kuvitus: Jenni Väre
kuvitus: Jenni Väre

Ei ole äitiyden tähtihetki itkeä ja suuttua lasten edessä. Mirja Aarnio miettii, pitäisikö omat ikävät tunteet saada lapsilta piiloon.

Istun 5- ja 9-vuotiaiden tyttärieni kanssa iltapalapöydässä. Tytöt ovat jutelleet englannin kokeesta, lomamatkasta ja siitä, kuka leikki kenenkin kanssa päiväkodissa. Nyt he tuijottavat minua hämillään. Minä nimittäin itken.

Itken niin vuolaasti, että ripsivärit alkavat valua poskille, huomaan sen nenäliinasta. Näytän varmaankin zombielta. Tajuan, että minun on sanottava lapsille jotakin.

– Ei ole mitään hätää tytöt. Äidillä on paha mieli, mutta se menee ohi. Tämä ei johdu teistä, äidillä on vähän muita murheita. Ei ole mitään hätää, niiskutan.

Kyyneleeni valuvat entistä vuolaammin.

Haen vessasta lisää niistämispaperia enkä tiedä, pitäisikö jäädä sinne itkemään vai palata iltapalapöytään nyyhkyttävänä ja nuhruisena niin, ettei lasten tarvitse ihmetellä keskenään.

Parempi tuntea kuin teeskennellä

Oikeasti mitään hätää ei olekaan. Olen vain väsynyt työ­stressistä, sairastelukierteestä ja arjen pyörittämisestä yksin. Olen eronnut lasteni isästä, ja lapset ovat minulla paljon – ja niin haluankin.

Jaksan yleensä hyvin, mutta nyt muutama ihmissuhderiita väsymyksen päälle aiheutti tämän itkukohtauksen kesken iltarutiinien. Se on inhimillistä, normaalia ja kuuluu elämään, ajattelen. Mutta tiedän myös, että lapseni ovat hämillään ja nököttävät kahtena pienenä kysymysmerkkinä puurojensa äärellä.

Kun palaan nenäliinatukon kanssa takaisin keittiöön, pienempi lapsistani on jo syönyt, hakee kyniä ja paperia ja alkaa piirtää. Alakouluikäinen esikoinen sen sijaan alkaa kysellä. Hän kysyy, itkenkö siksi, että riitelin oman siskoni kanssa? Vai siksi, että olen eronnut? Hän kysyy myös, harmittaako minua se, että he lapset riitelivät keskenään?

Lapsella on hurja tarve tietää ja ymmärtää, mikä äidille oikein tuli. Minä vain en tiedä, miten paljon lapsille pitäisi kertoa.

Onko lapsille haitallista nähdä äiti itkuisena? Tämä ei ollut ensimmäinen kerta.

En tiedä sitäkään, onko lapsille haitallista nähdä äiti näin. Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta, kun itken lasten nähden, ja tuskin viimeinenkään.

Koska asia jää vaivaamaan, otan yhteyttä Väestöliiton vanhemmuuskeskukseen, psykologi ja psykoterapeutti Suvi Laruun. Kysyn häneltä, pitäisikö äidin niellä kyyneleet vaikka väkisin. Hän lohduttaa sanomalla, että tunteet ovat osa elämää.

– Lapsille teeskentely on pahempi juttu kuin ikävienkin tunteiden näyttäminen. Lapsi huomaa teeskentelyn ja pelästyy äidin tai isän ristiriitaista käytöstä, Laru sanoo.

–  On kuitenkin tärkeää, ettei lapsi ala kokea turvattomuutta aikuisen tunnekuohun takia. Eikä lapsi saisi koskaan joutua oman äidin tai isän terapeutiksi.

Laru kertoo, että on ikävä kyllä aika tavallista, että – etenkin eron jälkeen – vanhempi alkaa huomaamattaan purkaa omia asioitaan lapselle. Ei ehkä ihan taapero- tai leikki-ikäiselle, mutta hieman isommalle. Kouluikäiset kun tuppaavat olemaan jo kiinnostuneitakin aikuisten asioista. Silloin on oltava tarkkana.

– Aikuisten väliset asiat eivät kuulu lapsille, vaikka kouluikäinen voi voimakkaastikin huolehtia vanhemmastaan. Hänelle pitää selkeästi sanoa, että minua surettavat nyt aikuisten asiat, mutta sinun ei tarvitse olla siitä huolissasi. Ja muistaa kertoa, että suru ei ole lapsen vika.

Lasten ei kuulu lohduttaa

Ehkä osasin toimia oikein. Kerroin tytöilleni, ettei mitään hätää ole, en itke heidän takiaan, enkä alkanut selostaa perusteellisemmin syitä itkuuni.

Silti murehdin vielä. Kun olin nenäliinat kädessäni palannut pöytään, lapset tulivat halaamaan. Se tuntui hyvältä, mutta oliko se huono juttu? Mitä jos lapset ajattelivat, että on heidän tehtävänsä tehdä äidille parempi mieli.

Sitä en toivo. On minun tehtäväni lohduttaa lapsia ja hakea itse lohtua suruuni muualta, toiselta aikuiselta.

Suvi Laru sanoo samaa. Hänestä lapsi saa reagoida hellyydellä hämmentävään tilanteeseen, mutta aikuisen on osattava toimia silloin oikein.

– Isommat lapset haluavat monesti lohduttaa auttamalla tai esimerkiksi palvelemalla vanhempaansa. He saattavat vaikka kysyä, voivatko tehdä äidille voileivän tai siivota astiat pöydältä. Silloin täytyy itse aikuisena skarpata ja kääntää tilanne nopeasti pois lohdutusasetelmasta eli alkaa puhua jostakin muusta, Laru neuvoo.

Pienemmälle voisin siis sanoa esimerkiksi, että ”ihanaa, kun halaat, kylläpä tuoksut hyvältä eilisen saunan jälkeen, olikin kiva käydä saunassa, milloin mentäisiin seuraavan kerran”. Ja isommalle lohduttajalle toteaisin, että ”kiva, kun otit leipätarvikkeet kaapista, minä voinkin nyt tehdä teille herkkuleivät”. Ja niin edelleen.

Ihana ajatus, mutta miten toteuttaa tuo silloin, kun omat tunteet vellovat ja itkua on vaikea lopettaa?

– Riittää, jos äiti tai isä edes hetkeksi osaa rauhoittaa itsensä ja huolehtia, etteivät lapset jää tilanteessa lohduttajan rooliin. Kun on keksinyt lapsille muuta tekemistä hetkeksi, vaikka sitten lastenohjelmia, voi mennä vaikka kylppäriin itkemään itku loppuun ja rauhoittumaan, Suvi Laru sanoo.

Tähtihetken vastakohta

On muitakin hetkiä, joista en ole ylpeä. Ne ovat arkisia tilanteita, joissa omat tunteeni näkyvät ja kuuluvat turhan selvästi ja lujaa.

Kun viisivuotias kieltäytyy pukemasta aamulla vaikka pyydän ja pyydän, komennan lopulta niin kovaa, että lapsi alkaa itkeä. Kun koululainen jankkaa kaksi tuntia ”Miksei saa katsoa iPadia?” puhun rumasti ja uhkaan lapsellisesti myydä koko laitteen pois. Tai kun tytöt tauotta kinastelevat keskenään, kimpaannun ja huudan, etten jaksa kuunnella riitelyä ja sitä paitsi peruutan karkkipäivän, jos sopu ei ala saman tien.

Jälkeenpäin on huono omatunto. Ei ole mikään tähtihetki huomata olevansa aikuinen, joka huutaa lapselle.

Olisin mieluummin kuin ystäväni, joka selvittää lastensa oikuttelut ilman tunnekuohuja.

Olisin mieluummin kuin ystäväni, joka jaksaa rauhallisesti selvittää jokaisen lastensa riidan ja oikuttelun ilman tunnekuohuja. En muista kuulleeni, että hän olisi koskaan huutanut lapsilleen, ja olemme kuitenkin viettäneet paljon aikaa yhdessä.

Totta puhuen taidan olla kateellinen kärsivälliselle ystävälleni. Suvi Larun mielestä ei kannata olla. Jos joku pysyy rauhallisena ja sanoittaa tunteita niin kuin kasvatuskirjoissa neuvotaan, hänestä voi ottaa oppia mutta häneksi ei tarvitse muuttua.

– Itselleen pitää olla armollinen. Kyllä sitä saa suuttua ja olla vihainen. Tunteita saa siis näyttää. Olennaista on selittää lapselle tilanne oikein: sinä et ole paha, mutta se mitä nyt teit, oli kurjaa ja äiti suuttui siksi.

Laru neuvoo, että on hyvä muistuttaa lasta myös tämän omista kiukun kokemuksista, esimerkiksi tilanteesta, jossa lapsi on ajautunut riitaan kaverinsa kanssa.

– Lapselle voi sanoa, että kaikki ovat joskus vihaisia ja suuttuvat, jos joku käyttäytyy hölmösti. Sinä olit vihainen kaverille, koska hän otti lelusi. Ja nyt minä olen suuttunut sinulle, koska et suostunut tulemaan hampaiden pesulle ja viskoit vaatteet ympäriinsä. Näin lapsi oppii ymmärtämään, että kiukku on normaalia.

Ja ihan niin kuin lapsen on pyydettävä anteeksi tyhmää tekoaan, on myös aikuisen pyydettävä anteeksi hermostumistaan.

Vähän huutoa, paljon rakkautta

Kolmen tunteellisen ja temperamenttisen naisen perheessä huudamme ja itkemme joskus kaikki yhtä aikaa.

Koululaiseni alkaa olla esimurrosiässä ja on alkanut tuittuilla ja kimpaantua tahallaan, ihan vain osoittaakseen olevansa eri mieltä kanssani. Viisivuotiaalla taas on niin voimakas tahto, ettei hänen kanssaan halua joutua vänkäämään päivän vaatevalinnoista. Minä itse hermostun helposti, kun olen väsynyt.

Tilaisuuksia kiistoihin tulee siis joka päivä.

Joskus tytöt asettuvat toistensa puolelle yhdessä minua vastaan. Niin kuin taas yhtenä niistä illoista, jolloin pyysin viisivuotiasta lopettamaan leikin ja vaihtamaan yöpuvun ylleen. ”Ihan kohta”, tyttö sanoi.

Pyysin toisen ja kolmannen kerran rauhallisesti, mutta vähitellen ääneni alkoi nousta. Tyttö katsoi minua vihaisena ja sanoi, että puhun hänelle rumasti.

Kerroin, että korotan ääntäni, koska hän ei tottele. Tyttö alkoi itkeä. Esikoinen puuttui silloin tilanteeseen ääni väristen ja sanoi, etten saisi huutaa hänen siskolleen. Turhauduin niin, että suutuin myös hänelle.

Huonosti hoidetustakin hetkestä voi löytää hyvän puolen – ainakin sen, että aina voi oppia.

Seuraavaksi huusimme kaikki toisillemme. Jopas meni hyvin tämäkin homma!

Onneksi Suvi Laru sanoo, että huonosti hoidetustakin hetkestä voi yrittää kaivaa hyvän puolen – jos ei muuta niin sen, että aikuisenakin voi oppia. Ihan niin kuin opetan lapsiani hillitsemään tunteitaan ja pyytämään anteeksi, minun pitäisi opettaa itseäni.

– On tärkeää purkaa riita ja pyytää anteeksi. Huutamisen kautta kukaan ei opi kunnioittavaa tapaa keskustella. Teot voivat siis olla vääriä, tunteet eivät, Suvi Laru sanoo.

Nenäliina, ole hyvä

Me halasimme ja sovimme riitamme, niin teemme aina. Puhuimme siitä, mikä meni pieleen: lasten mielestä se, että minä sanoin rumasti ja huusin, minun mielestäni se, ettei minua toteltu ajoissa.

Puhuimme siitäkin, että vaikka meillä itketään välillä vuolaasti, useammin meillä nauretaan paljon.

Jos emme välillä huutaisi, ehkä emme myöskään nauraisi katketaksemme, kun viisivuotias pelleilee. Ja jos minä en toisinaan itkisi lasten edessä murheitani, ehkä en myöskään itkisi liikutuksesta, kun elokuvailtana katsomme Tuhkimoa sohvalla vierekkäin.

Minusta ei koskaan tule lehmänhermoista äitiä, mutta yritän kääntää senkin voitoksi. Toivon lasteni oppivan, etteivät itkeminen tai muut tunteiden aiheuttamat myrskyt ole heikkouden merkki vaan elämää. Ja toivon, että tyttäreni uskaltavat näyttää omia tunteitaan silloin, kun siltä tuntuu.

Kun on heidän vuoronsa itkeä ja huutaa, tiedän ainakin, mitä he tarvitsevat. Pysyn lähellä ja annan ensimmäisenä nenäliinan.

Meidän Perhe 5/16

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.