kuvitus: Jenni Väre
kuvitus: Jenni Väre

Ei ole äitiyden tähtihetki itkeä ja suuttua lasten edessä. Mirja Aarnio miettii, pitäisikö omat ikävät tunteet saada lapsilta piiloon.

Istun 5- ja 9-vuotiaiden tyttärieni kanssa iltapalapöydässä. Tytöt ovat jutelleet englannin kokeesta, lomamatkasta ja siitä, kuka leikki kenenkin kanssa päiväkodissa. Nyt he tuijottavat minua hämillään. Minä nimittäin itken.

Itken niin vuolaasti, että ripsivärit alkavat valua poskille, huomaan sen nenäliinasta. Näytän varmaankin zombielta. Tajuan, että minun on sanottava lapsille jotakin.

– Ei ole mitään hätää tytöt. Äidillä on paha mieli, mutta se menee ohi. Tämä ei johdu teistä, äidillä on vähän muita murheita. Ei ole mitään hätää, niiskutan.

Kyyneleeni valuvat entistä vuolaammin.

Haen vessasta lisää niistämispaperia enkä tiedä, pitäisikö jäädä sinne itkemään vai palata iltapalapöytään nyyhkyttävänä ja nuhruisena niin, ettei lasten tarvitse ihmetellä keskenään.

Parempi tuntea kuin teeskennellä

Oikeasti mitään hätää ei olekaan. Olen vain väsynyt työ­stressistä, sairastelukierteestä ja arjen pyörittämisestä yksin. Olen eronnut lasteni isästä, ja lapset ovat minulla paljon – ja niin haluankin.

Jaksan yleensä hyvin, mutta nyt muutama ihmissuhderiita väsymyksen päälle aiheutti tämän itkukohtauksen kesken iltarutiinien. Se on inhimillistä, normaalia ja kuuluu elämään, ajattelen. Mutta tiedän myös, että lapseni ovat hämillään ja nököttävät kahtena pienenä kysymysmerkkinä puurojensa äärellä.

Kun palaan nenäliinatukon kanssa takaisin keittiöön, pienempi lapsistani on jo syönyt, hakee kyniä ja paperia ja alkaa piirtää. Alakouluikäinen esikoinen sen sijaan alkaa kysellä. Hän kysyy, itkenkö siksi, että riitelin oman siskoni kanssa? Vai siksi, että olen eronnut? Hän kysyy myös, harmittaako minua se, että he lapset riitelivät keskenään?

Lapsella on hurja tarve tietää ja ymmärtää, mikä äidille oikein tuli. Minä vain en tiedä, miten paljon lapsille pitäisi kertoa.

Onko lapsille haitallista nähdä äiti itkuisena? Tämä ei ollut ensimmäinen kerta.

En tiedä sitäkään, onko lapsille haitallista nähdä äiti näin. Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta, kun itken lasten nähden, ja tuskin viimeinenkään.

Koska asia jää vaivaamaan, otan yhteyttä Väestöliiton vanhemmuuskeskukseen, psykologi ja psykoterapeutti Suvi Laruun. Kysyn häneltä, pitäisikö äidin niellä kyyneleet vaikka väkisin. Hän lohduttaa sanomalla, että tunteet ovat osa elämää.

– Lapsille teeskentely on pahempi juttu kuin ikävienkin tunteiden näyttäminen. Lapsi huomaa teeskentelyn ja pelästyy äidin tai isän ristiriitaista käytöstä, Laru sanoo.

–  On kuitenkin tärkeää, ettei lapsi ala kokea turvattomuutta aikuisen tunnekuohun takia. Eikä lapsi saisi koskaan joutua oman äidin tai isän terapeutiksi.

Laru kertoo, että on ikävä kyllä aika tavallista, että – etenkin eron jälkeen – vanhempi alkaa huomaamattaan purkaa omia asioitaan lapselle. Ei ehkä ihan taapero- tai leikki-ikäiselle, mutta hieman isommalle. Kouluikäiset kun tuppaavat olemaan jo kiinnostuneitakin aikuisten asioista. Silloin on oltava tarkkana.

– Aikuisten väliset asiat eivät kuulu lapsille, vaikka kouluikäinen voi voimakkaastikin huolehtia vanhemmastaan. Hänelle pitää selkeästi sanoa, että minua surettavat nyt aikuisten asiat, mutta sinun ei tarvitse olla siitä huolissasi. Ja muistaa kertoa, että suru ei ole lapsen vika.

Lasten ei kuulu lohduttaa

Ehkä osasin toimia oikein. Kerroin tytöilleni, ettei mitään hätää ole, en itke heidän takiaan, enkä alkanut selostaa perusteellisemmin syitä itkuuni.

Silti murehdin vielä. Kun olin nenäliinat kädessäni palannut pöytään, lapset tulivat halaamaan. Se tuntui hyvältä, mutta oliko se huono juttu? Mitä jos lapset ajattelivat, että on heidän tehtävänsä tehdä äidille parempi mieli.

Sitä en toivo. On minun tehtäväni lohduttaa lapsia ja hakea itse lohtua suruuni muualta, toiselta aikuiselta.

Suvi Laru sanoo samaa. Hänestä lapsi saa reagoida hellyydellä hämmentävään tilanteeseen, mutta aikuisen on osattava toimia silloin oikein.

– Isommat lapset haluavat monesti lohduttaa auttamalla tai esimerkiksi palvelemalla vanhempaansa. He saattavat vaikka kysyä, voivatko tehdä äidille voileivän tai siivota astiat pöydältä. Silloin täytyy itse aikuisena skarpata ja kääntää tilanne nopeasti pois lohdutusasetelmasta eli alkaa puhua jostakin muusta, Laru neuvoo.

Pienemmälle voisin siis sanoa esimerkiksi, että ”ihanaa, kun halaat, kylläpä tuoksut hyvältä eilisen saunan jälkeen, olikin kiva käydä saunassa, milloin mentäisiin seuraavan kerran”. Ja isommalle lohduttajalle toteaisin, että ”kiva, kun otit leipätarvikkeet kaapista, minä voinkin nyt tehdä teille herkkuleivät”. Ja niin edelleen.

Ihana ajatus, mutta miten toteuttaa tuo silloin, kun omat tunteet vellovat ja itkua on vaikea lopettaa?

– Riittää, jos äiti tai isä edes hetkeksi osaa rauhoittaa itsensä ja huolehtia, etteivät lapset jää tilanteessa lohduttajan rooliin. Kun on keksinyt lapsille muuta tekemistä hetkeksi, vaikka sitten lastenohjelmia, voi mennä vaikka kylppäriin itkemään itku loppuun ja rauhoittumaan, Suvi Laru sanoo.

Tähtihetken vastakohta

On muitakin hetkiä, joista en ole ylpeä. Ne ovat arkisia tilanteita, joissa omat tunteeni näkyvät ja kuuluvat turhan selvästi ja lujaa.

Kun viisivuotias kieltäytyy pukemasta aamulla vaikka pyydän ja pyydän, komennan lopulta niin kovaa, että lapsi alkaa itkeä. Kun koululainen jankkaa kaksi tuntia ”Miksei saa katsoa iPadia?” puhun rumasti ja uhkaan lapsellisesti myydä koko laitteen pois. Tai kun tytöt tauotta kinastelevat keskenään, kimpaannun ja huudan, etten jaksa kuunnella riitelyä ja sitä paitsi peruutan karkkipäivän, jos sopu ei ala saman tien.

Jälkeenpäin on huono omatunto. Ei ole mikään tähtihetki huomata olevansa aikuinen, joka huutaa lapselle.

Olisin mieluummin kuin ystäväni, joka selvittää lastensa oikuttelut ilman tunnekuohuja.

Olisin mieluummin kuin ystäväni, joka jaksaa rauhallisesti selvittää jokaisen lastensa riidan ja oikuttelun ilman tunnekuohuja. En muista kuulleeni, että hän olisi koskaan huutanut lapsilleen, ja olemme kuitenkin viettäneet paljon aikaa yhdessä.

Totta puhuen taidan olla kateellinen kärsivälliselle ystävälleni. Suvi Larun mielestä ei kannata olla. Jos joku pysyy rauhallisena ja sanoittaa tunteita niin kuin kasvatuskirjoissa neuvotaan, hänestä voi ottaa oppia mutta häneksi ei tarvitse muuttua.

– Itselleen pitää olla armollinen. Kyllä sitä saa suuttua ja olla vihainen. Tunteita saa siis näyttää. Olennaista on selittää lapselle tilanne oikein: sinä et ole paha, mutta se mitä nyt teit, oli kurjaa ja äiti suuttui siksi.

Laru neuvoo, että on hyvä muistuttaa lasta myös tämän omista kiukun kokemuksista, esimerkiksi tilanteesta, jossa lapsi on ajautunut riitaan kaverinsa kanssa.

– Lapselle voi sanoa, että kaikki ovat joskus vihaisia ja suuttuvat, jos joku käyttäytyy hölmösti. Sinä olit vihainen kaverille, koska hän otti lelusi. Ja nyt minä olen suuttunut sinulle, koska et suostunut tulemaan hampaiden pesulle ja viskoit vaatteet ympäriinsä. Näin lapsi oppii ymmärtämään, että kiukku on normaalia.

Ja ihan niin kuin lapsen on pyydettävä anteeksi tyhmää tekoaan, on myös aikuisen pyydettävä anteeksi hermostumistaan.

Vähän huutoa, paljon rakkautta

Kolmen tunteellisen ja temperamenttisen naisen perheessä huudamme ja itkemme joskus kaikki yhtä aikaa.

Koululaiseni alkaa olla esimurrosiässä ja on alkanut tuittuilla ja kimpaantua tahallaan, ihan vain osoittaakseen olevansa eri mieltä kanssani. Viisivuotiaalla taas on niin voimakas tahto, ettei hänen kanssaan halua joutua vänkäämään päivän vaatevalinnoista. Minä itse hermostun helposti, kun olen väsynyt.

Tilaisuuksia kiistoihin tulee siis joka päivä.

Joskus tytöt asettuvat toistensa puolelle yhdessä minua vastaan. Niin kuin taas yhtenä niistä illoista, jolloin pyysin viisivuotiasta lopettamaan leikin ja vaihtamaan yöpuvun ylleen. ”Ihan kohta”, tyttö sanoi.

Pyysin toisen ja kolmannen kerran rauhallisesti, mutta vähitellen ääneni alkoi nousta. Tyttö katsoi minua vihaisena ja sanoi, että puhun hänelle rumasti.

Kerroin, että korotan ääntäni, koska hän ei tottele. Tyttö alkoi itkeä. Esikoinen puuttui silloin tilanteeseen ääni väristen ja sanoi, etten saisi huutaa hänen siskolleen. Turhauduin niin, että suutuin myös hänelle.

Huonosti hoidetustakin hetkestä voi löytää hyvän puolen – ainakin sen, että aina voi oppia.

Seuraavaksi huusimme kaikki toisillemme. Jopas meni hyvin tämäkin homma!

Onneksi Suvi Laru sanoo, että huonosti hoidetustakin hetkestä voi yrittää kaivaa hyvän puolen – jos ei muuta niin sen, että aikuisenakin voi oppia. Ihan niin kuin opetan lapsiani hillitsemään tunteitaan ja pyytämään anteeksi, minun pitäisi opettaa itseäni.

– On tärkeää purkaa riita ja pyytää anteeksi. Huutamisen kautta kukaan ei opi kunnioittavaa tapaa keskustella. Teot voivat siis olla vääriä, tunteet eivät, Suvi Laru sanoo.

Nenäliina, ole hyvä

Me halasimme ja sovimme riitamme, niin teemme aina. Puhuimme siitä, mikä meni pieleen: lasten mielestä se, että minä sanoin rumasti ja huusin, minun mielestäni se, ettei minua toteltu ajoissa.

Puhuimme siitäkin, että vaikka meillä itketään välillä vuolaasti, useammin meillä nauretaan paljon.

Jos emme välillä huutaisi, ehkä emme myöskään nauraisi katketaksemme, kun viisivuotias pelleilee. Ja jos minä en toisinaan itkisi lasten edessä murheitani, ehkä en myöskään itkisi liikutuksesta, kun elokuvailtana katsomme Tuhkimoa sohvalla vierekkäin.

Minusta ei koskaan tule lehmänhermoista äitiä, mutta yritän kääntää senkin voitoksi. Toivon lasteni oppivan, etteivät itkeminen tai muut tunteiden aiheuttamat myrskyt ole heikkouden merkki vaan elämää. Ja toivon, että tyttäreni uskaltavat näyttää omia tunteitaan silloin, kun siltä tuntuu.

Kun on heidän vuoronsa itkeä ja huutaa, tiedän ainakin, mitä he tarvitsevat. Pysyn lähellä ja annan ensimmäisenä nenäliinan.

Meidän Perhe 5/16

Johanna ja Kristo viettävät parisuhdeaikaa käytännössä öisin. Ennen kaksosten syntymää pariskunta matkusti kerran vuodessa Lontooseen teatterimatkalle, mutta nyttemmin tapa on ollut tauolla. Kuva: Heli Blåfield
Johanna ja Kristo viettävät parisuhdeaikaa käytännössä öisin. Ennen kaksosten syntymää pariskunta matkusti kerran vuodessa Lontooseen teatterimatkalle, mutta nyttemmin tapa on ollut tauolla. Kuva: Heli Blåfield

4-vuotiaat kaksoset ja 10-vuotias esikoinen, opinnot, monta pätkätyötä. Olkoon vain kalenterissa ahdasta, pannaan sopimaan, näyttelijäpariskunta kertoo arjestaan.

Päiväkodista on tullut viesti, että nelivuotiaan kumpparit koossa 26 ovat hukassa.

Näyttelijä Johanna Kokko availee eteiskaappeja perheen paritalokodissa Espoossa. Vaatepussukoista löytyy kolmet saappaat kokoa 25 sekä kahdet kokoa 28. Kaikki ovat jääneet aikaa sitten pieniksi perheen 10-vuotiaalta esikoiselta, jonka kamppeita Johanna on säästänyt pikkuveljille, nelivuotiaille kaksosille.

Tänäänkään Johannalla ei ole aikaa käydä tavaroita läpi enempää, vaan hän survoo pussukat takaisin kaappeihin. Näyttelijäpuoliso Kristo Salminen on lähtenyt aamulla bussilla kuvauksiin, josta hän jatkaa suoraan Kansallisteatterin iltanäytökseen.

Johannan on ehdittävä päivän aikana harjoitella Mamma Mia! -musikaalin vuorosanoja ja tehdä tuottajaopintojen lopputyötään. Illaksi hänkin lähtee teatterille, mutta sitä ennen on annettavaa välipalaa koulusta tulevalle esikoiselle, haettava kaksoset päivähoidosta ja ruokittava koko kolmikko ennen kuin hoitaja tulee päästämään äidinkin töihin. Sähköinen kalenteri piippaa tiheään.

”Näyttelijällä raskaus ei sovi mihinkään työtilanteeseen.”

Tavallista työpäivää tässä perheessä on vaikea määritellä. Teatterin työpäivän ensimmäinen osa on keskellä päivää. Toinen alkaa illalla puoli seitsemältä, ja joskus aikataulut selviävät vasta edellisenä iltana. Jos molemmat vanhemmat ovat kiinni teatteriesityksissä, työaikojen välissä ehtii juuri hakea lapset ja laittaa ruuan. Sitten on lähdettävä takaisin.

Johannasta hoitajien ja työaikojen järjestely on vain positiivinen ongelma, sillä se tarkoittaa, että töitä riittää. Freelancerina perhevapaiden sovittaminen ei ole ollut hänellekään helppoa.

– Ensimmäisen lapsen jälkeen jouduin vakuuttelemaan, että olen valmis töihin. Kaksosten jälkeen tilanne oli vielä vaikeampi. Moni ajatteli, että sillähän on ne kaksoset, palaako se kotoa enää koskaan mihinkään. Osa toppuutteli, että ole vain vielä kotona, vaikka olin valmis palaamaan töihin. Se turhautti.

Johanna on ollut lasten kanssa niin paljon, että ei tunne huonoa omatuntoa työmenoista.

– Uskon, että olen paljon parempi äiti, kun saan toteuttaa omaa intohimoani ja työtäni. Vaikka kyllä tasaisin ajoin mielessä käy, että monessa työssä pääsisi helpommalla. Tämä on kuitenkin meidän elämäntapamme.

”Ennen lasten syntymää kävin läpi käytännön asioita kätilönä työskennelleen äitini kanssa. Muuten olen pohtinut äitiyttäni hyvin vähän”, Johanna kertoo. Kuva: Heli Blåfield
”Ennen lasten syntymää kävin läpi käytännön asioita kätilönä työskennelleen äitini kanssa. Muuten olen pohtinut äitiyttäni hyvin vähän”, Johanna kertoo. Kuva: Heli Blåfield

Säätämiseen pariskunta tottui jo seurusteluaikana.

Johanna ja Kristo tapasivat vuonna 2003 yhteisen ystävän huvilalla. Johanna asui ja näytteli tuolloin Tampereella, Kristo Helsingissä. Mun tyyppi, ajatteli Johanna heti.

Kun Johanna alkoi odottaa vuonna 2007 syntynyttä esikoispoikaa, pari vuokrasi yhteisen kodin Helsingistä. Johannalle muutto tarkoitti luopumista varmasta työstä, kiinnityksestä Tampereen Työväen Teatterissa.

Kun esikoinen oli kuuden, kaksoset ilmoittivat tulostaan. Se oli Johannalle sokki. Tuttavaperheen kaksosten ansiosta se arki oli tullut tutuksi.

”Johannan ansiosta kaikki pyörii meillä kotona.”

Johanna tiesi kaksosraskauden riskit, mutta talouskin huoletti: Auto täytyisi vaihtaa isompaan. Kaksi pinnasänkyä ei mahtuisi vanhempien makuuhuoneeseen, joten koti pitäisi laittaa myyntiin viimeistään, kun kaksoset eivät mahtuisi enää nukkumaan äitiyspakkauksen laatikoissa.

Totta oli sekin, että näyttelijällä raskaus ei sovi oikein mihinkään työtilanteeseen.

– Sitten se vain pannaan sopimaan, Johanna sanoo.

– Odotusaikana vierailin Armi-näytelmässä, jonka yhdessä kohdassa näyttelin Diorin mallinukkea, ja esitys esitykseltä nappeja piti avata useampia. Jossain esityksessä yleisöstä kuului huuto: hirveä maha!

Kaksoset syntyivät neljä viikkoa etuajassa. Samassa rytäkässä esikoisella alkoi ensimmäinen luokka, ja Kriston piti palata kahden viikon isyyslomaan jälkeen töihin.

– En muista ensimmäisestä vuodesta juuri muuta kuin että syötin vauvoja koko ajan. Kun Kristo oli kotona, jaoimme vauvat, molemmille omat, mutta yksin ollessa kädet eivät aina tahtoneet riittää. Kun toinen oli vaarassa kierähtää hoitopöydältä maahan ja toinen järsi lattialla johtoa, piti järkeillä, että kumman nappaan ensin.

Tuplavauva-arki on nyt vaihtunut tuplauhmaikään. Se tarkoittaa sitä, että kotona riittää ääntä. Tänä aamuna kaksosten autoleikki on kuitenkin alkanut mukavasti sovussa.

– Huomaan, että kun molemmat ovat tyytyväisiä leluihinsa ja kokevat olevansa sillä tavoin tasa-arvoisia, homma toimii, Johanna sanoo.

– Korotan ääntä, kun tuntuu, että leikki menee tappeluksi ja yleiseksi huudoksi. Välillä kyllä tuntuu, että koko ajan joku lapsista itkee.

Kaksosten synnyttyä Johanna kantoi huolta esikoisesta, joka jäi helposti pikkuveljiä vähemmälle huomiolle. Siksi molemmat vanhemmat ovat tietoisesti yrittäneet järjestää hänelle kahdenkeskisiä hetkiä. Usein Kristo ottaa isoveljen vierelleen sohvalle, ja kaksikko pelaa yhdessä Fifaa.

Sellaiset hetket ovat molemmille tärkeitä.

4- ja 10vuotiaat veljekset leikkivät jo paljon keskenään. Kuva: Heli Blåfield
4- ja 10vuotiaat veljekset leikkivät jo paljon keskenään. Kuva: Heli Blåfield

Kun arjessa on paljon liikkuvia osia, tarvitaan järjestelmällisyyttä. Johannalla perheen projektipäällikkyys on hyvin hanskassa. Sen tietää puoliso Kristokin.

– Kyllä meillä kaikki pyörii Johannan kautta, hän sanoo.

– Tässä elämäntilanteessa minusta tuntuu usein siltä, että vaikka tekisin kotona mitä, ei ikinä tule valmista. Saan kyllä tarvittaessa raavittua lasten tavarat kasaan, mutta välillä minulla on hukassa roinaa omiltakin jäljiltä.

Kristo asui koko nuoruutensa Kruunuhaassa Helsingin ytimessä ja on kuuluisan Salmisen taiteilijasuvun poika. Isä Esko Salminen ja äiti Heidi Krohn ovat näyttelijöitä. Myös isän nykyinen vaimo Aino Seppo sekä Kriston siskot Kreeta ja Sonja ovat ammattinäyttelijöitä.

Johanna taas on kotoisin Nakkilasta, Porin läheltä. Äiti työskenteli kätilönä, eikä suvussa ole Johannan lisäksi yhtään näyttelijää.

Erilaisista lähtökohdista huolimatta parilla ei ole ollut isoja näkemyseroja kasvatuksesta.

– Vaikkapa peliajoista juttelemme illalla aina ensin kahdestaan ennen kuin kerromme niistä lapselle. Kristo sopii usein työjuttuja boheemimmin ja ilmoittaa sitten minulle, että ai niin, hänellä onkin ylihuomenna kuvaukset. Minä sovin juttuja enemmän lasten ehdoilla, Johanna kertoo.

– Vaikka arkemme kuulostaa kaaottiselta, olen hyvä aikatauluttaja ja perillä siitä, mitä meillä tapahtuu. Olen meistä hitusen järjestelmällisempi.

Kristolla on ollut arkeen yksi toive. Koska hän joutui olemaan nuorena paljon yksin vanhempien työn takia, hän on toivonut, että heillä työt järjestetään niin, etteivät molemmat vanhemmat ole poissa samaan aikaan.

– Huono puoli on se, että sitten kun toinen vanhemmista on kotona, ei ole rahaa tehdä asioita. Kun molemmat ovat töissä, ei ole aikaa. Se on ikuinen paradoksi. Myös rutiineita lasten kanssa on vaikea luoda, kun työpäivät ovat eri pituisia, Kristo kertoo.

– Vaikka Kristo on aina kotona ollessa hoitanut vaipanvaihdot ja kauppareissut, olen ollut lasten kanssa enemmän, ja he purkavat minuun myös enemmän kiukkua, Johanna sanoo.

”Perheen hyvinvointi lähtee vanhemmista. Ei mikään pari kestäisi arkea ilman rakkautta.”

Sunnuntai on harvinainen päivä, sillä koko perhe on vapaalla. Silloin ulkoillaan yhdessä lähipuistoissa ja Suvisaaristossa, pyykätään ja kyläillään isovanhempien tai kavereiden luona. Myös lasten harrastukset täytyy ajoittaa sunnuntaille. Muina päivinä
niihin ei ole aikaa kuskata.

Vaikka koko lähipiiri on täynnä näyttelijöitä, Kristo ja Johanna eivät ole mainostaneet tätä pojilleen, päinvastoin. Esikoinen sai tietää työstä vasta hiljattain.

– Hän on kiinnostunut näyttelijäntyöstä, mutta me emme ole siitä kovin innoissamme. Ainakaan lapsitähteydessä ei ole mitään kovin tavoittelemisen arvoista. Toivomme pojille ihan normaalia, turvallista lapsuutta.

Yksi konsti tavalliseen arkeen on se, että vanhempien työajoista huolimatta poikien rytmi on sama kuin kavereillakin. Se onnistuu kolmen vakituisen hoitajan ansiosta, ja on siksi hintansa arvoista.

Poikia käy hoitamassa myös Johannan äiti, joka muutti äskettäin lähelle perhettä.

– Äidistä on ollut suuri apu. Emme kuitenkaan halua kuormittaa samoja ihmisiä liikaa. Kriston äiti on jo esimerkiksi sen verran iäkäs, että hänen luonaan käymme kylässä muuten, Johanna sanoo.

Parisuhdeaikaa Johannalla ja Kristolla on käytännössä öisin. Näytösiltoina he ehtivät kotiin puoli yksitoista. Hoitaja lähtee kotiin, ja Johanna laittelee pojille seuraavan päivän vaatteet valmiiksi. Kristo paistaa pihvit. Sillä aikaa Johanna lösähtää sohvalle ja nauttii hiljaisuudesta.

Yhdessä käydään läpi perusjuttuja: mitä koulussa ja päiväkodissa on tapahtunut, mitä huomenna pitäisi muistaa.

Esikoisen syntymän jälkeen Johanna ja Kristo matkustivat kerran vuodessa Lontooseen katsomaan teatteria. Kaksosten syntymän jälkeen tapa on ollut tauolla.

– Ei yhteisen ajan puute ole aiheuttanut meillä mitään kriisejä, Johanna sanoo.

– En usko, että mikään pari kestäisi arkea ilman rakkautta. Perheen hyvinvointi lähtee vanhemmista ja heidän suhteestaan.

Nyt Johanna ja Kristo haaveilevat esikoisen kanssa koko perheen lomamatkasta lämpimään. Johanna odottaa aikaa, jolloin melutaso talossa laskisi ja hän ehtisi koko köörin kanssa yhtä aikaa uimahalliin.

Ja se vaaterumbakin olisi hyvä saada järjestykseen. Pussukat odottavat edelleen eteisen kaapissa.

–Olympialaisten aikaan pojat halusivat hiihtää, ja muistin, että olin hankkinut rivin eri kokoisia suksia. Silloin kaikki lapset pääsivät ladulle, Johanna kertoo.

Siellä kaksoset heittäytyivät vatsalleen lumeen. "Missä meidän pussut ovat?" he huusivat.

Aa, siis ampumahiihtäjiä, Johannaa nauratti.

Perhe:

Näyttelijäpariskunta Johanna Kokko, 41 ja Kristo Salminen, 45, asuu Espoossa 10-vuotiaan esikoispoikansa sekä 4-vuotiaiden kaksospoikien kanssa.

Tuottajaksi opiskeleva Johanna nähdään Mamma Mia! -musikaalin yhdessä pääosassa. Kristo on mukana Kansallisteatterin Julia ja Romeo -näytelmässä ja jää kesällä virkavapaalle.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Erityisesti EU:n ulkopuolisiin verkkokauppoihin voi olla vaikea saada yhteys, jos lelu osoittautuu vialliseksi tai vaaralliseksi. 

Jos jokin lelu verkkokaupan valikoimassa näyttää epäilyttävältä, Anja Merenkivi, klikkaa sen taatusti ostoskoriinsa. Myös ruokaostoksilla marketissa kassalle saattaa päätyä lelu, jota hän haluaa tarkastella lähemmin.

– Vapaa-ajalla tosin yritän kiertää leluosastot kaukaa, Tukesin ylitarkastajana työskentelevä Merenkivi naurahtaa.

Hän valvoo työssään sitä, että Suomessa myytävät lastentarvikkeet ja lelut täyttävät niille asetetut turvallisuusvaatimukset.

– Olen se, joka synttärivieraanakin huomauttaa, ettei 1–2-vuotiaan kuulu saada lahjaksi lelua, joka on kielletty alle 3-vuotiaalta. Ikärajoitus perustuu tuotteen turvalliseen käyttöön. Lelussa voi olla esimerkiksi irtoavia osia, joihin pieni, suullaan maailmaan vielä tutustuva lapsi saattaa tukehtua.

Leluja ja lastenhoitotarvikkeita myydään yhä enemmän verkossa. Ostopäätöstä puntaroivalle vanhemmalle Merenkivi antaa kaksi neuvoa: selvitä, voiko valmistaja tai myyjä todentaa tuotteen turvallisuuden, ja saatko verkkokauppaan tarvittaessa yhteyden, jos haluat esimerkiksi reklamoida ostoksestasi.

– On hyvä huomata, ettei fi-pääte osoitteessa automaattisesti tarkoita, että verkkokauppa on suomalainen.

Erityisen harkitseva kannattaa Merenkiven mukaan olla silloin, kun tilaa EU:n ulkopuolisista verkkokaupoista. Myyjään voi olla hankala saada jälkikäteen yhteyttä, vaikka tuote olisi virheellinen tai jopa vaarallinen.

Tukes on mukana usean eri viraston ja muun tahon kanssa syksyllä lanseerattavassa verkkokauppakampanjassa, jossa testataan halpaverkkokaupoista tilattuja leluja ja lastenhoitotarvikeita. 

Kun ostat lelun verkosta, tarkista että

  • lelusta löytyy CE-merkintä. Se kertoo, että valmistaja vakuuttaa lelun täyttävän sitä koskevat EU:n lelusäännösten vaatimukset.
  • mukana on käyttöohjeet ja turvallisen käytön kannalta tarpeelliset varoitukset suomeksi ja ruotsiksi. Näiden puuttuminen voi viitata siihen, ettei myyjä ole muutoinkaan huolehtinut velvoitteistaan ja tuotteen turvallisuudesta.
  • tuote soveltuu tarkoitukseensa. Esimerkiksi pehmolelun olisi hyvä  tulee olla vähintään pintapestävä.
  • hinta on kohtuullinen. Jos hinta on epäilyttävän halpa muihin vastaaviin leluihin verrattuna, valmistuksessa on saatettu tinkiä turvallisuudesta.
  • verkkokaupalla on asiakaspalvelu, johon saat yhteyden, jos haluat esimerkiksi reklamoida ostoksestasi. Varsinkin jos verkkokauppa on itsellesi uusi, kannattaa tutustua muiden asiakkaiden kokemuksiin palvelusta ja tuotteista.

Anja Merenkivi tiedottaa lelujen ja lastentarvikkeiden turvallisuuteen liittyvistä asioista Facebookissa: Anja Merenkivi Tukes Lastenturvallisuus

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.