Blondi tuli taloon

Kun odotin lastani, sain neuvolasta terveydenhoidon ammattilaisilta esitteen, jossa oli puhelinnumero. Saisin soittaa numeroon, kun lyön lastani.

Kun odotin lastani, sain neuvolasta terveydenhoidon ammattilaisilta esitteen, jossa oli puhelinnumero. Saisin soittaa numeroon, kun lyön lastani. Numero oli suunnattu vain isälle, ei äidille. Puolisolleni taas annettiin numero, johon saisi soittaa, kun mina lyön häntä.
Olen siis potentiaalinen perheväkivallantekijä. Olen vielä toistaiseksi onnistunut uhmaamaan toivotonta ennustettani: en ole lyönyt lastani enkä muijaani. Lapsi on kuitenkin saanut minut pohtimaan suhdettani väkivaltaan.  Minullahan on nyt ensimmäistä kertaa elämässäni täydellinen valta johonkin. Voisin sanoa tytölleni, että vasen onkin oikea tai että maapallon loi 6 000 vuotta sitten parrakas ukko, joka lukee tytön ajatuksia. Ja lapsi uskoisi kaiken mukisematta.

Suurinta valtaa on tietysti väkivalta. Vaikka en ole mitenkään voimakas, lapsellani ei olisi mitään mahdollisuuksia minua vastaan. Siksi tuntuu käsittämättömältä, että lapsen fyysinen kurittaminen on ollut minunkin lapsuudessani sallittua. Se kiellettiin vasta vuonna 1984. Aiemmin siis aikuisia ei saanut lyödä, mutta lapsia sai.
Muutaman kerran lapsi on ottanut niin hermoon, että olisin ehkä voinut satuttaa.
Kello on 4.45, ja olen juuri ehtinyt 23. kerran nukahtamisen rajalle, kun pinnasängystä kuuluu evoluution ansiosta mahdollisimman ärsyttäväksi kehittynyt rääkäisy. Samaa kidutustekniikkaa käytettiin Guantanamossa: uhri päästettiin nukahtamisen rajalle, ja juuri kun hän oli painumassa höyhensaarille, hänet herätettiin.
Olen siis aivopesua vastaavassa tilassa. Nostan lapsen syliini, tämä räpiköi vastaan, repii tukastani,­ tökkii­ sormiaan silmiini. Tekee mieli lyödä takaisin... kelataan taaksepäin. Tekeekö lapsi tätä ilkeyttään? Ei tietenkään. Onko lapsella joku hätänä, ja onko tämä ainoa keino ilmoittaa se? Totta kai. Mutta kun yön tunteita impulsiivinen raivo lasta kohtaan herää, asialla ei ole mitään tekemistä järjen kanssa. Samalla tavalla sitä tuntee raivoa tietokonetta kohtaan, kun se on juuri hävittänyt tohtorin väitöskirjan ainoan kopion bittiavaruuteen. Tietokonetta tekee mieli lyödä, vaikka järki tietää, ettei se ole tehnyt sitä tahallaan.

Kun jompikumpi vanhemmista vahingoittaa pientä lasta, se on tilastojen mukaan lähes aina lapsen äiti, ei isä. Naisetkin siis osaavat lyödä. Siitä huolimatta julkisesta keskustelusta saa sen kuvan, että Suomessa vain naisia ja lapsia hakataan. Tämä johtuu siitä, että lyömisestä kysytään vain naisilta.
Viimein viime vuonna Suomessa julkaistiin EU-tutkimus, jossa molemmilta sukupuolilta oli kysytty tismalleen sama kysymys: lyödäänkö sinua parisuhteessa? Tulokset ovat hätkähdyttäviä. 17 prosenttia naisista ja 16 prosenttia miehistä oli kokenut nykyisessä suhteessaan väkivaltaa. Mielenkiintoista oli se, että alle parikymppisten parisuhderiidoissa tytöt olivat fyysisesti väkivaltaisempia.
Monen nuoren tytön lempibändi PMMP lauloi muutama vuosi sitten Amnesty Internationalin perheväkivaltaa vastustaneessa biisissä: ”Jos lyöt vielä kerran, niin minä tapan sut”. Mikähän olisi ollut reaktio, jos möreä-ääninen mies olisi laulanut saman kappaleen samoilla sanoilla, ja pikkupojat olisivat luukuttaneet tätä iPodeissaan?
Ehkä pitäisi vain lopettaa puhuminen sukupuolittuneesta väkivallasta ja käsitellä jokainen väkivaltarikos yksittäisenä rikoksena. Myös neuvolan oppaat olisi aika päivittää.

Tuomas Enbuske on 33-vuotias helsinki­läinen toimittaja, jonka perheeseen kuuluvat avovaimo ja 2-vuotias Elaisa-tytär.

Kolumni on julkaistu Vauva-lehdessä 2/2011.

Amanda ja Matleena auttavat Nelliä valitsemaan lahjoituksista nuorille sopivia vaatteita. Perheeseen kuuluu myös Tiia, 21, jolle yritetään saada virallista asemaa aikuisadoption kautta. Kuva:  Tuomas Kolehmainen

On tärkeää oppia huomaamaan muiden hätä, Nelli Niemelä sanoo.

Rapa roiskui, kun Hermanni, 12, pyöräili koulusta kaverinsa luo ja huomasi pojan, joka seisoi allapäin pyöränsä luona. Ketjut olivat pudonneet. Hermannille on täysin selvä juttu pysähtyä auttamaan.

Niemelän perheen äiti Nelli kuuli tapahtuneesta vain, koska ohiajanut tuttava sattui silminnäkijäksi ja kertoi tilanteesta Nellille myöhemmin.

Nelli ja Miika Niemelälle muiden auttaminen on elämäntapa, johon he kannustavat myös lapsiaan.

Muiden hädän huomaaminen on Nellille ja Miikalle tuttua myös töissä, sillä kumpikin työskentelee Icehearts-järjestössä. Idea on, että syrjäytymisvaarassa olevista esikouluikäisistä lapsista kootaan urheilujoukkue, joiden vetäjä kulkee lasten rinnalla 12 vuoden ajan. Kasvattaja on lasten tukena arjen pulmissa ja luo lapsille turvallisen yhteisön muista joukkuekavereista. Tällä hetkellä toimintaa on kymmenellä eri paikkakunnalla.

Nelli vetää tyttöjen salibandyjoukkuetta.

– Icehearts-tyttöni ovat yhdessätoista eri koulussa, ja käyn joka viikko niistä kahdeksassa. Tulen mukaan oppitunnille tai olen mukana neuvottelemassa, jos koulussa tai kotona on pulmia.

”Puhumme kotona paljon siitä, miksi tällaista tukea tarvitaan ja miksi me olemme siinä asemassa, että voimme auttaa.”

Myös Hermanni, Amanda, 14, ja Matleena, 8, ovat mukana toiminnassa joukkuekavereina. Muiden auttaminen näkyy perheen kotona muutenkin konkreettisesti. Nellin lajitellessa lahjoitettuja vaatteita hän saattaa kertoa etsivänsä päällepantavaa kolmen tytön perheeseen ja pyytää lapsiaan valitsemaan heille nuorten tyyliin sopivia vaatteita.

– Puhumme kotona paljon siitä, miksi tällaista tukea tarvitaan ja miksi me olemme siinä asemassa, että voimme auttaa.

Isän ja äidin muille jakama huomio aiheuttaa silloin tällöin myös mustasukkaisuutta ja napakkaa palautetta. Esimerkiksi vanhin tytär Amanda saattaa joskus tiuskaista, pitääkö juuri heidän aina olla auttamassa kaikkia.

– Silti hänkin on heti tukena, jos huomaa muiden olevan vaikeuksissa, Nelli sanoo.

Meidän Perhe 12/2017

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Joni, 30, kävi töissä toisella paikkakunnalla ja näki perhettään vain kahtena päivänä viikossa. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

Sain yt-neuvotteluissa joululahjaksi potkut kolme vuotta sitten. Jo kuuden viikon työttömyyden jälkeen pää meinasi räjähtää turhautumiseen. Kun sitten löysin työpaikan 330 kilometrin päästä, en harkinnut kahta kertaa.

Oli se oma arki poissa kotoa hyvin erilaista kuin Seijalla, varsinkin, kun esikoinen syntyi. Eron huomasi, kun tulin viikonlopuksi kotiin ja yhtäkkiä pitikin ottaa kaikessa lapsi huomioon. Kotitöiden päävastuu oli viikonloppuisin minulla. Siivosin ja vaihdoin vaippoja. Seija teki ruuat. Juuri kun aloin päästä jyvälle, olikin jo aika lähteä takaisin.

Jos on raskasta hoitaa lapset yksin, niin raskasta on myös istua usean sadan kilometrin päässä sängyn laidalla voimatta tehdä mitään puolison ja lapsen hyväksi. Seijalla oli kädet täynnä hommia ja minulla taas aivan liikaa vapaa-aikaa, jonka yritin täyttää urheilulla. Juoksulenkit olivat henkireikäni.

"Juuri kun aloin päästä jyvälle, olikin jo aika lähteä takaisin."

Seija ymmärsi, ettei minullakaan ollut helppoa. Koetin lyhyessä viikonlopussa olla isä, aviomies ja hoitaa kaikki sellaiset kodin työt, jotka olivat minun hommiani. Autoa piti laittaa, pyörä korjata, ulko-oven reistaileva lukko saada pelaamaan. Se oli yhtälön haastavin ja ärsyttävin puoli, että viikolla oli älyttömästi vapaa-aikaa, jota ei voinut hyödyntää kotona odottaviin hommiin.

Töissä en ehtinyt liiemmälti ajatella kotipuolen asioita, mitä nyt varaosatiskillä oli välillä aikaa miettiä. Tuli pohdittua, että tunnistaako lapsi enää minua ja mitä jos se alkaa vierastaa. Ei ollut juuri kohtalotovereita, joiden kanssa olisin voinut jakaa ajatuksiani. Ystävillä ei ollut lapsia tai jos oli, he asuivat viikot yhdessä.

"Tunnistaako lapsi enää minua ja mitä jos se alkaa vierastaa."

En kokenut Seijan viestitulvaa koskaan rasittavaksi. Kuvien ja videoiden kautta sain olla edes jotenkin mukana, enkä tuntenut itseäni täysin ulkopuoliseksi. Vastailin, minkä työn lomassa pystyin. Se auttoi jaksamaan, kun näki koko ajan, mitä kaikkea uutta tyttö oppi ja touhusi.

Viime vuodenvaiheessa sain uuden työn reilun tunnin ajomatkan päästä kotoa. Se on ollut valtava muutos. Nyt voin ajaa kotiin joka ilta. Perheen kanssa eläminen ollut myös opettelua, varsinkin kahden lapsen kanssa. Aluksi olin hämmennyksissä kuin ö aapisen laidalla. Mutta tekemällä oppii. Nyt näen eri tavalla lasten elämää.

Välimatkan kesti, kun tiesi, että se on väliaikaista. Tärkeää oli, ettemme missään vaiheessa unohtaneet toisiamme. Se auttoi, että olemme tunteneet yläasteelta asti. Tiedämme sanomatta, mitä toinen ajattelee.”

Vauva 11/17

Isä Joni, 30 ja äiti Seija, 29. Lapset 1,5 v ja 3 kk.