Blondi tuli taloon

Poika syntyi viimein, pari viikkoa yliajalla. En koskaan haaveillut lapsista.

Poika syntyi viimein, pari viikkoa yliajalla. En koskaan haaveillut lapsista. Täysi lapsettomuus ei olisi ollut mikään suuri tragedia. Nyt yhtäkkiä olen jo kahden lapsen isä. Se on nykymaailmassa jo suurperhe. Keskivertosuomalaisella on mukuloita vähän yli puolitoista.
En silti ole vielä omaksunut suurperheen isän identiteettiä. Pari päivää sitten joku kysyi montako lasta minulla on. Jouduin miettimään. Kaksi? Joo-o, todellakin niitä on jo kaksi.

Puolisoni kärsi ensimmäisen lapsen vauva-aikana synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Jälkikäteen hän kuvaili lapsen tuntuneen täysin vieraalta­ ja merkityksettömältä. Hänen olisi pitänyt tuntea maailman suurinta rakkautta, mutta lapsi oli outo möykky, joka vain vaati jotain vuorokauden ympäri.
Toisella kertaa rouva ei ole ollut masentunut. Minä taas hieman olen. Muutaman viikon ikäinen poikani tuntuu huomattavasti vieraammalta kuin uhmaikäinen tyttäreni.

Tytär on oikea ihminen, jolla on luonne ja historia. Tuntuu kuin olisin aina tuntenut hänet, vaikka hänkin on ollut pienenä samanlainen mykkä sinappikone. Tuntuu oudolta ajatella aikaa, jolloin tyttäreni ei olisi ollut elämässäni.
Olen joutunut viime viikkoina elämään arkipäivät erossa lapsistani taloremonttimme takia. Käyn töissä Helsingissä, ja muu perhe on ollut evakossa mummolassa­. Ikävä on ollut käsittämätön. Kun näen kadulla tarhalapsia keltaisissa liiveissään, minun pitää katsoa muualle, koska ne muistuttavat liikaa tyttärestäni.

En jaksa konttailla leikkisästi lattial­la raskaan työpäivän jälkeen, mutta tyttären ajatukset ovat alkaneet kiinnostaa yhä enemmän. Puhe on edelleen lapsenomaisen kryptistä­, mutta välillä sieltä tulee jo hyviä oivalluksia. Tytär havainnoi ihan kaikkea, mitä perheessämme tapahtuu, ja reagoi esimerkiksi siihen, jos vanhempien välillä on kireä tunnelma.

Kun aloimme odottaa ensimmäistä lastamme, toivoin salaa poikaa. Kun sain kuulla lapsen olevan tyttö, kauhistuin. Podin tästä huonoa omatuntoa, mutta myöhemmin luin, että ihmisillä on tapana toivoa ekaksi kersaksi omaa sukupuoltaan.
En tiennyt tytöistä mitään. Olin elänyt lapsuuteni perheessä, jossa oli kolme miestä ja yksi nainen. Mitä ihmettä minä osaan tytölle opettaa? Miten osaan olla pienen tytön kanssa, kun en ole koskaan oikein ymmärtänyt aikuisiakaan naisia?
Nyt tuntuu luontevammalta olla nimenomaan tyttären kuin pojan kanssa. Tiedän tytöistä jo paljon.

Oikein kauhistuttaa, kun tiedän joutuvani opettamaan jossain vaiheessa pojalleni miehenä olemisen alkeet. Miten minä voin olla hänelle­ miehen malli, kun en ole oikein oppinut­ olemaan mies, vaikka olen yrittänyt jo 35 vuotta.
En tarkoita miehisyydellä mitään naurettavaa machoilua tai raksatöitä, vaan pikemminkin vastuunottoa. Koen älytöntä ahdistusta siitä, etten­ ­oikein osaa olla perheen pää, enkä ehkä siten osaa siirtää vastuunoton mallia myöskään pojalleni.

Miehenä oleminen on ollut huomattavassa murroksessa viime vuosikymmeninä. Nykynaiset pelaavat kaksilla korteilla: tarvittaessa he haluavat täyttä tasa-arvoa, paitsi silloin kuin siitä ei ole heille hyötyä. Silloin miesten pitää olla heidän mielestään ”miehiä”. En ole ikinä ymmärtänyt mitä ihmettä se lopulta tarkoittaa. Haukkukaa vanhanaikaiseksi, mutta minusta sukupuolilla on selkeät roolit ja erot. Totta kai niitä saa rikkoa jos huvittaa, mutta eivät ne turhasta ole syntyneet.

Yksi asia pojassa kuitenkin on jännä. Vaikka Freudin teoriat peniska­teudesta ovat täyttä huuhaata, niin kyllä munissa silti on jotain jännää.
En ole koskaan aiemmin tuijottanut toisen pojan sukuelimiä niin innostuneena kuin nyt. Munat. Kyllä, hänellä todellakin on munat!
Toivottavasti myös yhtä paljon munaa kuin isosiskossaan.

Tuomas Enbuske, 35, asuu Espoossa kahden voimakastahtoisen naaraan ja tuoreen urospuolisen vauvan kanssa. Tuomas pohtii kolumnissaan muun muassa sitä, alkoiko harmaantuminen ja kaljuuntuminen esikoistyttären syntymästä.


Vauva 9/2012

Saako lisää? Maitovaihe on lopulta lyhyt aika lapsen elämässä. Nyt  Nuutille maistuu moni muukin ruoka. Kuva: Satu Kemppainen

Sannan molemmat pojat ovat kasvaneet pääosin äidinmaidonkorvikkeella. Pulloruokinnassa harmittaa vain ympäristön asenne.

Kahdeksankuinen Nuutti imaisee viimeiset hörpyt maitopullosta ja jaksaa taistella vielä hetken nukkumattia vastaan. Äiti Sanna laskee hänet hellästi pinnasänkyyn.

Pullolle nukahtava vauva on tässä keittiössä tuttu näky. Myös Nuutin isoveli Hermanni, 3, kasvoi aikanaan pääosin äidinmaidonkorvikkeella.

– Hermanni painoi syntyessään vain 2190 grammaa. Hän ei jaksanut imeä rintaa kuin kymmenen minuuttia kerrallaan ja oli senkin jälkeen ihan hikinen, Sanna muistelee esikoisensa ensimmäisiä viikkoja.

Imetys-lisämaito-pumppausrumbassa kului tunti kerrallaan, kolmen tunnin välein, vuorokauden ympäri. Kaksi kuukautta Sanna jaksoi sitä pahimmillaan puolentoista tunnin yöunilla. Sitten voimat loppuivat, ja Hermanni siirtyi korvikkeelle.

Kun Nuutti syntyi, kaikki oli toisin. Poika oli alusta saakka rinnalla kuin ammattilainen.

– Olin ihan fiiliksissä, että jes, nyt tämä sujuu. Opetimme silti vauvan myös pullolle, jotta isäkin voisi osallistua hoitoon.

”Ehkä imetys olisi voinut jatkua, mutta olin siihen liian loppu.”

Nuutin kanssa imetys meni loistavasti kaksi kuukautta. Sitten koko perhe sairastui rajuun enterorokkoon.

– Rintani ja Nuutin kitalaki olivat täynnä kipeitä rakkuloita. Imetys oli tuskaa molemmille. Lopulta Nuutti ei huolinut rintamaitoa edes pullosta, korviketta kyllä. Ehkä hän yhdisti äidinmaidon maun kipuun.

Kun tauti oli selätetty, Sanna yritti käynnistää imetystä uudestaan, mutta maito oli ehtinyt vähentyä. Perhe oli vasta toipumassa, kaikki nukkuivat huonosti, ja kolmivuotias Hermannikin tarvitsi äidin huomiota.

– Ehkä imetys olisi voinut jatkua, jos olisin pystynyt istumaan sohvalla ja imettämään Nuuttia tuntikausia putkeen, mutta olin siihen liian loppu.


Ruoka-aika. Samuli-isän sylissä Nuutin on niin hyvä syödä, että siihen voi vaikka nukahtaa. Usein niin käykin.

Sannalle oli lopulta valtava helpotus, kun neuvolan terveydenhoitaja antoi ikään kuin luvan lopettaa.

– Menin poikien kanssa neuvolaan naama harmaana ja väsymystäni itkien. Ihana terveydenhoitajamme totesi myötätuntoisesti, että jos imetys ei tuntunut minulle ihan äärettömän tärkeältä, hänestä voisin kyllä lopettaa yrittämisen. Nuutti oli jo saanut maidostani paljon hyötyjä, ja oli tärkeää turvata minun jaksamiseni.

Niin Nuutistakin tuli pullopoika. Sannasta se ei lopulta tuntunut kovin pahalta. Hän oli jo nähnyt, kuinka täydellinen lapsi Hermannistakin oli korvikkeella kasvanut.

– Olen sellainen, etten jaksa jäädä vellomaan vaikeuksissa. Mieluummin yritän löytää ratkaisun ja mennä eteenpäin.

Pulloruokinnassa harmittaa oikeastaan vain ympäristön asenne. Jotkut kokevat oikeudekseen neuvoa asiassa, joka ei kuulu kellekään muulle kuin äidille itselleen.

”Tuntui ärsyttävältä selitellä asiaa vieraalle.”

– Kun vielä imetin Nuuttia, eräs tuttava näki vaunukopassa maitopullon ja ihmetteli suureen ääneen, miksen imetä poikaa kaikkialla. Minusta paikallisjunassa imettäminen oli turhan hankalaa. Tuntui ärsyttävältä selitellä asiaa vieraalle.

Oli Sannalle silti pettymys, kun Nuutin hyvin sujunut imetys päättyi niin yllättäen. Kerran hän purki asiaa ystävälleen, joka oli täysimettänyt vauvaansa. Tämä lohdutti, että ekaluokan opettaja ei näe, ketä lapsista on imetetty ja kuinka kauan.

– Kun lakkasin ahdistumasta imetyksestä ja väsyttämästä itseäni, saatoin käyttää energiani siihen, että olin ihan eri tavalla läsnä lapsilleni.

Amanda ja Matleena auttavat Nelliä valitsemaan lahjoituksista nuorille sopivia vaatteita. Perheeseen kuuluu myös Tiia, 21, jolle yritetään saada virallista asemaa aikuisadoption kautta. Kuva:  Tuomas Kolehmainen

On tärkeää oppia huomaamaan muiden hätä, Nelli Niemelä sanoo.

Rapa roiskui, kun Hermanni, 12, pyöräili koulusta kaverinsa luo ja huomasi pojan, joka seisoi allapäin pyöränsä luona. Ketjut olivat pudonneet. Hermannille on täysin selvä juttu pysähtyä auttamaan.

Niemelän perheen äiti Nelli kuuli tapahtuneesta vain, koska ohiajanut tuttava sattui silminnäkijäksi ja kertoi tilanteesta Nellille myöhemmin.

Nelli ja Miika Niemelälle muiden auttaminen on elämäntapa, johon he kannustavat myös lapsiaan.

Muiden hädän huomaaminen on Nellille ja Miikalle tuttua myös töissä, sillä kumpikin työskentelee Icehearts-järjestössä. Idea on, että syrjäytymisvaarassa olevista esikouluikäisistä lapsista kootaan urheilujoukkue, joiden vetäjä kulkee lasten rinnalla 12 vuoden ajan. Kasvattaja on lasten tukena arjen pulmissa ja luo lapsille turvallisen yhteisön muista joukkuekavereista. Tällä hetkellä toimintaa on kymmenellä eri paikkakunnalla.

Nelli vetää tyttöjen salibandyjoukkuetta.

– Icehearts-tyttöni ovat yhdessätoista eri koulussa, ja käyn joka viikko niistä kahdeksassa. Tulen mukaan oppitunnille tai olen mukana neuvottelemassa, jos koulussa tai kotona on pulmia.

”Puhumme kotona paljon siitä, miksi tällaista tukea tarvitaan ja miksi me olemme siinä asemassa, että voimme auttaa.”

Myös Hermanni, Amanda, 14, ja Matleena, 8, ovat mukana toiminnassa joukkuekavereina. Muiden auttaminen näkyy perheen kotona muutenkin konkreettisesti. Nellin lajitellessa lahjoitettuja vaatteita hän saattaa kertoa etsivänsä päällepantavaa kolmen tytön perheeseen ja pyytää lapsiaan valitsemaan heille nuorten tyyliin sopivia vaatteita.

– Puhumme kotona paljon siitä, miksi tällaista tukea tarvitaan ja miksi me olemme siinä asemassa, että voimme auttaa.

Isän ja äidin muille jakama huomio aiheuttaa silloin tällöin myös mustasukkaisuutta ja napakkaa palautetta. Esimerkiksi vanhin tytär Amanda saattaa joskus tiuskaista, pitääkö juuri heidän aina olla auttamassa kaikkia.

– Silti hänkin on heti tukena, jos huomaa muiden olevan vaikeuksissa, Nelli sanoo.

Meidän Perhe 12/2017

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.