12, pyöräili koulusta kaverinsa luo ja huomasi pojan, joka seisoi allapäin pyöränsä luona. Ketjut olivat pudonneet. Hermannille on täysin selvä juttu pysähtyä auttamaan.

Niemelän perheen äiti Nelli kuuli tapahtuneesta vain, koska ohiajanut tuttava sattui silminnäkijäksi ja kertoi tilanteesta Nellille myöhemmin.

Nelli ja Miika Niemelälle muiden auttaminen on elämäntapa, johon he kannustavat myös lapsiaan.

Muiden hädän huomaaminen on Nellille ja Miikalle tuttua myös töissä, sillä kumpikin työskentelee Icehearts-järjestössä. Idea on, että syrjäytymisvaarassa olevista esikouluikäisistä lapsista kootaan urheilujoukkue, joiden vetäjä kulkee lasten rinnalla 12 vuoden ajan. Kasvattaja on lasten tukena arjen pulmissa ja luo lapsille turvallisen yhteisön muista joukkuekavereista. Tällä hetkellä toimintaa on kymmenellä eri paikkakunnalla.

Nelli vetää tyttöjen salibandyjoukkuetta.

– Icehearts-tyttöni ovat yhdessätoista eri koulussa, ja käyn joka viikko niistä kahdeksassa. Tulen mukaan oppitunnille tai olen mukana neuvottelemassa, jos koulussa tai kotona on pulmia.

”Puhumme kotona paljon siitä, miksi tällaista tukea tarvitaan ja miksi me olemme siinä asemassa, että voimme auttaa.”

Myös Hermanni, Amanda, 14, ja Matleena, 8, ovat mukana toiminnassa joukkuekavereina. Muiden auttaminen näkyy perheen kotona muutenkin konkreettisesti. Nellin lajitellessa lahjoitettuja vaatteita hän saattaa kertoa etsivänsä päällepantavaa kolmen tytön perheeseen ja pyytää lapsiaan valitsemaan heille nuorten tyyliin sopivia vaatteita.

– Puhumme kotona paljon siitä, miksi tällaista tukea tarvitaan ja miksi me olemme siinä asemassa, että voimme auttaa.

Isän ja äidin muille jakama huomio aiheuttaa silloin tällöin myös mustasukkaisuutta ja napakkaa palautetta. Esimerkiksi vanhin tytär Amanda saattaa joskus tiuskaista, pitääkö juuri heidän aina olla auttamassa kaikkia.

– Silti hänkin on heti tukena, jos huomaa muiden olevan vaikeuksissa, Nelli sanoo.

Meidän Perhe 12/2017

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Joni, 30, kävi töissä toisella paikkakunnalla ja näki perhettään vain kahtena päivänä viikossa. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

Sain yt-neuvotteluissa joululahjaksi potkut kolme vuotta sitten. Jo kuuden viikon työttömyyden jälkeen pää meinasi räjähtää turhautumiseen. Kun sitten löysin työpaikan 330 kilometrin päästä, en harkinnut kahta kertaa.

Oli se oma arki poissa kotoa hyvin erilaista kuin Seijalla, varsinkin, kun esikoinen syntyi. Eron huomasi, kun tulin viikonlopuksi kotiin ja yhtäkkiä pitikin ottaa kaikessa lapsi huomioon. Kotitöiden päävastuu oli viikonloppuisin minulla. Siivosin ja vaihdoin vaippoja. Seija teki ruuat. Juuri kun aloin päästä jyvälle, olikin jo aika lähteä takaisin.

Jos on raskasta hoitaa lapset yksin, niin raskasta on myös istua usean sadan kilometrin päässä sängyn laidalla voimatta tehdä mitään puolison ja lapsen hyväksi. Seijalla oli kädet täynnä hommia ja minulla taas aivan liikaa vapaa-aikaa, jonka yritin täyttää urheilulla. Juoksulenkit olivat henkireikäni.

"Juuri kun aloin päästä jyvälle, olikin jo aika lähteä takaisin."

Seija ymmärsi, ettei minullakaan ollut helppoa. Koetin lyhyessä viikonlopussa olla isä, aviomies ja hoitaa kaikki sellaiset kodin työt, jotka olivat minun hommiani. Autoa piti laittaa, pyörä korjata, ulko-oven reistaileva lukko saada pelaamaan. Se oli yhtälön haastavin ja ärsyttävin puoli, että viikolla oli älyttömästi vapaa-aikaa, jota ei voinut hyödyntää kotona odottaviin hommiin.

Töissä en ehtinyt liiemmälti ajatella kotipuolen asioita, mitä nyt varaosatiskillä oli välillä aikaa miettiä. Tuli pohdittua, että tunnistaako lapsi enää minua ja mitä jos se alkaa vierastaa. Ei ollut juuri kohtalotovereita, joiden kanssa olisin voinut jakaa ajatuksiani. Ystävillä ei ollut lapsia tai jos oli, he asuivat viikot yhdessä.

"Tunnistaako lapsi enää minua ja mitä jos se alkaa vierastaa."

En kokenut Seijan viestitulvaa koskaan rasittavaksi. Kuvien ja videoiden kautta sain olla edes jotenkin mukana, enkä tuntenut itseäni täysin ulkopuoliseksi. Vastailin, minkä työn lomassa pystyin. Se auttoi jaksamaan, kun näki koko ajan, mitä kaikkea uutta tyttö oppi ja touhusi.

Viime vuodenvaiheessa sain uuden työn reilun tunnin ajomatkan päästä kotoa. Se on ollut valtava muutos. Nyt voin ajaa kotiin joka ilta. Perheen kanssa eläminen ollut myös opettelua, varsinkin kahden lapsen kanssa. Aluksi olin hämmennyksissä kuin ö aapisen laidalla. Mutta tekemällä oppii. Nyt näen eri tavalla lasten elämää.

Välimatkan kesti, kun tiesi, että se on väliaikaista. Tärkeää oli, ettemme missään vaiheessa unohtaneet toisiamme. Se auttoi, että olemme tunteneet yläasteelta asti. Tiedämme sanomatta, mitä toinen ajattelee.”

Vauva 11/17

Isä Joni, 30 ja äiti Seija, 29. Lapset 1,5 v ja 3 kk.