Blondi tuli taloon

Aluksi uutinen. Jos kaikki menee kuten Strömsössä, saan toisen lapsen juhannuksena.

Aluksi uutinen. Jos kaikki menee kuten Strömsössä, saan toisen lapsen juhannuksena. Lasta ei varsinaisesti suunniteltu, mutta ei tarkoituksella välteltykään. Suunniteltu vahinko siis.

Uhmaikäinen esikoistyttäreni saa pian kilpailijan. Hän ei sitä tosin tajua. Olen yrittänyt selittää. “Äidin vatsassa on vauva” saa vastaukseksi kommentin “isän vatsassa on myös vauva”.

Minulla on pikkuveli, ja olen aina pohtinut, rakastavatko vanhempani häntä enemmän kuin minua. Jokainen hyvä vanhempi väittää, että kaikki lapset ovat tasa-arvoisia. Valitettavasti se on yhtä suuri valhe kuin vanhempien puheet joulupukista tai jumalista. Kukaan täyspäinen vanhempi ei halua satuttaa lastaan ikävällä totuudella. Tämä kuuluu samaan kategoriaan kuin se, että emme kerro puolisoillemme, että heidän lihomisensa ärsyttää tai että penis on vähän liian lyhyt.

Minusta on tuntunut aina, että pikkuveljeni on vanhempieni suosikki. Hän oli jo lapsena minua komeampi, miehekkäämpi ja urheilullisempi. Vanhempani seurasivat häntä ympäri Suomea jalkapalloharrastuksen parissa, minun radiokiinnostustani taas vähäteltiin. Säästin rahaa, jotta sain ostaa jotain hienoa, esimerkiksi korvalappustereot. Veljelleni taas tuollaiset asiat tulivat kuin Nuorisosäätiön johtajalle illallinen. Näkemykseni on tietysti hemmetin subjektiivinen.

Kukaan vanhempi ei myönnä, että heillä on suosikkilapsi. Vaikka kaikilla on, myös tutkimuksen mukaan. Suosikkilapset myös tietävät sen intuitiivisesti mutta eivät puhu siitä, koska asia on tabu.

Tarkastellaanpa asiaa ihan biologian kannalta. Lisääntyminen lähtee tarpeesta kopioida itseään. Jokainen hyvis väittää rakastavansa heikompaa lastaan yhtä paljon kuin vahvaa. Mutta valitettavasti vanhemmat usein  rakastavat vahvempia lapsiaan enemmän. Tähän on ihan järkevä syy: vahvempi jälkeläisemme yleensä myös lisääntyy enemmän.

Tämä käyttäytymistapa näkyy myös muilla eläimillä. Pingviiniäiti potkaisee todennäköisemmin pienemmän munansa pois pesästä, jotta voisi keskittyä vahvempaan yksilöön. Samat evoluution impulssit ohjailevat myös meitä.

Suomesta ei löydy vanhempaa, joka sanoisi suosivansa paremmannäköistä lastaan rumemman kustannuksella. Mutta valitettavasti tiedemiehet ovat toista mieltä. Tämä ei ole niin pinnallista kuin ensikuulemalta vaikuttaa. Kauneus – eli symmetriset ja virheettömät kasvot – on yleensä tarkoittanut myös terveyttä. Ja terveitä lapsia kannattaa suosia, koska he saavat todennäköisemmin jälkeläisiä. Kuulostaako epäreilulta? Kerro se  geeneillemme!

Lapsuuden kokemus vaikuttaa myös myöhempään elämään. Suosikkilapsena oleminen parantaa itsetuntoa. Se voi myös mennä överiksi: suosikkilapsena oleminen saattaa lisätä arroganssia myöhemmässä elämässä. Koska vähemmän suositut lapset joutuvat ponnistelemaan saavuttaakseen kotona hyväksyntää, heistä myös tulee sosiaalisesti lahjakkaampia.

Suosikkina oleminen saattaa hankaloittaa koko loppuelämän sosiaalisia kontakteja. Eli suomeksi sanottuna järkytyt, kun Idols-tuomari haukkuukin lauluäänesi kamalaksi, vaikka äiskä ja iskä aina sitä ylistivät.
Saatan silti olla väärässä siitä, ketä vanhempani oikeasti suosivat. Esikoiset ovat nimittäin lähes aina vanhempien suosikkeja. Yleensä esikoinen on lapsista pisin, vahvin ja älykkäin. Tämä siksi, että ensimmäisen lapsen ei ole tarvinnut kilpailla ruoasta.

Noh, tuo päti varmasti vain puutteen aikana, ei nykyään, saatat ajatella. Mutta norjalainen tutkimus viiden vuoden takaa paljasti, että esikoiset ovat edelleenkin nuorempia sisaruksia älykkäämpiä.

No entäs sitten sukupuolten erot? Luin jenkkiläisestä Human nature -tiedelehdestä tutkimuksen, joka tukee vanhaa kliseetä. Äidit todellakin suosivat poikiaan ja isät tyttäriään. Mutta tässä on jännä jako: mammojen suosikkeja ovat esikoispojat, isien taas nuorimmat tyttäret. Saman tutkimuksen mukaan vanhemmat myös tykkäävät lapsista, jotka muistuttavat heitä itseään.

Oikeastaan on ihan hyvä, että esikoisia suositaan. Se on nimittäin hyvä korvaus siitä järkytyksestä, minkä toisen lapsen tuleminen tuo mukanaan. Tyttärelleni järkytys tulee olemaan suunnilleen samanlainen kuin mitä itse kokisin, jos vaimoni ottaisi sänkyymme toisen miehen nukkumaan.

 

Tuomas Enbuske on 34-vuotias espoolainen toimittaja, jonka perheeseen kuuluvat avovaimo ja 3-vuotias Elaisa-tytär. Perheeseen odotetaan toista lasta.

Vauva 2/2012.

Kuva: Satu Kemppainen

Eikös silloin ole asiat aika hyvin, jos on mahdollista käydä ruokakaupassa rakkaimpiensa kanssa?

Nuoret aikuiset lykkäävät perheen perustamista, sillä he pelkäävät ajautuvansa "prismaperheeksi". Näin uutisoi Helsingin Sanomat tuoreita tuloksia Väestöliiton perhebarometrista.

Mikä ihmeen prismaperhe?

No se, joka suhaa hypermarkettiin ruokaostoksille ja kantaa kotiinsa viikon tarpeisiin riittävästi maitoa ja jauhelihaa.

Wau, kyllä ovat ihmisten pelot muuttuneet vuosien varrella. Joskus muinoin kun on vielä pelätty sitä, riittääkö lapsille ruokaa.

Okei, sen verran täytyy myöntää, että ennen lasta ahdistuin itsekin ajatuksesta, että kuuluisin prismaperheeseen.

Miksikö? He edustivat minulle tiettyjen sääntöjen ja standardien mukaan elämistä. Tuntui, että ympärillä velloi “kun saat lapsen, asiat pitää tehdä näin” -mentaliteetti. Kannetaan sitä vessapaperia kotiin vuodeksi. Asutaan omistusasunnossa. Urakin on jo luotu ja koulut käyty. 

En ole ikinä ymmärtänyt sitä. Oma lapseni syntyi omaan puolivalmiiseen elämääni: en ollut vielä löytänyt omaa alaani ja asuin pienessä vuokra-asunnossa.

Milloin elämä sitten lasketaan valmiiksi lapselle? Eikö valmius tule enemmänkin oman pään sisältä kuin ulkoisista puitteista?

Perhe-arjesta puhutaan muutenkin usein kovin negatiiviseen sävyyn. Kauhea kiire koko ajan, uhmakohtaus keskellä kauppaa, aika ja raha eivät riitä.

Itse kyllä muistelen, että ei se elämä kovin suurta ilotulitusta aina ollut lapsettomanakaan. Mutta ilmeisesti silloin, kun huolehtii vain itsestään, elämän on pakko olla automaattisesti tosi kivaa. 

Entäs sitten se prismaperhe, vieläkö minua ahdistaa? No ei!

Aika kiva juttu, että voin viettää aikaa puolison ja lapsen kanssa, oli se sitten ruokakaupan hyllyjen välissä tai iltapalalla ravintolassa.

Niille, jotka pelkäävät muuttuvansa prismaperheeksi ja lykkäävät sen takia lasten hankintaa, voisin antaa vinkin: voit olla ihan juuri sellainen vanhempi, kuin itse haluat. Prismassa, Citymarketissa, tai vaikka Lidlissä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Henri ymmärtää, että ruutuaika kuulostaa  hyvältä idealta heistä,  jotka eivät itse pelaa. ”Minusta tärkeämpää on, mitä siellä ruudussa pyörii.” Kuva: Amanda Aho

Pelihetket ovat lapsen ja vanhemman yhteistä aikaa, sanoo Henri Huittinen.

Kun Henri Huittinen, 30, oli nelivuotias, olohuoneeseen tuli 8-bittinen Nintendo, jota hän sai pelata yhdessä äidin kanssa. Nyt peliohjain on siirtynyt seitsemänvuotiaalle Leolle, jonka kanssa isä kirjoittaa Skidi ja Faija -blogia ja kuvaa Youtube-videoita.

– Ennen lasten syntymää olin aktiivinen pelaaja ja tein videoita Youtube-kanavalle. Kun Leo syntyi, pelaamiselle oli vähemmän aikaa. Nyt vuosien jälkeen huomasin, että lapsille on siellä turvallista sisältöä hyvin vähän. Siksi halusin tarjota kanavan, jossa voi hyvillä mielin katsella pelivideoita, Henri kertoo.

Henri näkee pelimaailmassa niin paljon hyvää, että hän haluaa jakaa innostuksensa lastensa kanssa. Hänen mukaansa pelaaminen tukee lapsen mielikuvituksen kehittymistä ja syy-seuraus-suhteiden ymmärtämistä.

– Se vaatii vanhemman läsnäoloa ja keskustelua peleistä. Samalla pelihetket tarjoavat helpon harrastuksen yhdessä lapsen kanssa.

Leo saa pelata niin paljon kuin haluaa.

– Jos muksulla hoituvat sosiaaliset suhteet, liikkuminen, läksyjen teko ja ruokailut, en näe syytä rajoittaa ruutuaikaa. Toki jos istuu jatkuvasti ruudun äärellä, on vanhempien tehtävä patistaa muiden leikkien äärelle.

”Pelaaminen aktivoi ajattelemaan ja haastamaan itseään.”


Pelejä ei tarvitse pelata vain sisätiloissa. Huittisten harmaa sohva saa usein olla rauhassa, kun Leo metsästää pokémoneja pihalla.

– Kirjojen jälkeen pelit ovat ehkä opettavaisin tapa käyttää viihdettä. Sen lisäksi, että pelaaminen on hauskaa, se myös aktivoi ajattelemaan ja haastamaan itseään. Peleistä oppii myös kieliä ja ne auttavat kehittämään pidempää pinnaa.

Kun edessä on tiukka kohta, voivat peliohjaimet ja hurjat sanat lentää. Näin käy joskus myös Leolla, ja silloin on hieman pidemmän pelitauon paikka. Henrin mielestä Leo on kuitenkin oppinut hallitsemaan hermojaan entistä paremmin.

– Tosin muutama viikko sitten olimme perheen kesken ulkona ja Leo kiukustui pelaamalleen pelille. Hän heitti puhelimen jonnekin jorpakkoon, ja siitä halkesi näyttö. Sen jälkeen oli kyllä semmoiset keskustelut, että puhelimella ei pelata nyt ihan vähään aikaan.

Meidän Perhe 12/2017