Katuminen on kamalaa, mutta tarpeellista, sanoo Jani Kaaro.


Tatuointi on yksi niitä asioita, jollaisen ottamista ihmisten kuvittelisi miettivän pitkään ja hartaasti.

Ensinnäkin se sattuu. Toiseksi siihen liittyy infektioriski. Kolmanneksi se voi mennä pieleen. Ja neljänneksi, oli tatuointi miten kauhea tahansa, se seisoo ihollasi ja kerää katseita, kun olet vanha pappa tai mummo.

Näitä näkökohtia vasten minun onkin hankala ymmärtää, mitä tapahtui yökerhossa New Yorkissa vähän aikaa sitten. Yökerho houkutteli asiakkaita tarjoamalla kaikille halukkaille ilmaisen tatuoinnin. Viiden tunnin aikana lähes 80 ihmistä ilmoittautui tatuoijan vastaanotolle. Miehiä oli yhtä paljon kuin naisia. Ikähaarukka oli 18–47.

Tarina ei valitettavasti kerro, mitä tapahtui seuraavana aamuna? Mitä ajatteli se nuori mies, joka suihkuun mennessään huomaasi kylkeensä ilmestyneen Nintendon ohjauspaneelin? Mitähän ajatteli se mies, joka raahautui päänsäryn kivistäessä aamupissalle ja löysi tatuoinnin esinahastaan? Mahtoivatko he katua?

Kristinuskossa on aina tunnettu katumusharjoitukset, jossa ihmiset ottavat oikein asiakseen katua. Katumukselle on aikansa ja paikkansa, ja siihen liittyvät omat rituaalinsa ja tehtävänsä. Mutta entäpä me muut? Mitä me teemme, kun olemme syyllistyneet hölmöyksiin? Sanomme, että läikkynyttä maitoa on turha surra. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Toisin sanoen, omien virheiden muistelu on ajanhukkaa. Katse on pidettävä tulevaisuudessa.

On helppo ymmärtää, miksi emme kovin mielellämme harjoita katumusta. Siksi, että katuminen tuntuu kamalalta. Enkä tarkoita sellaista katumusta, että tulipa ostettua huonot talvikengät, kun paremmat olisi saanut halvemmalla. Tarkoitan todellista katumusta: tulipa tehtyä todellinen emämoka – tehtyä neljä lasta väärän kumppanin kanssa, jätettyä koulut kesken, taattua epäluotettavan sukulaisen pankkilaina, joka sitoi ikuiseen velkavankeuteen. Kuinkahan paljon murhaajat toivovat voivansa palata siihen hetkeen, jolloin he ottivat jonkun hengen? Jos he vain voisivat kävellä pois.

Katumuksella on oma psykologiansa. Ensin haluamme kieltää kaiken. Ei, se ei ole mahdollista, että tällaista on tapahtunut. Seuraavassa vaiheessa kyselemme itseltämme, miten saatoimme olla niin tyhmiä, että teimme jotain niin tyhmää. Persoonallisuutemme ikään kuin jakautuu kahtia: meissä on yksi osa, joka teki tyhmän teon, ja toinen osa, joka syyttää ensimmäistä tyhmyydestä. Joskus menemme vielä pidemmälle, jossa toinen osa rankaisee toista. Silloin hakkaamme itseämme otsaan, revimme tukkaamme tai lyömme päätämme seinään. Neljäs vaihe on, että kaikki kolme edellä mainittua vaihetta pyörii yhtäaikaa keskeytymättä päässämme. 

Katumuksen psykologia kertoo nimenomaisesti siitä, miten tuskallista se on. Niin tuskallista, että meidän on siirrettävä syyllisyys pois itsestämme ja syytettävä siitä persoonamme tyhmää osaa. Katumuksella on kuitenkin oma luonnollinen kulkunsa. Jos sen annetaan kulkea loppuun, nuo kaksi erillistä osaa – syyttäjä ja väärintekijä – sulautuvat yhteen. Myönnämme, että ne ovat todellisuudessa sama henkilö. Että se olin minä, joka mokasin. Minä erehdyin. Minä tein virheen. Minä olen erehtyväinen.

Tämän oivalluksen tarkoitus ei ole itseruoskinta. Sen tarkoituksena on sanoa, että virheemme tietyssä mielessä kertovat meille, mitä me rakastamme, mitkä asiat ovat meille tärkeitä ja mitä me elämältä haluamme. Kun meille tärkeät asiat kaatuvat omiin virheisiimme, sen kuuluukin sattua. Katumalla muistutamme itseämme siitä, mikä meille on tärkeää. Jos ei ole katumusta, onko millään alun alkaen mitään väliäkään?

Ehkäpä kaikilla epäonnistuneilla tatuoinneilla on oma tärkeä tehtävänsä. Ne muistuttavat meitä omasta erehtyväisyydestämme ja opettavat meitä elämään sen kanssa.

Lue lisää kolumneja

Vierailija

Minä mokasin

Ihaninta katumuksen jälkeen, kun on mokannut ja sen jälkeen tutkaillut omaa sisintään ja motiiveja miksi tuli sanottua/tehtyä jotain väärää niin saada koko ARMO. Sen voi kokea parhaiten Jumalan yhteydessä, kun on Jeesuksen sovitustyön hyväksynyt omalle kohdalleen, niin saa turvata Häneen joka yhä uudestaan antaa mokia (syntejä) anteeksi. :)
Lue kommentti
Seksuaaliterapeutti Marja Kihlström pitää Puhu muru -blogia vauva.fissä. Kuva: Miikka Pirinen

#metoo-kampanja on herättänyt vanhempien ahdistavat lapsuus- ja nuoruusmuistot. Mitä voimme tehdä, jotta omat lapsemme eivät joudu kohtaamaan samaa.

Kampanjan tarkoituksena on tehdä näkyväksi seksuaalisen häirinnän laajuus; se koskettaa lähes jokaista naista, ja myös useita miehiä.

Reidelle bussimatkan ajaksi laskeutuva käsi, hississä kohdattu itsensäpaljastaja, rasvaista vartalon kommentointia, kourimista tungoksessa, raiskausyrityksiä, uhkailuja, hyväksikäyttöä... Hastagilla #metoo jaetut kokemukset herättävät paitsi omat ikävät muistot, saavat vanhemman miettimään, kuinka suojella omaa lasta seksuaaliselta häirinnältä ja väkivallalta.

Opeta lasta ilmaisemaan omat rajansa

Seksuaalinen häirintä on aina ennen kaikkea toisen rajojen rikkomista, erityistason seksuaaliterapeutti (NASC) Marja Kihlström painottaa. Lapsen voi opettaa tunnistamaan omat rajansa. Se helpottaa lapsen kynnystä myös myöhemmin erottaa hyvä ja huono kosketus.

– Edes pientä lasta ei saisi koskaan pakottaa halaamaan tai istumaan sylissä, jos hän ei sellaista halua. Ei, vaikka  esimerkiksi isovanhemmat vaatisivat tai pahoittaisivat mielensä, Kihlström sanoo.

Lapsen on tärkeää itse oppia säätelemään, milloin ja kenen koskettamaksi haluaa tulla. Lapsesta voi tuntua ikävältä jokin niinkin arkinen kuin vieraan aikuisen käsi hartioilla.

– Lapsella voi olla erilaiset fyysiset rajat kuin itsellämme, ja lapsia on kuunneltava erityisen tarkkaan. Jos lapsi ei halua tulla kosketetuksi, hänen toivettaan tulee kunnioittaa, vaikka oma ajatus ei olisi missään mielessä seksuaalisesti virittynyt.

"Lapselle pitää opettaa, että kosketukseen on oltava aina lupa."

Lapselle pitää opettaa, että kosketukseen on oltava aina lupa. Ja jotta lapsi oppii myös itse kunnioittamaan toisten ihmisten rajoja, hänelle täytyy opettaa, että sääntö koskee myös häntä itseään. Vaikka olisi kuinka rakastunut päiväkotikaveriin ja haluaisi pussata tai halata, toisen rajoja ei saa ylittää ilman lupaa.

Lapsen kanssa voi puhua siitä, millainen kosketus tuntuu hyvältä ja millainen ei. Silloin lapsi oppii säätelemään, millaista kosketusta haluaa, milloin suostuu kosketukseen vain miellyttääkseen muita ja miten hallita sitä, mitä itse haluaa.

Auta tunnistamaan hyvä ja huono kosketus

Seksuaalikasvatus on yhtä tärkeää tytöille ja pojille, Marja Kihlström muistuttaa.

– Fakta on, että myös pojat kohtaavat seksuaalista häirintää. Se aiheuttaa, jos mahdollista, vielä enemmän häpeää, sillä yleinen oletus on, ettei sellaista tapahdu.

Seksuaalikasvatuksen voi aloittaa jo vauvana. Se käyaika lailla luonnostaan, kun vauvaa pidetään hellästi sylissä ja häntä kosketetaan rakastavasti. Taaperoa voi jo opettaa nimeämään eri ruuminosia. Tärkeää on, että perheessä ei ole kiellettyjä sanoja tai kysymyksiä liittyen seksuaalisuuteen tai vaikkapa sukupuolielimiin.

– Pimppi on pimppi eikä etupeppu. Ja siitä voi puhua yhtä arkisesti kuin kainalosta tai vatsasta. Jos kehonosiin liittyy vanhemmalla häpeää tai estoja, hän välittää ne hyvin helposti lapselle äänensävyissä tai puhumattomuutena, ja lapsi oppii, että omassa vartalossa on paikkoja, jotka ovat hävettäviä, toisarvoisia.

Hieman isommalle lapselle voi opettaa uikkarisäännön: Uimapuvun rajaavat alueet ovat lapsen omia alueita, joihin muut eivät saa koskea, lukuun ottamatta vanhempia tai muita aikusia hoivatarkoituksessa.

Harjoitelkaa avunpyytämistä

Kun lapsi alkaa liikkua yksin, pitää seksuaalisen häirinnän käsitettä avata hieman enemmän. Lapsen kanssa voi jutella myös siitä, mitä tehdä, jos joku lähestyy tavalla, joka ei itsestä tunnu hyvältä.

– Harjoitelkaa ein sanomista ja avunpyytämistä. Jos lapsi sanoo kovaan ääneen ”tuo ei tunnu kivalta”, sen pitäisi herättää myös ympärillä olevat aikuiset. Lapsen kanssa voi myös sopia, että aikuinen soittaa heti saatuaan tietynlaisen tekstiviestin.

"Lapsen on hyvä ymmärtää, että lamaantuminen ei tarkoita, että hän olisi suostunut tekoihin, antanut häirikölle luvan."

Lapselle voi puhua myös lamaantumisen tunteesta. Jos joku ylittää omat rajat yllättäen tai hyvin röyhkeästi, aikuinenkin voi lamaantua niin, ettei pystykään toimimaan tai sanomaan mitään. Lapsen on hyvä ymmärtää, että lamaantuminen ei tarkoita, että hän olisi suostunut tekoihin, antanut häirikölle luvan. Lamaantumiseen tunteeseenkin voi harjoitella keinoja selviytyä, kuten vaikka napakka ein huutaminen tai edellä mainittu tekstiviesti vanhemmalle.

Rakasta, arvosta, ota vakavasti

Aikuinen ei saisi koskaan väheksyä tai sivuuttaa, jos lapsi kertoo kokeneensa epämiellyttävän kohtaamisen – ei, vaikka kyseessä olisi perheen tuttu aikuinen.

– Se saattaa olla vanhemmalta vain yksi ”no, älä nyt, sehän on sinun oma setäsi” -kommentti, joka sulkee lapsen suun vuosiksi eteenpäin ja saa lapsen ajattelemaan, että hän toimi tilanteessa jotenkin väärin, häirintä olikin hänen syytään.

Aikuisilta unohtuu, että seksuaalinen häirintä on paljon muutakin kuin käsi housuissa tai rinnan puristus. Se voi olla ohi menevä läpsäytys takapuolelle, härskejä puheita, tai vaikka esiteini-ikäisten kömpelö kopelointiyritys luokkakaveria kohtaan. Vaikka tapahtunut ei aikuisesta tuntuisi vakavalta, lapsen tunne täytyy ottaa vakavasti ja siihen on puututtava.

"Kelpaamattomuuden ja rakkaudettomuuden tunne häivyttää lapsen kykyä tunnistaa omat rajansa ja kunniottaa muiden rajoja."

Vaikka me vanhemmat tekisimme kaikkemme suojellaksemme lasta seksuaaliselta häirinnältä ja kasvattaaksemme lapsistamme aikuisia, jotka osaisivat kunnioittaa toisen rajoja, me emme aina voi vaikuttaa siihen, minkälaista seksuaalikasvatusta lapsemme saavat muualta. Lapsen käsitykseen omista ja toisten rajoista vaikuttavat aina myös päivähoito, koulu, ystävät ja vaikkapa ystävien vanhemmat.

– Paras lääke seksuaalikasvatuksen rinnalla seksuaalista häirintää vastaan on, että lapsi kokee olevansa rakastettu ja arvostettu.

Rakkaudessa kylpevä ihminen todennäköisesti arvostaa myös muiden rajoja. Kelpaamattomuuden ja rakkaudettomuuden tunne häivyttää lapsen kykyä tunnistaa omat rajansa ja kunniottaa muiden rajoja. Silloin lapsi saattaa etsiä hyväksyntää väärilläkin tavoilla ja alistuu helpommin häirinnälle.

Kuva: Niki Strbian

Luot tulevaan vauvaasi tunnesuhteen jo raskausaikana vain ajattelemalla häntä. 

Positiivinen raskaustesti sysää liikkeelle käsittämättömän määrän muutoksia: Fyysiset muutokset näkyvät päällepäin, mutta niiden rinnalla myös raskaana olevan mieli alkaa myllertää.

Psyykkisistä muutoksista olennaisimpiin lukeutuu mielikuvaprosessi: raskaana oleva alkaa vähitellen ajatella vauvaa persoonana sekä kuvitella itseään juuri tämän vauvan vanhempana.

Raskauden alussa vauvaa saattaa vielä olla vaikeaa kuvitella, mutta vatsan kasvaessa vanhempien toiveet, odotukset, ristiriidat ja kohtuvauvan havainnointi elävöittävät ajatuksia. Onko vauva liikkuvainen vai rauhallinen? Millaista vauvalla on masussa juuri nyt? Saako hän puolisosi kauniit hiukset tai sinun temperamenttisi? Minkälainen tyyppi hänestä tulee?

Kun suhde lapseen löytyy jo raskausaikana, tuntuu hän syntyessään tutulta, vaikkei häntä ole koskaan nähnyt.

Ollessani seitsemännellä raskausviikolla esikoisestani matkustin Yhdysvaltoihin. Palatessani halusin tulevalle vauvalleni konkreettisen muiston ensimmäisestä yhteisestä reissustamme. Koin oloni vähän pöhköksi, mutta samalla riemukkaaksi valitessani hänelle pehmolelua hyvin huolellisesti. Käsimatkatavaroissa käteni kulkeutui tämän tästä koskettamaan sitä. Kuvittelin vauvani nukkumaan se kainalossaan. Se oli ihanaa!

Haaveilu herättää tunteita ja raivaa vauvalle tilaa vanhemman mieleen, tehden vauvan kokemuksellisesti hieman todemmaksi – tunteet vauvaa kohtaan alkavat syttyä. Kun suhde lapseen löytyy jo raskausaikana, hän tuntuu syntyessään tutulta, vaikkei häntä ole koskaan nähnyt.

Korostunut menettämisen pelko tai yllätysraskaus saattaa sulkea vauvan mieltä pois vanhemman mielestä.

Yllätysraskaus, kuormittava elämäntilanne tai masennus ovat sellaisia tekijöitä, jolloin vauvan elävöittämiseen mieleen kannattaa kiinnittää erityistä huomiota. Korostunut menettämisen pelkokin saattaa sulkea vauvan mieltä pois vanhemman mielestä.

Kun eläydyt vauvan oloon, välität hänelle turvallista kiintymystä. Kohtuvauva saa mielikuvissa olla erillinen yksilö, jolla omia tarpeita, haluja ja toiveita. Tasapainoiset unelmat ja suunnitelmat edistävät tunnesuhdetta ja herättävät vanhemman herkkyyden lasta kohtaan. Siitä seuraa vauvan synnyttyä hyvää vuorovaikutusta.

Oma esikoisvauvani on jo 13-vuotias. Yhdysvalloista tuotu pehmo majailee hänen huoneessaan kuitenkin edelleen. Se lienee äidille tärkeämpi muisto kuin lapsi ymmärtääkään.

Psykologi Leea Mattila toimii asiantuntijana Toisenlaiset äidit -ohjelmassa. Hän syventää vauva.fi-kolumnissaan kunkin viikon aihetta.