kuvitus: Jenni Väre
kuvitus: Jenni Väre

Ei ole äitiyden tähtihetki itkeä ja suuttua lasten edessä. Mirja Aarnio miettii, pitäisikö omat ikävät tunteet saada lapsilta piiloon.

Istun 5- ja 9-vuotiaiden tyttärieni kanssa iltapalapöydässä. Tytöt ovat jutelleet englannin kokeesta, lomamatkasta ja siitä, kuka leikki kenenkin kanssa päiväkodissa. Nyt he tuijottavat minua hämillään. Minä nimittäin itken.

Itken niin vuolaasti, että ripsivärit alkavat valua poskille, huomaan sen nenäliinasta. Näytän varmaankin zombielta. Tajuan, että minun on sanottava lapsille jotakin.

– Ei ole mitään hätää tytöt. Äidillä on paha mieli, mutta se menee ohi. Tämä ei johdu teistä, äidillä on vähän muita murheita. Ei ole mitään hätää, niiskutan.

Kyyneleeni valuvat entistä vuolaammin.

Haen vessasta lisää niistämispaperia enkä tiedä, pitäisikö jäädä sinne itkemään vai palata iltapalapöytään nyyhkyttävänä ja nuhruisena niin, ettei lasten tarvitse ihmetellä keskenään.

Parempi tuntea kuin teeskennellä

Oikeasti mitään hätää ei olekaan. Olen vain väsynyt työ­stressistä, sairastelukierteestä ja arjen pyörittämisestä yksin. Olen eronnut lasteni isästä, ja lapset ovat minulla paljon – ja niin haluankin.

Jaksan yleensä hyvin, mutta nyt muutama ihmissuhderiita väsymyksen päälle aiheutti tämän itkukohtauksen kesken iltarutiinien. Se on inhimillistä, normaalia ja kuuluu elämään, ajattelen. Mutta tiedän myös, että lapseni ovat hämillään ja nököttävät kahtena pienenä kysymysmerkkinä puurojensa äärellä.

Kun palaan nenäliinatukon kanssa takaisin keittiöön, pienempi lapsistani on jo syönyt, hakee kyniä ja paperia ja alkaa piirtää. Alakouluikäinen esikoinen sen sijaan alkaa kysellä. Hän kysyy, itkenkö siksi, että riitelin oman siskoni kanssa? Vai siksi, että olen eronnut? Hän kysyy myös, harmittaako minua se, että he lapset riitelivät keskenään?

Lapsella on hurja tarve tietää ja ymmärtää, mikä äidille oikein tuli. Minä vain en tiedä, miten paljon lapsille pitäisi kertoa.

Onko lapsille haitallista nähdä äiti itkuisena? Tämä ei ollut ensimmäinen kerta.

En tiedä sitäkään, onko lapsille haitallista nähdä äiti näin. Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta, kun itken lasten nähden, ja tuskin viimeinenkään.

Koska asia jää vaivaamaan, otan yhteyttä Väestöliiton vanhemmuuskeskukseen, psykologi ja psykoterapeutti Suvi Laruun. Kysyn häneltä, pitäisikö äidin niellä kyyneleet vaikka väkisin. Hän lohduttaa sanomalla, että tunteet ovat osa elämää.

– Lapsille teeskentely on pahempi juttu kuin ikävienkin tunteiden näyttäminen. Lapsi huomaa teeskentelyn ja pelästyy äidin tai isän ristiriitaista käytöstä, Laru sanoo.

–  On kuitenkin tärkeää, ettei lapsi ala kokea turvattomuutta aikuisen tunnekuohun takia. Eikä lapsi saisi koskaan joutua oman äidin tai isän terapeutiksi.

Laru kertoo, että on ikävä kyllä aika tavallista, että – etenkin eron jälkeen – vanhempi alkaa huomaamattaan purkaa omia asioitaan lapselle. Ei ehkä ihan taapero- tai leikki-ikäiselle, mutta hieman isommalle. Kouluikäiset kun tuppaavat olemaan jo kiinnostuneitakin aikuisten asioista. Silloin on oltava tarkkana.

– Aikuisten väliset asiat eivät kuulu lapsille, vaikka kouluikäinen voi voimakkaastikin huolehtia vanhemmastaan. Hänelle pitää selkeästi sanoa, että minua surettavat nyt aikuisten asiat, mutta sinun ei tarvitse olla siitä huolissasi. Ja muistaa kertoa, että suru ei ole lapsen vika.

Lasten ei kuulu lohduttaa

Ehkä osasin toimia oikein. Kerroin tytöilleni, ettei mitään hätää ole, en itke heidän takiaan, enkä alkanut selostaa perusteellisemmin syitä itkuuni.

Silti murehdin vielä. Kun olin nenäliinat kädessäni palannut pöytään, lapset tulivat halaamaan. Se tuntui hyvältä, mutta oliko se huono juttu? Mitä jos lapset ajattelivat, että on heidän tehtävänsä tehdä äidille parempi mieli.

Sitä en toivo. On minun tehtäväni lohduttaa lapsia ja hakea itse lohtua suruuni muualta, toiselta aikuiselta.

Suvi Laru sanoo samaa. Hänestä lapsi saa reagoida hellyydellä hämmentävään tilanteeseen, mutta aikuisen on osattava toimia silloin oikein.

– Isommat lapset haluavat monesti lohduttaa auttamalla tai esimerkiksi palvelemalla vanhempaansa. He saattavat vaikka kysyä, voivatko tehdä äidille voileivän tai siivota astiat pöydältä. Silloin täytyy itse aikuisena skarpata ja kääntää tilanne nopeasti pois lohdutusasetelmasta eli alkaa puhua jostakin muusta, Laru neuvoo.

Pienemmälle voisin siis sanoa esimerkiksi, että ”ihanaa, kun halaat, kylläpä tuoksut hyvältä eilisen saunan jälkeen, olikin kiva käydä saunassa, milloin mentäisiin seuraavan kerran”. Ja isommalle lohduttajalle toteaisin, että ”kiva, kun otit leipätarvikkeet kaapista, minä voinkin nyt tehdä teille herkkuleivät”. Ja niin edelleen.

Ihana ajatus, mutta miten toteuttaa tuo silloin, kun omat tunteet vellovat ja itkua on vaikea lopettaa?

– Riittää, jos äiti tai isä edes hetkeksi osaa rauhoittaa itsensä ja huolehtia, etteivät lapset jää tilanteessa lohduttajan rooliin. Kun on keksinyt lapsille muuta tekemistä hetkeksi, vaikka sitten lastenohjelmia, voi mennä vaikka kylppäriin itkemään itku loppuun ja rauhoittumaan, Suvi Laru sanoo.

Tähtihetken vastakohta

On muitakin hetkiä, joista en ole ylpeä. Ne ovat arkisia tilanteita, joissa omat tunteeni näkyvät ja kuuluvat turhan selvästi ja lujaa.

Kun viisivuotias kieltäytyy pukemasta aamulla vaikka pyydän ja pyydän, komennan lopulta niin kovaa, että lapsi alkaa itkeä. Kun koululainen jankkaa kaksi tuntia ”Miksei saa katsoa iPadia?” puhun rumasti ja uhkaan lapsellisesti myydä koko laitteen pois. Tai kun tytöt tauotta kinastelevat keskenään, kimpaannun ja huudan, etten jaksa kuunnella riitelyä ja sitä paitsi peruutan karkkipäivän, jos sopu ei ala saman tien.

Jälkeenpäin on huono omatunto. Ei ole mikään tähtihetki huomata olevansa aikuinen, joka huutaa lapselle.

Olisin mieluummin kuin ystäväni, joka selvittää lastensa oikuttelut ilman tunnekuohuja.

Olisin mieluummin kuin ystäväni, joka jaksaa rauhallisesti selvittää jokaisen lastensa riidan ja oikuttelun ilman tunnekuohuja. En muista kuulleeni, että hän olisi koskaan huutanut lapsilleen, ja olemme kuitenkin viettäneet paljon aikaa yhdessä.

Totta puhuen taidan olla kateellinen kärsivälliselle ystävälleni. Suvi Larun mielestä ei kannata olla. Jos joku pysyy rauhallisena ja sanoittaa tunteita niin kuin kasvatuskirjoissa neuvotaan, hänestä voi ottaa oppia mutta häneksi ei tarvitse muuttua.

– Itselleen pitää olla armollinen. Kyllä sitä saa suuttua ja olla vihainen. Tunteita saa siis näyttää. Olennaista on selittää lapselle tilanne oikein: sinä et ole paha, mutta se mitä nyt teit, oli kurjaa ja äiti suuttui siksi.

Laru neuvoo, että on hyvä muistuttaa lasta myös tämän omista kiukun kokemuksista, esimerkiksi tilanteesta, jossa lapsi on ajautunut riitaan kaverinsa kanssa.

– Lapselle voi sanoa, että kaikki ovat joskus vihaisia ja suuttuvat, jos joku käyttäytyy hölmösti. Sinä olit vihainen kaverille, koska hän otti lelusi. Ja nyt minä olen suuttunut sinulle, koska et suostunut tulemaan hampaiden pesulle ja viskoit vaatteet ympäriinsä. Näin lapsi oppii ymmärtämään, että kiukku on normaalia.

Ja ihan niin kuin lapsen on pyydettävä anteeksi tyhmää tekoaan, on myös aikuisen pyydettävä anteeksi hermostumistaan.

Vähän huutoa, paljon rakkautta

Kolmen tunteellisen ja temperamenttisen naisen perheessä huudamme ja itkemme joskus kaikki yhtä aikaa.

Koululaiseni alkaa olla esimurrosiässä ja on alkanut tuittuilla ja kimpaantua tahallaan, ihan vain osoittaakseen olevansa eri mieltä kanssani. Viisivuotiaalla taas on niin voimakas tahto, ettei hänen kanssaan halua joutua vänkäämään päivän vaatevalinnoista. Minä itse hermostun helposti, kun olen väsynyt.

Tilaisuuksia kiistoihin tulee siis joka päivä.

Joskus tytöt asettuvat toistensa puolelle yhdessä minua vastaan. Niin kuin taas yhtenä niistä illoista, jolloin pyysin viisivuotiasta lopettamaan leikin ja vaihtamaan yöpuvun ylleen. ”Ihan kohta”, tyttö sanoi.

Pyysin toisen ja kolmannen kerran rauhallisesti, mutta vähitellen ääneni alkoi nousta. Tyttö katsoi minua vihaisena ja sanoi, että puhun hänelle rumasti.

Kerroin, että korotan ääntäni, koska hän ei tottele. Tyttö alkoi itkeä. Esikoinen puuttui silloin tilanteeseen ääni väristen ja sanoi, etten saisi huutaa hänen siskolleen. Turhauduin niin, että suutuin myös hänelle.

Huonosti hoidetustakin hetkestä voi löytää hyvän puolen – ainakin sen, että aina voi oppia.

Seuraavaksi huusimme kaikki toisillemme. Jopas meni hyvin tämäkin homma!

Onneksi Suvi Laru sanoo, että huonosti hoidetustakin hetkestä voi yrittää kaivaa hyvän puolen – jos ei muuta niin sen, että aikuisenakin voi oppia. Ihan niin kuin opetan lapsiani hillitsemään tunteitaan ja pyytämään anteeksi, minun pitäisi opettaa itseäni.

– On tärkeää purkaa riita ja pyytää anteeksi. Huutamisen kautta kukaan ei opi kunnioittavaa tapaa keskustella. Teot voivat siis olla vääriä, tunteet eivät, Suvi Laru sanoo.

Nenäliina, ole hyvä

Me halasimme ja sovimme riitamme, niin teemme aina. Puhuimme siitä, mikä meni pieleen: lasten mielestä se, että minä sanoin rumasti ja huusin, minun mielestäni se, ettei minua toteltu ajoissa.

Puhuimme siitäkin, että vaikka meillä itketään välillä vuolaasti, useammin meillä nauretaan paljon.

Jos emme välillä huutaisi, ehkä emme myöskään nauraisi katketaksemme, kun viisivuotias pelleilee. Ja jos minä en toisinaan itkisi lasten edessä murheitani, ehkä en myöskään itkisi liikutuksesta, kun elokuvailtana katsomme Tuhkimoa sohvalla vierekkäin.

Minusta ei koskaan tule lehmänhermoista äitiä, mutta yritän kääntää senkin voitoksi. Toivon lasteni oppivan, etteivät itkeminen tai muut tunteiden aiheuttamat myrskyt ole heikkouden merkki vaan elämää. Ja toivon, että tyttäreni uskaltavat näyttää omia tunteitaan silloin, kun siltä tuntuu.

Kun on heidän vuoronsa itkeä ja huutaa, tiedän ainakin, mitä he tarvitsevat. Pysyn lähellä ja annan ensimmäisenä nenäliinan.

Meidän Perhe 5/16

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Malli ja tosi-tv-tähti Kourtney Kardashianin tyttären Penelopen vaatekaapista löytyy niin nahkahousua kuin pikkumustaa. Käytännöllistä tai ei! Kuva: wenn.com

Tyttöjen vanhemmat ottavat aikuisten katumuotia jäljittelevät lastenvaatteet innokkaammin vastaan kuin poikien. 

Pitääkö suomalaisen miehen pukeutua kehdosta hautaan harmaaseen, mustaan ja tummansiniseen?

Tätä ihmettelee 4-kuukautisen poikavauvan äiti Vauva-lehden tuoreessa verkkokyselyssä. Itse hän haluaisi pukea lapsensa sukupuolineutraalisti vauva-aikana.

Vauva kertoi viime viikolla, että unisex- ja retrovaatteet ovat jäämässä vauvamuodissa ”pikkuaikuis-tyylin” jalkoihin. Lastenvaatemallistot jäljittelevät yhä enemmän aikuisten katumuotia, ja värit ja kuosit ovat varsin hillittyjä.

Vauva-lehden viimeviikkoisen verkkokyselyn perusteella pienten lasten vanhemmat ottavat värimaailman muuttumisen avosylin vastaan. 65 prosenttia vastaajista pitää hillityistä väreistä ja murretuista sävyistä ja haluaa niitä lastensa ylle. Vastaajien mielestä poikien vaatteiden värimaailma ei kuitenkaan ole uudistunut yhtä monipuolisesti kuin tyttöjen. 

"Miksi vauvat pitäisi pukea retromöykyiksi tai täysin eri tyylillä kuin itse pukeutuu?"

Jaottelu tyttö- ja poikaväreihin saisi jo loppua

Poikien vanhemmat ovat tyttöjen vanhempia tyytymättömiä lastenvaatetarjontaan.

Poikien vaatteiden väriskaalan suppeus ärsyttää! Pehmeistä väreissä voisi olla keltaista ja punaista, mutta tarjonta on usein sinistä ja ruskeaa.

Ketjuliikkeissä huomaa helposti, että tyttöjen versiossa on käytetty enemmän mielikuvitusta. Poikien vaatteista tulee välillä fiilis, etteikö muuta keksitty kuin se sama auto taas siihen. Tai muu piirroshahmo.

Kuosit on aina jotain karhuja yms., kun taas tytöillä on vastaavasti kukkia.

Vauvan kyselyn perusteella vauva on jopa vaikea pukea korostamatta sukupuolta.

Inhoan sukupuolittuneisuutta ja sitä, että tytöille on pelkkää pinkkiä ja hörhelöitä ja pojille sinistä avaruusolioiden kuvilla.

Eniten ärsyttää ihmiset, jotka puhuvat tyttö-ja poikaväreistä. Yritä siinä sitten opettaa lapselle, että ei ole olemassa tyttöjen ja poikien värejä.

Tyttöjen vaatetarjonta taas saa kiitosta etenkin siitä, että ärhäkkä pinkki on saanut rinnalleen esimerkiksi korallin ja persikan sävyjä.

Pastellisävyt ovat tulleet myös käytännöllisiin vaatteisiin. Kestävien ulkovaatteiden tai collegevaatteiden ei tarvitse enää olla räikeän värisiä, pelkkää pinkkiä tai lapsellisia.

Minne katosivat potkuhousut?

Melkein puolet, 44 prosenttia, Vauva-lehden kyselyyn vastanneista ei pukisi lastaan miniaikuiseksi.

Minikokoomuslaiseksi tai amerikkalaiseksi räppäriksi pukeminen ärsyttää.

"Olen varmaan viimeinen dinosaurus, joka yhä pukee vauvansa käteviin potkuhousuihin."

Haluan nimenomaan, että lapsi saa näyttää lapselta. Se tarkoittaa iloisia värejä ja lapsekkaita kuoseja. Olen varmaan viimeinen dinosaurus, joka yhä pukee vauvansa käteviin potkuhousuihin (niitähän ei enää edes myydä kaupoissa). Potkuhousuissa masua ei purista, nilkkoja ei purista, "sukat" pysyy jalassa ja kaikki on kätevästi samassa paketissa.

Typerän näköistä ja antaa vanhemmasta sellaisen kuvan että lapsi on vain asuste.

Ärsyttää nykymuodissa liian aikuismainen tai raskas tyyli. Epämukavat joustamattomat ja epäkäytännölliset vaatteet, kuten farkut ja takit.

Lapsen kuuluu näyttää lapselta eikä muistuttaa millään tavalla aikuista, aikuinen kerkeää olemaan sitten joskus myöhemminkin.

"En koe pukevani lapsiani miniaikuisiksi."

Vain harva myöntää jäävänsä kaipaamaan varsinaista retroa. Värejä moititaan liian kirkkaiksi, ja ruskeaa on liikaa. Toki retrollakin on yhä kannattajansa.

Retrokuosit tuovat hyvää mieltä ja tietyllä tapaa turvallisuuden tunnetta.

Lapset pitävät kirkkaista väreistä ja kuvioista leluissa, niin mikseivät vaatteissakin. Kuvioistakin saa hauskoja tarinoita vaatteita puettaessa.

Kaikissa vaatteissa ei mennä leikkipuistoon

Kolmannes Vauvan verkkokyselyn vastaajista pukee lapsensa aikuismaisiin vaatteisiin hyvillä mielin. Heistä on vain luonnollista, että lasten muoti seuraa aikaa. Katutyylissä korostuvat kauneus ja käytännöllisyys.

Ainahan lasten vaatetus on ottanut vaikutteita ympäröivästä. Pian 12-vuotiaan esikoiseni ollessa vauva oli ihan samoin aikuisten muotia seuraava lastenvaatetyyli, näkeehän sen jo valokuvista. Farkut olivat leveämmät, nyt ovat kelvanneet vuosia vain kapeat, niin tytölle kuin äidille.

En koe pukevani lapsiani miniaikuisiksi. Tykkään pukea heidät kauniisti mutta en mielestäni tingi myöskään käytännöllisyydestä. Toki lapsilla on ne ”kaupunkivaatteet”, mutta ei ne päällä ole tarkoituskaan mennä leikkipuistoon möyrimään, vaan ne ovat nimensä mukaisesti sitä siistimpää käyttöä varten.

Miksi vauvat pitäisi pukea retromöykyiksi tai täysin eri tyylillä kuin itse pukeutuu?

"Ainahan lasten vaatetus on ottanut vaikutteita ympäröivästä."

Aikuisten muodin jäljittelyä pidetään kivana ideana, kunhan vaatteet eivät leikki-iässäkään ole liian paljastavia tai epämukavia.

Esimerkiksi napapaidat, korkokengät ja epämukavat vaatteet eivät missään nimessä kuulu lasten päälle.

 

Kursivoidut sitaatit ovat otteita Vauvan verkkokyselystä. Kyselyyn vastasi 55 henkilöä.

Lue juttu vauvanvaatemuodin murroksesta lokakuun Vauva-lehdestä!

Vierailija

Vauvamuotikysely: ”Minikokoomuslaiseksi tai amerikkalaiseksi räppäriksi pukeminen ärsyttää”

Minusta on jokaisen oma asia millä tyylillä pukee lapsensa. Aika pian kuitenkin tulee se aika, että lapsi haluaa itsekin vaikuttaa eikä sitten vanhempi voi enää päättää pukeutumisesta yksin. Kuinka monella vanhemmalla edes on aikaa paneutua lapsensa vaatteisiin niin paljon, että ehtisi muodostaa lapselle jonkun harkitun tyylin? Minua ihmetyttää ainoastaan ne vanhemmat, jotka kulkevat itse viimeisen päälle kalliissa vaatteissa, mutta lapsilla on liian pientä, nuhjuista ja jopa rikkinäistä...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Kuvitus: Matti Pikkujämsä

Vauva voi tunnistaa oman nimensä jo neljän kuukauden ikäisenä.

Vanhemmat kuulostelevat vauvan jokeltelua korva tarkkana. Sanoiko se nyt tarkoituksella anna? Lapsen ensimmäinen tunnistettava sana on vanhemmille iso juttu. Ennen ensimmäisiä sanoja pienen pään on täytynyt kuitenkin oppia monta muuta asiaa. Lapsen kielellinen kehitys alkaa jo ennen syntymää.

Lapsen aistijärjestelmä kehittyy toisen raskauskolmanneksen aikana. Syntymätön vauva kuulee kohtuun äidin puheen ja muitakin ääniä ympäriltään.

Kaksikielisten perheiden vauvat erottavat nuo kielet toisistaan jo heti syntymänsä jälkeen.

Kielenkehityksen varhaisista vaiheista on saatu paljon uutta tietoa mittaamalla aivoissa näkyviä reaktioita sekä tarkkailemalla, miten vauvat suuntaavat huomiotaan erilaisia äänteitä kuullessaan. Aivan ensimmäiseksi vauva oppii tunnistamaan puheen äänteet ja kielen rytmin. Hän esimerkiksi alkaa erottaa, mitkä tavut ovat omalle äidinkielelle tyypillisiä.

– Kaksikielisten perheiden vauvat erottavat nuo kielet toisistaan jo heti syntymänsä jälkeen, kertoo varhaiskasvatuksen professori, kehityksen ja kasvatuksen erikoispsykologi Maarit Silvén Turun yliopistosta.

Yhdessäoloa, ei laitteita

Kun äiti tai isä kylvettää pientä vauvaa, hän juttelee lempeästi ja selostaa, mitä seuraavaksi tehdään. Samalla aikuinen vahvistaa viestiä ilmein ja elein sekä koskettaa vauvaa hellästi.

– Kaikki nämä arkiset tilanteet pitkin päivää ovat arvokkaita lapsen kielen kehitykselle, Silvén sanoo.

Esikoisen kielenkehitys on keskimäärin nopeampaa kuin nuorempien sisarusten.

Mikä tahansa puhevirta vaikkapa televisiosta ei auta lasta hahmottamaan puhetta ja sen merkityksiä. Olennaista on juuri aikuisen yhteisiin vuorovaikutustilanteisiin sovittama puhe.

Esikoisen kielenkehitys on keskimäärin nopeampaa kuin nuorempien sisarusten, todennäköisesti juuri siksi, että hän kuulee enemmän itselleen kohdistettua puhetta.

Koska kasvokkainen vuorovaikutus on vauvan kehitykselle niin tärkeää, pikkulasten lisääntyvä älylaitteiden käyttö on herättänyt huolta. Tänä vuonna julkaistussa tutkimuksessa runsas ruutuaika yhdistettiin ensimmäistä kertaa todistetusti kielenkehityksen hidastumiseen. Jokainen puolituntinen tabletin tai älypuhelimen äärellä lisäsi riskiä ymmärrettävän puheen viivästymiseen.

Leperrä ja kujerra

Au, au, vauva sanoo ja osoittaa perheen koiraa. Nii-in, siinä on KOIRA, vanhempi vastaa pehmeällä äänensävyllä, keskeisiä sanoja korostaen.

Aikuiset muuttavat puhettaan usein luonnostaan puhuessaan vauvalle. Lepertelyä ei tarvitse yhtään nolostella. Tutkimuksissa on todettu, että yksinkertaistettu, tunteita välittävä hoivapuhe tukee sanojen ja puheen virran tallentumista lapsen muistiin.

Samaa selkäytimestä tulevaa kielen yksinkertaistamista on myös kolmannen persoonan käyttö: Äiti tulee, äiti antaa, äiti auttaa. Alle kaksivuotiaalle minä ja sinä voivat olla vielä hämmentäviä.

Neljän kuukauden ikäinen vauva voi tunnistaa oman nimensä.

Kun aikuinen juttelee lapselle, tämä alkaa oivaltaa, että sanoilla on merkityksiä. Se tapahtuu paljon ennen kuin hän itse alkaa puhua tunnistettavia sanoja.

– Jopa neljän kuukauden ikäinen vauva voi tunnistaa oman nimensä. 7–9 kuukauden iässä lapsi oppii tunnistamaan, että se, mitä vanhempi sanoo, liittyy johonkin ympäristössä olevaan. Kun ymmärtävää sanavarastoa on kertynyt riittävästi, lapsi alkaa yrittää myös ilmaista itseään sanoin, Silvén kertoo.

Lukeminen lisää pienestä saakka lapsen sanavarastoa. Silvén ei silti nostaisi sitä sen tärkeämmäksi kuin perheen muitakaan yhteisiä puuhia. Olennaista on yhteisen huomion suuntaaminen. Kun lapsi osoittaa jotain, oli se sitten kuvakirjan kuva, lintu pihalla tai palovaroitin katossa, aikuisen kannattaa lähteä mukaan lapsen kiinnostukseen.

Jokeltelu on kovaa treeniä

Äiti työntää lasta rattaissa, kun pallero intoutuu pitämään varsinaisen esitelmän. Sävy on painokas, vaikka yhtään ymmärrettävää sanaa ei vielä muodostukaan. Äiti vastaa ystävällisesti: Joo, sinulla oli semmoinen asia!

Jokeltelemalla vauva testaa äänteitä, tavuja ja puheen virtaa. Jotkut vauvat nappaavat taitavasti kiinni nuotista ja rytmistä, vaikka sanat eivät olisikaan hallussa. Se, että aikuinen vastaa lapsen aloitteisiin ja iloitsee hänen yrityksestään, kannustaa oppimaan.

Puheen tuottamiseen osallistuu jopa sata pientä suun ja kasvojen lihasta.

Harjoittelu on tarpeen, sillä puhe on haastava motorinen suoritus. Yksinkertaisen lauseen tuottamiseen osallistuu jopa sata pientä suun ja kasvojen lihasta.

Ensimmäiset tunnistettavat sanansa lapsi sanoo yleensä yhden ikävuoden tienoilla. Siinä on kuitenkin paljon yksilöllistä vaihtelua – ja tulkinnanvaraa.

– Ensimmäiset sanat eivät välttämättä ole vielä täydellisiä, mutta vanhempi voi silti jo saada kiinni siitä, mitä lapsi tarkoittaa, Silvén sanoo.

Ensimmäinen sana on yleensä jotain helppoa ja tuttua: äiti, tutti, lamppu. Tutkimuksessa, jossa seurattiin vauvojen havaintoja päähän kiinnitetyllä kameralla, huomattiin ensisanan olevan lähes aina jokin niistä asioista, joita vauva eniten arjessaan näki.

Yksivuotias on kokeilunhaluinen kielenkäyttäjä. Muua, hän sanoo, kun maassa möngertää muurahainen. Muua, hän ilmoittaa myös nähdessään kärpäsen. Samalla hän ikään kuin testaa oletuksiaan: tuokin on pieni ja liikkuu, onko se sama kuin tuo toinen? Aikuisen tehtävä on tukea ja auttaa ystävällisesti oikeaan suuntaan: Niin, sepä onkin kärpänen.

Suuria eroja oppimisessa

Jokainen lapsi kehittyy omassa tahdissaan. Joku saattaa tapailla sanoja jo kahdeksankuisena. Toinen alkaa jutella vasta lähempänä kaksivuotispäiväänsä.

Jos lapsi ei kaksivuotiaana puhu yhtään ymmärrettävää sanaa, neuvolasta usein ohjataan jatkoselvityksiin. On hyvä tarkistaa, että lapsi kuulee normaalisti. Jos kuulo on kunnossa, puheterapeutti voi arvioida tilanteen. Välttämättä syytä huoleen ei ole. Olennaista on, ymmärtääkö lapsi muiden puhetta ja osoittaako hän vastavuoroisuutta.

Sira Määtän väitöstutkimuksen mukaan avainroolissa ovat esikielelliset taidot: tunteiden ilmaisu, eleet, katsekontakti, huomion jakaminen , jokeltelu ja puheen ymmärtäminen. Ne näkyvät esimerkiksi, kun lapsi viittilöi vanhempaa katsomaan lintua ulkona, osoittaa kirjan kuvaa odottaen selitystä, tarkastelee yhdessä jännää lamppua, jakaa vanhemman kanssa hymyjä tai nauraa isosiskon hassuttelulle.

Niillä lapsilla, joilla esitaidot kehittyivät hitaammin kuin ikätovereilla, oli heikommat kielelliset taidot aina kahdeksanvuotiaaksi saakka. Mahdollisiin pulmiin on hyvä puuttua ajoissa, sillä myöhemmin ne voivat vaikuttaa koulussa pärjäämiseen ja sosiaalisiin taitoihin.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.