Lapsiperheiden äitejä väsyttää, koska henkinen vastuu arjen sujumisesta on jäänyt heille.

Piia, 42, on ­matkalla töistä kotiin ja mielessä pyörii viikon to do -lista: Varaa nelivuotisneuvola. Valmistele synttäreitä. Ilmoita lapset harrastuksiin. Tarkista, mitkä liikuntavarusteet kouluun tarvitaan huomiseksi. Muista pestä sukkia ja kalsareita. Ja ai niin, mitä tänään syötäisiin?

Kotiovella Piia huomaa kulkeneensa koko matkan ajatuksissaan. Väsyttää, kun päässä surraa koko ajan.

Ei se aina tällaista ollut. Ennen lasten saamista he tekivät miehen kanssa asioita yhdessä, kävivät kaupassa ja laittoivat ruokaa. Jotenkin vain on päädytty tilanteeseen, jossa kokonaisvastuu lapsiin liittyvien­ asioiden muistamisesta, aikatauluttamisesta ja järjestämisestä on Piialla.

Kyse ei ole siitä, etteikö puolisokin vuorollaan tyhjentäisi tiskikonetta ja lukisi lapsille iltasatuja. Kyllä hän ruokaa laittaa ja imuroi, kun niin sovitaan. Kyse on siitä, ettei suuri osa asioista tapahdu, ellei Piia pane niitä liikkeelle. Hänestä on tullut perheen projektipäällikkö.

– Kärjistetysti tämä näkyy, kun olemme lähdössä reissuun. Minä pakkaan omat, lasten ja koiran tavarat ja järjestän kaiken autoon. Sitten odotamme, kun mies valitsee matkalle musiikit.

Kaupan päälle syyllisyys

Niin tuttua, sanoo Väestöliiton Perheneuvonnan koordinaattori Minna Oulasmaa. Asia nousee esiin hänen vetämissään äitiryhmissä ja pariterapiassa jatkuvasti.

Ajankäyttötutkimuksista tiedetään, että naiset ja miehet tekevät vuosi vuodelta tasaväkisemmin kotitöitä. Silti lapsiperheiden äitejä väsyttää, koska henkinen vastuu arjen sujumisesta on jäänyt heille.

Kyse ei ole suurista asioista – kukapa nyt ylikuormittuisi siitä, että pitää ostaa lapsen kaverille synttärilahja. Mutta kun takaraivossa nakuttaa muistettavia asioita kaksikymmentä, otsaryppy alkaa syventyä.

– Kaikkien lankojen piteleminen hyppysissä on mahdoton tehtävä yhdelle ihmiselle. Siksi perhe-elämästä voi joskus tulla ilotonta suorittamista, Oulasmaa kuvailee.

– Kaupan päälle tulee syyllisyyden tunne: Olen saanut sen, mitä halusin. Miksen osaakaan nauttia?

Äiti muistaa kengät, lahjat, parturit

Kysy viideltätoista pikkulapsen vanhemmalta, miten arkiset velvollisuudet on heillä jaettu. Saat ihmeen samanlaisia vastauksia.

Äitien vastuulla ovat useimmissa perheissä ainakin:

Lasten vaatteiden hankkiminen sekä vuodenkiertoon liittyvä varustelu ja ennakointi. Talvi saattaa yllättää autoilijat, mutta äitejä harvoin – seuraavan koon toppakengät on jo ostettu. Entä joko välikausihaalareiden myyntisesonki alkoi? Päiväkotitossut taitavat kohta puristaa, samoin luistimet. Mihin viedään pieneksi jääneet vaatteet – serkulle, kirpputorille vai kellariin?

Lahjojen ideointi ja hankinta sekä perhejuhlien valmistelut. Mitä kummilapsille joululahjaksi? Entä miten muistettaisiin päiväkodin henkilökuntaa tänä ­vuonna? Monissa perheissä äiti hoitaa lahjat myös puolison ­sukulaisille.

Neuvolakäynnit, päiväkodin kasvatuskeskustelut, lapsen parturiajan varaaminen.

Lapsen sosiaalisista suhteista huolehtiminen, kuten alle kouluikäisten leikkitreffien sopimiset. Harrastusten haarukointi, ja niihin oikeaan aikaan ilmoittautuminen.

Näin on Piiankin perheessä.

– En usko, että mieheni edes tajuaa, miten iso työ harrastusmahdollisuuksien ja aikataulujen selvittämisessä on. Minä tuon valmiin esityksen pöytään ja hän osallistuu vain loppumetreillä päätöksentekoon, Piia kuvailee.

Vauvavuoden rooli jää päälle

Miten tässä näin kävi? Jäljet johtavat vauva-aikaan. Kahden aikuisen ihmisen järkevä arki on helppo jakaa, mutta kun syntyy vauva, mikään ei olekaan enää loogista tai hallittavaa.

Se, joka jää kotiin kaaoksen keskelle, ottaa tilanteen haltuun niin hyvin kuin voi: ennakoi, varustelee, luo systeemit.

– On ymmärrettävää ja mielestäni reiluakin, että kotona oleva vanhempi hoitaa suurimman osan lapsiin liittyvistä asioista. Ei toki kaikkea, mutta enemmän kuin se joka käy töissä, Oulasmaa sanoo.

Ongelma on se, että rooli jää päälle, vaikka äiti palaa töihin. Piia kuvailee sitä näin:

– Mieheni mielestä koti on paikka, jossa saa rentoutua. Ilta työpäivän jälkeen on lyhyt, ja hän haluaa pötköttää ja olla lasten kanssa. Ymmärrän sen hyvin, mutta onhan minullakin työni. Minä vain hoidan kaiken sen lisäksi.

Minna Oulasmaan mielestä otollisin hetki kotitöiden uusjaolle on se, kun molemmat palaavat töihin. Myöhemminkin kannattaa yrittää, mutta tilanne ei muutu, ellei sitä ota reilusti puheeksi.

– Tilanne jatkuu niin kauan, kun toinen osapuoli tekee sen mahdolliseksi, hän sanoo.

Piiakin on sen tajunnut.

– Ymmärrän hyvin, että mieheni on haluton muuttamaan mitään. Hänen näkökulmastaan kaikki sujuu nyt hienosti.

Hän on yrittänyt puhua asiasta miehelleen, mutta huonoin tuloksin.

– Se kuulostaa syytökseltä, ja siitähän ei seuraa mitään hyvää.

Selväsanainen työnjako auttaa

Kahden lapsen äiti Eeva, 36, harmitteli moneen kertaan, että matkalle lähtiessä vauvan ja taaperon tavaroiden pakkaaminen aina tuttipulloista kynsisaksiin ja matkaviihdykkeistä ripulilääkkeisiin oli yksin hänen vastuullaan.

Mies ei ymmärtänyt hänen tuskailuaan – eihän pakkaaminen nyt niin vaikeaa ole. Lopulta Eeva kirjoitti Excel-taulukon siitä, mitä kullekin perheenjäsenelle pitää pakata mukaan aina jokaista sukkaa, bodya, laastaria ja vaippaa myöten. Sitten hän näytti taulukon miehelle ja pyysi tätä hoitamaan puolet.

– Vasta silloin hän oivalsi, miten isosta hommasta siinä oli kyse, Eeva kertoo.

Minna Oulasmaan mielestä lapsiperheissä kannattaisi pitää säännöllisin väliajoin työnjakokokous, jossa sovitaan selväsanaisesti, mitä kukin hoitaa vaikkapa seuraavan kuukauden aikana. Kumpikaan vanhempi ei saa puuttua toisen tehtäviin.

– Jos äiti toivoo, että isä ottaa hoitaakseen kummilasten joululahjat, hänen pitää myös hyväksyä miehen valitsemat lahjat ilman mutinoita.

Vallasta voi olla vaikea luopua

Jos tähän ei ole valmis, on turha valittaakaan. Siihen lopputulokseen on perusteellisen harkinnan jälkeen päätynyt Marja, 39.

– Usein huomaan ajattelevani, että joudun hoitamaan kotona kaiken, mutta jos olen ihan rehellinen, en ole valmis­ luovuttamaan valtaa ja vastuuta monistakaan lapseen liittyvistä asioista miehelle ainakaan kokonaan.

Esimerkiksi sopivien vaatteiden haalimisessa kaupoista ja kirpputoreilta on iso työ, mutta haluan tehdä sen itse, koska minulla on selvä näkemys siitä, millainen vaikkapa talvihaalarin pitää olla.

Työnjaon perinteisyys hiukan järkyttää häntä, mutta hän on päättänyt elää sen kanssa, koska asiat ovat enimmäkseen tasapainossa.

– Asumme omakotitalossa ja meillä on oikeastaan selkeä työnjako: minä vastaan kaikesta siitä, mikä tapahtuu sisällä, ja ja mies siitä, mikä tapahtuu ulkona. Lapsen syntymän jälkeen henkinen taakkani perheen hyvinvoinnista on selvästi kasvanut, mutta kaiken kaikkiaan meillä molemmilla on oma sarkamme tässä kaoottisessa kokonaisuudessa.

Piia sen sijaan huomaa joskus leikittelevänsä ajatuksella, muuttuisiko mikään jos hän ottaisi lapset ja lähtisi.

– Minähän hoidan jo nyt suuren osan asioista yksin. Mutta ei taakkani silloin myöskään kevenisi, hän miettii.

– Eikä se ole mikään todellinen vaihtoehto. Kun on nuo tunteetkin pelissä.

Sanna Sommers, Homma liiankin hallussa, Meidän Perhe 11/2013

Kuvitus: Satu Kettunen

Vierailija

Nainen – oletko sinäkin perheesi (väsynyt) projektipäällikkö?

Rooli tosiaan jää päälle, helposti ja molemmille. Äiti on todennäköisesti oppinut äitiyslomien ja vanhempainvapaiden aikana kaikki nämä asiat. Mies ei ole välttämättä ole saanut vastaavaa kokemusta. Sitten kun isä kerran saa kokeilla, niin kaikki menee pieleen. Mies todetaan keskenkasvuiseksi kakaraksi, joka ei edes osaa sukkia pakata matkaan. Nopeasti mies tekee päätelmän, että ehkä on parempi etten puutu tähän asiaan, joka hienosti hoituu myös ilman puuttumista. Voi toki yrittää auttaa niillä...
Lue kommentti
Vierailija

Nainen – oletko sinäkin perheesi (väsynyt) projektipäällikkö?

Tämä kirjoitus oli ihan kuin meidän perheestä. En tiedä miten asiat saisi muutettua. Olen sanonut, yrittänyt, antanut tilaa, puhunut. Mutta tasapaino on ja pysyy tällaisena. Ehkä miesten pitäisi myös yrittää enemmän, jotta toisenlainen tasapaino vauvavuosien jälkeen saavutettaisiin. Myös lapset ovat kasvaneet siihen, että äiti hoitaa. Mies saa ihan rauhassa istua vaikka koko illan koneella tai sohvalla. Mutta jos minä istun edes minuutiksi, on molemmat lapset heti kimpussa.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Kuva: Heli Blåfield
Kuva: Heli Blåfield

Puremisen tarvetta ei kannata kieltää, mutta pureskelun voi ohjata johonkin vähemmän vahingolliseen, sanoo lastenpsykiatri Janna Rantala.

”Miten saisin nelivuotiaan lopettamaan lelujen, vaatteiden ja muiden tavaroiden pureskelun? Hän on ollut aina kova pureskelemaan ja imemään kaikkea. Alle kolmevuotiaana se meni vielä iän piikkiin, mutta nyt ikää on jo neljä ja puoli, eikä järsimiselle näy loppua. Hän puree rikki ulkovaatteiden kaulukset ja hihat, talvirukkaset, sisähousujen polvet, omat pehmolelunsa, lyijykynien päät.

Minua huolettaa, mitä myrkkyjä pieneen kehoon joutuu esimerkiksi ulkovaatteiden pinnoitteista. Miten tilanteen saisi ratkaistua? Hän itse ei tunnu oikein voivan asialle mitään, järsiminen tapahtuu jotenkin puolihuomaamatta. Asia selvästi nolottaa häntä. En se minä ollut, se oli Nakertaja, hän sanoo. Olen sanonut, että hänen pitää kieltää napakasti Nakertajaa, ja hän lupaa aina yrittää parhaansa, mutta jotenkin sitten taas lipsahtaa.”

Turhautunut äiti

Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa

”Imemisen ja puremisen tarpeet ovat yksilöllisiä, vauvasta asti. Joskus ne voivat liittyä hampaiden tuloon, kutinaan tai janoon. Usein se on vain tapa, jollaisia meillä kaikilla on, kuten hiusten pyörittely tai kaulakorun koskettelu. Niillä pyritään säätelemään esimerkiksi jännittyneisyyttä. Purukumin pureskelu voi auttaa, mutta eihän lapsi voi sitäkään määrättömästi jäystää.

Onneksi teillä on apuna Nakertaja.

Sanotkin viisaasti, ettei lapsi itse voi asialle mitään. Silloin lapsen kokema nolous – ja ehkä syyllisyys – on turhaa. Näiden pattitilanteiden helpottamiseen sopii menetelmä nimeltä Muksuoppi. Siinä lapsen ongelma käännetään taidoksi, jota hän alkaa harjoitella. Lapsenne voisi harjoitella esimerkiksi sopivan tavaran jyrsimistä tai kolmesti puraisemista. Puremisen tarvetta ei kielletä (koska se ei tule onnistumaan) mutta toiminta ohjataan johonkin vähemmän vahingolliseen. Aikuinen kannustaa, auttaa muistamaan tavoitteen.

Onneksi teillä on apuna Nakertaja. Muksuopissa neuvotaan keksimään hankalan tavan karsimiseksi ulkoistettu hahmo, joka on vastuussa teoista. Nokkela lapsesi on jo hoitanut tämän!

Nakertajaakaan ei kannata vain komentaa, vaan hänelle pitää opettaa uusia taitoja. Ensin tutustutaan tuohon katalaan jäystäjään paremmin. Lapsi piirtää kuvan, aikuinen haastattelee: Onko Nakertaja lapsi, aikuinen, eläin vai mikä? Millaiset sen hampaat ovat? Mistä se puikahtaa paikalle? Onko se aina nakertanut vai tuliko sille yhtäkkiä jokin? Tykkääkö se tehdä muutakin? Saisiko sen lisäämään muuta puuhaa, jotta nakertelu vähenisi? Voisiko lapsi auttaa siinä?

Otin myös itselleni opeteltavan taidon ja harjoittelin tyynesti muistuttamista.

Löydät tarkempia ohjeita hakusanoilla Muksuoppi tai Kids’ Skills. Menetelmä vaatii aikuiseltakin kieltämisen ja hermostumisen kierteen katkaisemista, mikä ei aina tunnu helpolta. Kokemusta on! Itse otin vastaavassa tilanteessa myös itselleni opeteltavan taidon ja harjoittelin tyynesti muistuttamista.”

Kysy Jannalta

Mietityttääkö lapsen kasvatus? Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa lukijoiden kysymyksiin Meidän Perhe -lehden joka numerossa. Lähetä kysymys lomakkeella tai sähköpostitse meidanperhe@sanoma.com . Laita viestin otsikoksi ”Janna vastaa”.

Vierailija

Lapsi puree lelut ja vaatteet rikki – miten sen saa loppumaan?

- pese kaikki lapsen vaatteet hyvin ennen käyttöä niin kemikaalikuorma pienenee. Samoin lelut ym lapsen kaluamat tavarat kannattaa pestä ennen kaluamista. -ompele puuvillaisia kaulahuiveja tai rannehuiveja joita saa luvalla nakerrella. Helppoja pestä, halpoja ja ei niin vaarallisia kemikaalien suhteen mitä ulkovaatteet. Meillä näitä ommeltiin joskus vanhoista paidoistakin niin varmasti enimmät kemikaalit häipyneet jo aikaisemmissa pesussa. Meillä kaksi lapsista pureskeli pienenä ainakin kun...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Kalapuikoista tulee minulle vieläkin mieleen äitiysvapaa. Niiden äärellä käytiin monta tärkeää keskustelua.

Pian siellä. Tuon kalapuikkoja!

Ystävän viesti pelastaa päivän. Minä ja vauva saamme seuraa.

Äitiysvapaalla on päiviä, jolloin kaikki tuntuu kepeältä. Vaunukoppaan mahtuu tämä kaikki uusi ja ihana, ja päiväkahvi maistuu poikkeukselliselta vapaudelta. Sitten on niitä päiviä, jolloin väsymys harmauttaa mielen, ja koko maailma kutistuu kahvikuppiakin pienemmäksi.

Äitiystävälle voi avata oven yöpuvussa, ilman että on siivonnut tai laittanut ripsiväriä.

On helppo sanoa, mikä äitiystävässä on kullan­arvoista: hän tietää tunteen. Hänelle voi avata oven yöpuvussa, ilman että on siivonnut tai laittanut ripsiväriä. Hän selättää ihan samaa sekamelskaa ja valvottuja öitä.

Toisilla on hätäkahvit, minulla ja ystävälläni oli kalapuikot. Hänen pakastimestaan niitä löytyi aina, minä puolestani taioin lautasille lisukkeet. Keittiönpöydässä jaoimme vauvojen vaiheet, puimme parisuhteen senhetkistä tolaa ja pohdimme, mitä töihin paluu toisi tullessaan.

Näinä iltapäivinä kello ei pysähtynyt kuten niin usein kaksin vauvan kanssa.

Samanlaista mahdollisuutta istahtaa alas, kysyä ja kuunnella, löytää harvoin, kun koko kaveripiiri tempoilee ruuhkavuosissaan.

Kotona ollessa moni asia tuntuu arkisemmalta kuin onkaan. Jälkeenpäin kaipaan montaa asiaa, kuten sitä, että oli aikaa pitää yhteyttä ystäviin. Tiesin tarkalleen, mitä heille kuului.

Samanlaista mahdollisuutta istahtaa alas, kysyä ja kuunnella, löytää harvoin, kun koko kaveripiiri tempoilee ruuhkavuosissaan. Käyttöä olisi jopa niille hitaasti kuluville tunneille.

Kirjoitus on Vauva-lehden 8/2018 pääkirjoitus.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.