Kuva: Anna Huovinen
Kuva: Anna Huovinen

Lapsi tarrautuu kiinni ja sanoo, että ei nousta, ei lähdetä, luetaan, halataan. Sitten tulee päivä, jolloin onkin toisin, Ulla Ahvenniemi kirjoittaa.

Aina tätä.

Sylissä kantamista ja hytkyttämistä, tutin etsimistä pimeässä. Liian aikaisia aamuja virkun höpsön kanssa, liian myöhäisiä iltoja virkun höpsön kanssa. Imetysmaratoneja, puuromaratoneja, sosetta poskiin ja hiuksiin enemmän kuin suuhun.

Seuraavaksi askeleet. Selkä väsyy, ei jaksaisi taas taluttaa. Sitten lapsen itse ottamat, missä on videokamera, voiko kolme askelta jo laskea kävelyksi? Portaita ylös ja alas, äkkiä turvaportti eteen. Yöllä unen läpi kuuluvaa tepsutusta, sen jälkeen pienet varpaat kylkeä potkimassa.

Sanat, joista melkein ensimmäinen on äiti. Lauseet, jotka alkavat aina sillä: Äiti, kato. Äiti, tuu. Äiti, mennään. Äiti, syliin.

Lapsi irrottaa kätensä isommasta kädestä, kun kaveri tulee tiellä vastaan.

Lukemattomia samanlaisina toistuvia hetkiä. Lapsi, joka tarrautuu kiinni ja sanoo, että ei nousta, ei lähdetä, luetaan, halataan. Pieni käsi omassa isommassa kädessä matkalla puistoon ja kauppaan ja päiväkotiin ja kotiin. Pieni lapsi odottamassa, että äiti tai isä ehtisi pelata tai lukea tai pelleillä, koska ei ole mitään parempaa kuin olla äidin tai isän kanssa.

Äiti tai isä sanomassa, että kulta se on hieno käpy, mutta nyt on kiire. Kulta äidin pitää nyt siivota keittiö, piirrä vaikka.

Sitten tulee päivä, jolloin onkin toisin. Silloin äiti ja isä kysyvät lapselta, oliko kiva päivä ja mitä ruokaa olet syönyt, koska eivät enää tiedä. Lapsi irrottaa kätensä isommasta kädestä, kun kaveri tulee tiellä vastaan.

Vanhemmat tietävät, että näin sen kuuluu mennä, mutta miten äkkiä se kävikään. Ottavat lasta kädestä ja haluaisivat pitää siitä kiinni vielä hetken.

Meidän Perhe 8/2016

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.