Miten käy varhaisen vuorovaikutuksen vauvan kanssa, kun esikoinen ei anna siihen rauhaa?

 Minulla on kaksi ihanaa lasta, 1v 4 kk ikäerolla. Vanhempi täyttää pian kaksi ja ilmassa on ollut uhmakkuutta. Hän reagoi vauvan tuloon voimakkaasti ja äidin piti olla koko ajan saatavilla. Hiljalleen luottamus kasvoi ja isänkin hoiva kelpasi. Vauva on ns. vaativa vauva: asioiden pitää tapahtua heti ja itku on välillä hysteeristä huutoa. Lisäksi perheessämme on ollut infektiokierrettä.

Tunnen jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Esikoinen haluaisi, että lukisin monta kirjaa peräkkäin, odottaa, että leikin. Vauva taas haluaa oman seuransa ja hoivansa. Silloin esikoinen aloittaa yleensä pahan teot: kiipeää tv:n päälle tai tekee muuta vaarallista. Olen uupunut.

Kasvatustapani ovat itselleni vieraita: huudan, raivostun, saatan nipata. Syyllisyys kalvaa. Esikoinen saa varmasti enemmän huomiota kuin vauva. Miten käy varhaisen vuorovaikutuksen vauvan kanssa, kun esikoinen ei anna siihen rauhaa? Olen kannustanut esikoista ja kehunut, kun hän on tehnyt hyviä asioita. Tuntuu kuitenkin, ettei mikään riitä. Nyt hän kohdistaa pahan olonsa myös vauvaan: repii, istuu päälle jne. Mieheni auttaa paljon, mutta olemme molemmat uupuneita. Lapset pyörittävät elämäämme kohtuuttoman paljon. Illat venyvät pitkiksi, mutta onneksi lapset nukkuvat yöt.

Psykologi Essi Juvakka vastaa: Olette vanhempina haasteellisessa tilanteessa kahden lapsen kanssa. Molemmat ovat vielä pieniä, eikä esikoinenkaan ole yhtään sen isompi kuin ikäisensä muut kohta 2-vuotiaat, vaikka onkin jo isosisarus. Hänkin on vielä varsin pieni pienen lapsen tarpeineen.
Vaikuttaa hyvältä, että koet esikoisen saavan jopa enemmän läheisyyttä ja huomiota kuin vauvan. Esikoinen osaa sitä vaatia ja hän sitä kaipaa. On myös hyvä, että olet kehunut, kun hän tekee asioita kivasti. Vauva saa varmasti aivan luonnostaan osansa, eikä vaadi yhtään sen enempää. Älä siis ole huolissasi varhaisesta vuorovaikutuksesta.

Toivon, ettet koe syyllisyyttä siitä, että aikasi on rajallista, vaikka toki tiedän, että noiden tunteiden kanssa kaikki äidit ja isät juuri painiskelevat. Sen sijaan toivon, ettet enää jatkossa käytä esikoisen ojentamiseen mm. nippaamista, sillä aikuisellakaan ei ole lupa satuttaa lasta. Samaahan opetamme lapsellekin, joten jos satutamme lasta, on turha ihmetellä, miksi hän satuttaa vauvaa. Lyömiset ja vauvan satuttaminen pitää kieltää jyrkästi, mutta ei siten, että lasta itseään sattuu.

Imetyshetket ovat koetinkivi monissa perheissä, joissa lasten ikäero on pieni. Kirjan lukeminen samaan aikaan esikoiselle on hyvä konsti joissakin perheissä. Aina se ei kuitenkaan esikoiselle riitä. Silloin voidaan sopia, että videoaika on aina silloin, kun vauvaa imetetään. Yksi jakso Puuha-Peteä tai Muumia pelastaa usein paljon. Kirjoja 2-vuotias ahmisi vaikka pinon kerrallaan, mutta voidaan sopia, että äiti lukee yhden kirjan päivässä ja lisätarpeen tyydyttävät satukasetit. Satukasetteja voi käydä lainaamassa myös kirjastosta.

Esikoinen alkaa olla sen ikäinen, että oman ikäinen kaveri voisi olla hyvä ratkaisu. Löytyykö läheltä joku, joka voisi leikkiä teillä muutamana kertana viikossa pari tuntia ja vastaavasti teidän lapsenne kaverin luona? Kun 2-vuotias saa ikäistään leikkiseuraa, kiusanhenki vauvaa kohtaa yleensä vähenee.

Nyt on tärkeää, että miehesi auttaa ja jakaa aikaansa lapsille. Näin jaksatte paremmin. Jotta parisuhteenne ei kuormittuisi liikaa, on tärkeää, ettette kaikissa asioissa elä vain lasten ehdoilla, vaan olette myös myönteisesti itsekkäitä ja muistatte parisuhteenne. Varatkaa ainakin kerran kuukaudessa ilta vain teille kahdelle, jos vain suinkin rahat riittävät tai isovanhemmat tai ystävät voivat olla hoitoavuksi. Pyri myös huolehtimaan omasta unen tarpeestasi. Suosittelen sinun ottavan itsekin päiväunia, jos vain saat lapset päiväunille samaan aikaan. Pinnakin on vähemmän kireä, kun ei ole yliväsynyt.

Onneksi tilanteenne helpottuu, kun vauva ja myös esikoinen vähän kasvavat. Tiedän kyllä, että uupuneena ei kuitenkaan yhtään lohduta, että tietää helpotuksen tulevan joskus tulevaisuudessa, kun aina ei tiedä, miten jaksaa samaa rumbaa edes huomiseen.

Vauva 10/2007

Lähetä oma kysymyksesi asiantuntijoillemme Vauvan neuvolaan.

Joni, 30, kävi töissä toisella paikkakunnalla ja näki perhettään vain kahtena päivänä viikossa. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

Sain yt-neuvotteluissa joululahjaksi potkut kolme vuotta sitten. Jo kuuden viikon työttömyyden jälkeen pää meinasi räjähtää turhautumiseen. Kun sitten löysin työpaikan 330 kilometrin päästä, en harkinnut kahta kertaa.

Oli se oma arki poissa kotoa hyvin erilaista kuin Seijalla, varsinkin, kun esikoinen syntyi. Eron huomasi, kun tulin viikonlopuksi kotiin ja yhtäkkiä pitikin ottaa kaikessa lapsi huomioon. Kotitöiden päävastuu oli viikonloppuisin minulla. Siivosin ja vaihdoin vaippoja. Seija teki ruuat. Juuri kun aloin päästä jyvälle, olikin jo aika lähteä takaisin.

Jos on raskasta hoitaa lapset yksin, niin raskasta on myös istua usean sadan kilometrin päässä sängyn laidalla voimatta tehdä mitään puolison ja lapsen hyväksi. Seijalla oli kädet täynnä hommia ja minulla taas aivan liikaa vapaa-aikaa, jonka yritin täyttää urheilulla. Juoksulenkit olivat henkireikäni.

"Juuri kun aloin päästä jyvälle, olikin jo aika lähteä takaisin."

Seija ymmärsi, ettei minullakaan ollut helppoa. Koetin lyhyessä viikonlopussa olla isä, aviomies ja hoitaa kaikki sellaiset kodin työt, jotka olivat minun hommiani. Autoa piti laittaa, pyörä korjata, ulko-oven reistaileva lukko saada pelaamaan. Se oli yhtälön haastavin ja ärsyttävin puoli, että viikolla oli älyttömästi vapaa-aikaa, jota ei voinut hyödyntää kotona odottaviin hommiin.

Töissä en ehtinyt liiemmälti ajatella kotipuolen asioita, mitä nyt varaosatiskillä oli välillä aikaa miettiä. Tuli pohdittua, että tunnistaako lapsi enää minua ja mitä jos se alkaa vierastaa. Ei ollut juuri kohtalotovereita, joiden kanssa olisin voinut jakaa ajatuksiani. Ystävillä ei ollut lapsia tai jos oli, he asuivat viikot yhdessä.

"Tunnistaako lapsi enää minua ja mitä jos se alkaa vierastaa."

En kokenut Seijan viestitulvaa koskaan rasittavaksi. Kuvien ja videoiden kautta sain olla edes jotenkin mukana, enkä tuntenut itseäni täysin ulkopuoliseksi. Vastailin, minkä työn lomassa pystyin. Se auttoi jaksamaan, kun näki koko ajan, mitä kaikkea uutta tyttö oppi ja touhusi.

Viime vuodenvaiheessa sain uuden työn reilun tunnin ajomatkan päästä kotoa. Se on ollut valtava muutos. Nyt voin ajaa kotiin joka ilta. Perheen kanssa eläminen ollut myös opettelua, varsinkin kahden lapsen kanssa. Aluksi olin hämmennyksissä kuin ö aapisen laidalla. Mutta tekemällä oppii. Nyt näen eri tavalla lasten elämää.

Välimatkan kesti, kun tiesi, että se on väliaikaista. Tärkeää oli, ettemme missään vaiheessa unohtaneet toisiamme. Se auttoi, että olemme tunteneet yläasteelta asti. Tiedämme sanomatta, mitä toinen ajattelee.”

Vauva 11/17

Perhe:

Isä Joni, 30 ja äiti Seija, 29. Lapset 1,5 v ja 3 kk.

Seija, 29, pyöritti perhearkea yksin, kun kumppani Joni, 30, oli töissä kaukana perheestään. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

”Kun odotin esikoistamme, tunsin itseni usein yksinhuoltajaksi, koska Joni ei päässyt mukaan neuvolaan. ’On minulla tälle lapselle isä, joka osallistuu tähän niin paljon kuin pystyy’, teki mieleni sanoa ihmisille. Kun raskausvatsani kasvoi, tunsin itseni lihavaksi ja yksinäiseksi. Mietin Jonia Seinäjoella, jossa hän asui pääasiassa opiskelijoille tarkoitetussa asuntolassa. Koetin kuvitella, millaista hänen elämänsä oli siellä hoikkien opiskelijatyttöjen keskellä.

Tyttö syntyi tammikuussa. Viikot kaksin vauvan kanssa olivat hirveän pitkiä. Puolet ajasta melkein asuin äitini luona.


Illalla olin puhki ja valmis luovuttamaan. Lapsi oli niin sanottu varhainen kehittyjä ja käveli kymmenkuisena. Tytön kanssa ei voinut mennä mihinkään. Kaupassakin meinasin kadottaa hänet hyllyjen väliin, ellen ollut jatkuvasti valppaana. Jaksoin, koska muistutin itseäni, että tämä on vain väliaikaista. Se väliaikainen kesti kaksi ja puoli vuotta.

Kuinka mielelläni olisin monesti antanut lapsen Jonin syliin. Mutta mies oli kaukana, eikä hänellä ollut minkäännäköistä haisua siitä, millaista perhearkea me vietimme. Joskus kun soitin Jonille, hän kuulosti ihmiseltä, jolla ei ole omia lapsia, vaikka puhuimme hänen omasta tyttärestään. Puhelut olivat kuitenkin todella tärkeitä. Minulla sentään oli joku, jolle kertoa miten päivä oli mennyt. Joni ei voinut tietää mitään hammas­itkuista tai puurolakoista. Lähetin Jonille tuhansittain kuvia ja videoita. Mutta ei toinen voi kokea vanhemmuutta samalla tavalla, jos hän on läsnä vain kaksi päivää viikosta.

"Joni oli vanhempana epävarmempi."

Perjantaina siivosin kodin suurin piirtein, niin että kotiin oli mukavaa tulla. Jonilla oli kova halu tarttua vaipanvaihtoon, vaikka minä tietysti vaihdoin vaipat nopeammin. Joni oli muutenkin vanhempana epävarmempi. Tyttäremme oli varmasti viisi kuukautta, kun mies vielä kysyi minulta, mikä on oikea kylvetysasento? Minä taas olin tarkka, että lastamme hoidetaan juuri minun tavallani, koska en ollut saanut jakaa vanhemmuutta.

Lomamatkamme olivat reissuja Jonin luo toiselle paikkakunnalle kymmenen neliön soluyksiöön. Siellä nukuimme lusikka-asennossa kahdeksankymmentäsenttisessä vuoteessa, ja vauva nukkui rattaissa käytävällä.

Vihdoin tämän vuoden alussa Joni sai uuden työn, josta hän ehtii illaksi ja yöksi kotiin. Arki yhdessä on ollut opettelua. Jopa vierekkäin nukkuminen vaati aluksi hiukan harjoittelua. Äitinä olen oppinut rennommaksi enkä enää vaadi, että kaikkien täytyy hoitaa lapset minun tavallani.”

Vauva 11/17

Perhe:

Äiti Seija, 29 ja isä Joni, 30. Lapset 1,5 v ja 3 kk.