Meillä on menossa vaikea vaihe parisuhteessa ja riitelemme lähes päivittäin.

Olen 11 kk ikäisen tytön äiti ja olen huolestunut. Meillä on mieheni kanssa menossa vaikea vaihe parisuhteessa ja riitelemme paljon, lähes päivittäin. Usein riidan aikana äänemme korottuvat ja alan helposti itkeä. Tyttäremme on yleensä paikalla kun on riitaa, eikä näin tietysti saisi olla. Pelkään riitojen olevan hänelle haitaksi. Voiko hänelle jäädä jotakin näistä huutamisista muistiin? Hän on varmasti hyvin hämmentynyt, koska ei ymmärrä, miksi huudamme toisillemme ja miksi äiti itkee. Miten meidän tulisi toimia, kun tulee riitaa?

Psykologi Essi Juvakka vastaa: Parisuhdekriisi on teidänkin perheessä iso asia. On hyvä, että olet lähtenyt miettimään koko perheenne näkökulmasta, miten saatte tämän kriisin käsiteltyä parhaalla mahdollisella tavalla. Tyttönne kun vaistoaa ja ymmärtää tilanteesta paljon enemmän kuin osaatte aikuisina edes ajatella. Muista myös, ettei kriisi ole merkki rakkauden häviämisestä. Kriisin keskellä ei koskaan ole viisasta tehdä mitään ratkaisuja. Niiden aika on vasta kriisin jälkeen, aikaisintaan muutaman kuukauden päästä.

Teidän olisi hyvä tehdä sopimus, että vaikeista ja voimakkaita tunteita herättävistä asioista puhuttaisiin vain kahden kesken. Jos riittävästi aikaa ei löydy tai enää ei jaksa puhua lapsen mentyä nukkumaan, keskusteluaikaa olisi viisasta ottaa nyt esim. hoitoapua käyttäen. Ovatko isovanhemmat, kummit tai muut tutut käytettävissä tähän tehtävään? Heille ei tokikaan tarvitse kertoa, mitä vapaalla ajallanne teette, mutta nyt tarvitsette rauhallista aikaa puhumiseen.

On tärkeää, että saatte keskusteltua mahdollisimman avoimesti ja rakentavaan sävyyn toista syyttämättä ja syyllistämättä aroistakin asioista. Onko se teille mahdollista? Onnistutteko siinä? Kannattaa käyttää minä-kieltä: Minun/mun mielestän?i Näen/koen asian siten, että? ja välttää syyttävää sinä-kieltä: Aina sinä?, Mikset sä koskaan? Näin rakentava viestintätyyli löytyy huomattavasti helpommin.

Lapsellenne riitely luo aina hämmennystä ja jopa turvattomuutta, sillä kaikkea hän ei ymmärrä – eikä hänen tarvitsekaan ymmärtää. Tilanne on hyvä katkaista, jotta jatkossa hän ei pelkäisi äänen korottumista muissakin tilanteissa. Myös vanhemman itku säikäyttää usein lasta. Itku on toki täysin luonnollinen ja luvallinen ilmiö, josta voit kertoa lapsen tasolla, miksi äiti itkee. Vielä tyttö on kuitenkin liian pieni ymmärtämään kaikkia sanallisia selityksiä.

Suosittelen, että keskustelun lisäksi mietitte myös parikäyntejä ammatti-ihmisen luona parisuhdetilanteenne ratkaisemiseksi. Moni asia kun ei ratkea ainakaan helposti vain kahden kesken. Lisäksi parisuhde-aiheesta löytyy paljon hyvää luettavaa. Mm. viime syksynä ilmestynyt kirja Pysytään yhdessä (Otava), jota olen ollut itsekin tekemässä, auttaa tehtävineen teitä varmasti ominkin voimin useita askelia eteenpäin.

Keskusteluapua saat myös Väestöliiton lapsiperheiden vanhemmille suunnatusta Perheverkon neuvontapuhelimesta (p. 09 612 7102), johon voit soittaa nimettömänä ja kertoa tuntemuksistasi tavallisen puhelinmaksun hinnalla.

Vauva 11/2007

Lähetä oma kysymyksesi asiantuntijoillemme Vauvan neuvolaan.

Joni, 30, kävi töissä toisella paikkakunnalla ja näki perhettään vain kahtena päivänä viikossa. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

Sain yt-neuvotteluissa joululahjaksi potkut kolme vuotta sitten. Jo kuuden viikon työttömyyden jälkeen pää meinasi räjähtää turhautumiseen. Kun sitten löysin työpaikan 330 kilometrin päästä, en harkinnut kahta kertaa.

Oli se oma arki poissa kotoa hyvin erilaista kuin Seijalla, varsinkin, kun esikoinen syntyi. Eron huomasi, kun tulin viikonlopuksi kotiin ja yhtäkkiä pitikin ottaa kaikessa lapsi huomioon. Kotitöiden päävastuu oli viikonloppuisin minulla. Siivosin ja vaihdoin vaippoja. Seija teki ruuat. Juuri kun aloin päästä jyvälle, olikin jo aika lähteä takaisin.

Jos on raskasta hoitaa lapset yksin, niin raskasta on myös istua usean sadan kilometrin päässä sängyn laidalla voimatta tehdä mitään puolison ja lapsen hyväksi. Seijalla oli kädet täynnä hommia ja minulla taas aivan liikaa vapaa-aikaa, jonka yritin täyttää urheilulla. Juoksulenkit olivat henkireikäni.

"Juuri kun aloin päästä jyvälle, olikin jo aika lähteä takaisin."

Seija ymmärsi, ettei minullakaan ollut helppoa. Koetin lyhyessä viikonlopussa olla isä, aviomies ja hoitaa kaikki sellaiset kodin työt, jotka olivat minun hommiani. Autoa piti laittaa, pyörä korjata, ulko-oven reistaileva lukko saada pelaamaan. Se oli yhtälön haastavin ja ärsyttävin puoli, että viikolla oli älyttömästi vapaa-aikaa, jota ei voinut hyödyntää kotona odottaviin hommiin.

Töissä en ehtinyt liiemmälti ajatella kotipuolen asioita, mitä nyt varaosatiskillä oli välillä aikaa miettiä. Tuli pohdittua, että tunnistaako lapsi enää minua ja mitä jos se alkaa vierastaa. Ei ollut juuri kohtalotovereita, joiden kanssa olisin voinut jakaa ajatuksiani. Ystävillä ei ollut lapsia tai jos oli, he asuivat viikot yhdessä.

"Tunnistaako lapsi enää minua ja mitä jos se alkaa vierastaa."

En kokenut Seijan viestitulvaa koskaan rasittavaksi. Kuvien ja videoiden kautta sain olla edes jotenkin mukana, enkä tuntenut itseäni täysin ulkopuoliseksi. Vastailin, minkä työn lomassa pystyin. Se auttoi jaksamaan, kun näki koko ajan, mitä kaikkea uutta tyttö oppi ja touhusi.

Viime vuodenvaiheessa sain uuden työn reilun tunnin ajomatkan päästä kotoa. Se on ollut valtava muutos. Nyt voin ajaa kotiin joka ilta. Perheen kanssa eläminen ollut myös opettelua, varsinkin kahden lapsen kanssa. Aluksi olin hämmennyksissä kuin ö aapisen laidalla. Mutta tekemällä oppii. Nyt näen eri tavalla lasten elämää.

Välimatkan kesti, kun tiesi, että se on väliaikaista. Tärkeää oli, ettemme missään vaiheessa unohtaneet toisiamme. Se auttoi, että olemme tunteneet yläasteelta asti. Tiedämme sanomatta, mitä toinen ajattelee.”

Vauva 11/17

Perhe:

Isä Joni, 30 ja äiti Seija, 29. Lapset 1,5 v ja 3 kk.

Seija, 29, pyöritti perhearkea yksin, kun kumppani Joni, 30, oli töissä kaukana perheestään. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

”Kun odotin esikoistamme, tunsin itseni usein yksinhuoltajaksi, koska Joni ei päässyt mukaan neuvolaan. ’On minulla tälle lapselle isä, joka osallistuu tähän niin paljon kuin pystyy’, teki mieleni sanoa ihmisille. Kun raskausvatsani kasvoi, tunsin itseni lihavaksi ja yksinäiseksi. Mietin Jonia Seinäjoella, jossa hän asui pääasiassa opiskelijoille tarkoitetussa asuntolassa. Koetin kuvitella, millaista hänen elämänsä oli siellä hoikkien opiskelijatyttöjen keskellä.

Tyttö syntyi tammikuussa. Viikot kaksin vauvan kanssa olivat hirveän pitkiä. Puolet ajasta melkein asuin äitini luona.


Illalla olin puhki ja valmis luovuttamaan. Lapsi oli niin sanottu varhainen kehittyjä ja käveli kymmenkuisena. Tytön kanssa ei voinut mennä mihinkään. Kaupassakin meinasin kadottaa hänet hyllyjen väliin, ellen ollut jatkuvasti valppaana. Jaksoin, koska muistutin itseäni, että tämä on vain väliaikaista. Se väliaikainen kesti kaksi ja puoli vuotta.

Kuinka mielelläni olisin monesti antanut lapsen Jonin syliin. Mutta mies oli kaukana, eikä hänellä ollut minkäännäköistä haisua siitä, millaista perhearkea me vietimme. Joskus kun soitin Jonille, hän kuulosti ihmiseltä, jolla ei ole omia lapsia, vaikka puhuimme hänen omasta tyttärestään. Puhelut olivat kuitenkin todella tärkeitä. Minulla sentään oli joku, jolle kertoa miten päivä oli mennyt. Joni ei voinut tietää mitään hammas­itkuista tai puurolakoista. Lähetin Jonille tuhansittain kuvia ja videoita. Mutta ei toinen voi kokea vanhemmuutta samalla tavalla, jos hän on läsnä vain kaksi päivää viikosta.

"Joni oli vanhempana epävarmempi."

Perjantaina siivosin kodin suurin piirtein, niin että kotiin oli mukavaa tulla. Jonilla oli kova halu tarttua vaipanvaihtoon, vaikka minä tietysti vaihdoin vaipat nopeammin. Joni oli muutenkin vanhempana epävarmempi. Tyttäremme oli varmasti viisi kuukautta, kun mies vielä kysyi minulta, mikä on oikea kylvetysasento? Minä taas olin tarkka, että lastamme hoidetaan juuri minun tavallani, koska en ollut saanut jakaa vanhemmuutta.

Lomamatkamme olivat reissuja Jonin luo toiselle paikkakunnalle kymmenen neliön soluyksiöön. Siellä nukuimme lusikka-asennossa kahdeksankymmentäsenttisessä vuoteessa, ja vauva nukkui rattaissa käytävällä.

Vihdoin tämän vuoden alussa Joni sai uuden työn, josta hän ehtii illaksi ja yöksi kotiin. Arki yhdessä on ollut opettelua. Jopa vierekkäin nukkuminen vaati aluksi hiukan harjoittelua. Äitinä olen oppinut rennommaksi enkä enää vaadi, että kaikkien täytyy hoitaa lapset minun tavallani.”

Vauva 11/17

Perhe:

Äiti Seija, 29 ja isä Joni, 30. Lapset 1,5 v ja 3 kk.