Kuva: Lilli Haapala
Kuva: Lilli Haapala

Ikä on ollut lopulta pienin haaste, jonka nuori äiti on joutunut kohtaamaan.

Perhe: Kotiäiti Milja Suvinen, 17, asiakasneuvoja Henri Tähkä, 21, ja Leona Tähkä, 1, Uusikaupunki. Milja on raskaana.

Oli joulukuun alku, taivaalta satoi hiljalleen lunta. Tampereen rautatieasemalla kuuluttaja kertoi Turun-junan lähtevän laiturilta numero kaksi, mutta neljätoistavuotias Milja oli vasta tullut perille. Hän käveli kohti asemalaiturilla seisovaa nuorta miestä. Mies oli luonnossa pitempi kuin kuvissa. Ja komeampi.

Sen viikonlopun jälkeen yläasteen viimeistä luokkaa käyvä tyttö tiesi jo sydämessään: neljä kuukautta jatkunut nettituttavuus olisi tästä eteenpäin paljon muutakin kuin pelkkää ystävyyttä.

Nuoret alkoivat tavata toisiaan joka viikonloppu. Matka Uudenkaupungin ja Tampereen välillä kesti julkisilla liikennevälineillä viisi tuntia. Kevääseen mennessä he olivat kyllästyneet junassa ja bussissa kököttämiseen ja päättivät muuttaa yhteen Uudenkaupungin keskustaan.

Vielä piti vakuuttaa Miljan äiti. Tehtävä oli yllättävän helppo.

– Äiti hyväksyi muuton aika nopeasti, koska luotti Henriin alusta asti, Milja sanoo.

Äidistä oli jopa hyvä asia, että nuoret muuttaisivat yhdessä kaupungin keskustaan. Sieltä olisi lyhyt matka syksyllä alkavaan ammattikouluun. Mutta sitä äiti ei tiennyt, ettei Miljalla ollut aikomustakaan aloittaa ammattikoulua. Hänellä oli mielessään aivan muut suunnitelmat.

Onnellisesti raskaana

Leona sai alkunsa heinäkuussa, ja syksyllä Milja ja Henri kertoivat uutisen suvulle ja ystäville. Suku otti tiedon vastaan rauhallisesti. Ystävät olivat innoissaan ja halusivat kummeiksi jonoksi asti. Vain nuorten äidit olivat hetken kauhuissaan. Mutta lopulta hekin heltyivät.

Miljalla ja Henrillä oli kaikki mitä lapsi tarvitsisi: tasapainoinen parisuhde, yhteinen koti ja varmuus taloudellisesta toimeentulosta. Lukion päättänyt Henri pääsi opiskelemaan liiketaloutta ammattiopistoon ja sai töitä – ensin rakennusalalta ja myöhemmin asiakaspalvelusta paikallisessa tietoliikenneyrityksessä.

Raskaus sujui loistavasti. Miljan selkäkin oli oireettomampi kuin yleensä. Se oli ihme ja onni, sillä oikeastaan Miljan olisi pitänyt olla selkänsä vuoksi leikkauspöydällä.

Kun Milja oli ollut seitsemännellä luokalla, kouluterveydenhoitaja oli havainnut hänen selässään skolioosin eli selkärangan kieroutuman. Hoidoksi oli määrätty kivuliaita korsetteja. Niiden tarkoitus oli työntää rankaa suoraksi, jotta se ei painaisi keuhkoja.

Korsettihoito ei kuitenkaan riitä kaikissa tapauksissa, joskus selkä on pakko leikata. Tähän tulokseen lääkäri päätyi Miljan kohdalla. Leikkauspäivä oli jo päätetty, mutta Milja ei siitä piitannut. Hän tahtoi tulla äidiksi.

– En halunnut antaa leikkauksen tulla tulevaisuudensuunnitelmiemme eteen.

Jostain syystä raskaus tuntui sopivan Miljan selälle, ja hän oli elämänsä kunnossa koko odotusajan. Synnytys eteni sekin kuin käsikirjoissa.

Skolioosi alkaa oirehtia

Kun Milja pääsi Leonan kanssa ulos sairaalasta, oli tullut kevät.

Tuore äiti toipui pikavauhtia ja vatsa hävisi muutamassa päivässä.

Mutta sitten alkoivat selkäkivut. Miljan oli vaikea päästä sängystä ylös, ja kun hän katsoi itseään peilistä hän huomasi seisovansa aivan vinossa – enemmän kuin ennen.

Kipu oli silti siedettävä, ja Leonan aurinkoisuus auttoi sietämään kolotuksia.

Miljaa oli varoiteltu, että hän kuolee väsymykseen, kun vauva vain huutaa ja huutaa. Leona ei itkenyt juuri koskaan. Yöllä tyttö oli joskus pakko herättää syömään, muuten hän olisi nukkunut aamuun asti. Milja ja Henri olivat aivan ihmeissään – näinkö helppoa tämä onkin.

Kun Leona oli melkein puolivuotias, Milja sai kutsun skolioosikontrolliin. Tutkimus oli vanhastaan tuttu. Ensin otettiin röntgen-kuvat ja sitten keuhkojen hapenottokyky mitattiin puhallustestillä. Tulokset yllättivät. Ranka painoi keuhkoja niin pahasti, että se pitäisi leikata kiireellisesti kahden kuukauden sisällä.

Milja oli ihmeissään. Hän tunsi olonsa huonosta ryhdistä huolimatta loistavaksi.

Itsensä vuoksi Milja ei osannut olla huolissaan, mutta kuka hoitaisi Leonaa? Asia ratkesi, kun Henri sai puhuttua työstään vapaata, ja niin Milja meni leikkaukseen luottavaisin mielin. Henri suhtautui leikkaukseen yhtä positiivisesti: nyt Miljan selkä saataisiin viimein kuntoon.

”Älä säikähdä, mutta leikkauksessa sattui virhe”

Milja havahtui nukutuksesta siihen, että joku puhui hänelle. Hän oli lääketokkurassa, ja hänestä näytti kuin kattolampuilla olisi ollut ihmisen kasvot.

”Älä säikähdä, mutta leikkauksessa sattui virhe, ja ainakin toistaiseksi toinen jalkasi on halvaantunut”, hän kuuli lamppukasvojen sanovan.

Miljan olo oli niin sekava, ettei hän osannut edes järkyttyä. Jälkeenpäin hän muisti sanat, vaikka nukahti uudelleen ja nukkui monta tuntia iltaan asti.

Kun hän heräsi uudestaan hänen ympärillään oli koko klaani: Henri, Leona, äiti, pikkusisko, täti ja isoäiti.

Sukulaiset saivat väistyä, kun Miljaa tuli tutkimaan joukko valkotakkisia. Kirurgi kertoi vakavana, mitä oli tapahtunut. Leikkauksen alussa jokin oli mennyt vikaan ja leikkaus oli pitänyt keskeyttää. Hermorata oli vaurioitunut.

Hirvittävistä kivuista huolimatta Miljan piti nousta istumaan. Kirurgi, fysioterapeutti ja hoitaja häärivät kaikki hänen ympärillään.

Toive toipumisesta

Kirurgi pyysi Miljaa liikuttamaan jalkaansa. Milja ponnisti, mutta jalka pysyi paikallaan. Tai ei sentään, jalka liikkui millin. Se riitti kirurgille, joka lupasi, että jalka palautuisi lähes ennalleen. Nyt jalkaa piti kuntouttaa viikko. Sen jälkeen edessä olisi uusi leikkaus.

Lääkkeet olivat niin vahvoja, ettei Milja osannut järkyttyä tai ilostua sekavista uutisista. Hän takertui toivoon ja päätti tehdä kaiken mitä häneltä pyydettiin, jotta saisi jalkansa toimimaan. Muuten hän ei pystyisi hoitamaan Leonaa.

Kun Milja viikon päästä leikattiin ja hän heräsi toisesta leikkauksesta, tunsi hän olonsa vielä epätodellisemmaksi kuin ensimmäisen leikkauksen jälkeen. Hän kuvitteli olevansa osa videopeliä.

Pelissä hänellä oli sietämättömät kivut. Hän aneli useaan kertaan lisää kipulääkettä, mutta hänelle sanottiin, että suurempi annostus lamauttaisi hengityksen. Hän ei pitänyt pelin säännöistä.

Kivut yltyivät niin koviksi, että Milja ei nähnyt enää mitään. Se viikko on pyyhkiytynyt lähes kokonaan hänen muististaan.

Kun kivut vähän hellittivät Milja palasi todellisuuteen. Alkoi hidas toipuminen.

Kohti uutta arkea

Henri oli jäänyt töistä palkattomalle vapaalle ja hoiti Leonaa päivät. Pieni tyttö opetteli konttaamaan sairaalan perhehuoneen lattialla.

Välillä Henri nosti Leonan Miljan syliin sänkyyn. Jos hoitajat näkivät sen, he koettivat estellä. Se tuntui pahalta, vaikka Milja ymmärsi kyllä itsekin olevansa huonossa kunnossa.

Lopulta Miljalta kului sairaalassa melkein kuukausi. Päästyään kotiin Milja ei voinut edelleenkään kuin maata. Kun Henri palasi töihin, perhe sai neuvolan kautta avukseen perhetyöntekijöitä ja Miljan äiti auttoi iltaisin.

Viikon jälkeen Milja pääsi jo ylös ja saattoi kulkea kepin kanssa, mutta jalka petti salakavalasti alta. Eikä hän voinut vielä ajatellakaan nostavansa Leonaa.

Pieni tyttö tarvitsi kokoaikaista hoitoa. Niinpä Henri ilmoitti pomolleen, että hän jää toistaiseksi kotiin.

Perhe eli kaksi kuukautta Henrin puolen kuukauden palkalla. Kun rahat loppuivat, heidän oli haettava toimeentulotukea. Silloinkin Milja jaksoi nähdä tilanteessa jotain hyvää.

Ehkä näiden kokemusten tarkoitus on opettaa minut elämään enemmän tässä hetkessä, hän ajatteli.

Miljan onni oli Henrin syli. Ilman Henrin hellyyttä, ymmärrystä ja kykyä järjestellä käytännön asioita perheemme ei olisi selvinnyt, Milja uskoo.

Kuuden viikon kuluttua leikkauksesta Milja pystyi varovasti nostamaan Leonaa.

Silloin hänen kehossaan oli tapahtunut jo jotain muutakin mullistavaa: Leonan pikkuveli oli saanut alkunsa.

Milja ei ollut hoitovirheen vuoksi ihan tavallinen skolioosileikkauksesta toipuva potilas. Viimeisimmässä leikkausraportissa luki, että parin olisi pitänyt odottaa lapsentekoa puoli vuotta, mutta sitä ei ollut muistettu kertoa heille. Asia selvisi vasta äitiysneuvolassa.

Toive: alatiesynnytys

Nyt Miljan selkää kolottaa taas, mutta se on hänen oma syynsä: hän on viimeistellyt maalilla parin kaunista valoisaa vuokrakolmiota. Beiget suurikuvioiset tapetit ja vaaleat kalusteet sointuvat kauniisti yhteen.

Milja ja Henri ovat luottavaisia. He ovat keskustelleet toisen kirurgin kanssa, joka ei näe estettä, etteikö Milja voisi synnyttää normaalisti alakautta.

– Haluan synnyttää mahdollisimman luonnonmukaisesti. Alatiesynnytys olisi lapsen parhaaksi.

Pari tietää, että todennäköisesti selkä kipeytyy ja Milja tarvitsee tavallista enemmän lepoa. Pahimmassa tapauksessa Miljan selkään ruuvatut raudat voivat pettää kesken raskauden. Onneksi se on lääkärien mukaan epätodennäköistä.

Parvekkeelta aukeaa vehreä näkymä yli alkukesän pörhistämien koivujen. Mutta Milja katsoo kauemmas. Tulevaisuudessa hän haluaa opiskella sosiaalialaa, perehtyä psykologiaan. Rakennusalaakin olisi jännittävää kokeilla. Hän on ottanut jo varaslähdön, siitä kertovat maalitahrat sormenpäissä.

Mutta ennen sitä Milja haluaa olla täysillä äiti. Synnytystä hän odottaa innolla.

Juttu on julkaistu Vauva-lehdessä 6/2015. Elokuussa Milja synnytti terveen poikavauvan. Alatiesynnytys meni selästä huolimatta nopeasti ja helposti.

Lue lisää

Janna oli valmis äidiksi vasta eron ja työuupumuksen jälkeen

Henriikka sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen

Miehen sairastuminen masennukseen oli Heinille järkytys: ”Vaikka näkee toisen joka päivä, ei silti näe”

Tyttärensä yksinhuoltaja Jani Toivola sai uusperheen samaan aikaan, kun toipuminen uupumuksesta oli kesken. – Opettelemme nyt omaa arkea, Jani sanoo.

”Tänään oli huono aamu: tyttäreni Aili ei olisi halunnut nousta ja kiukutteli kaikesta. Puuro oli pahaa, vaatteet väärät ja toppahousut tuntuivat huonoilta.

Taputin silti itseäni olalle, että selvisin hyvin. En hermostunut vaan ymmärsin, että Aili on vasta nelivuotias ja toimii sen mukaan.

Vuosi sitten syksyllä hermostuin lähes kaikesta. Vaikka arki uhmaikäisen kanssa on täynnä kieltoja ja käskyjä, meillä se oli myös riitoja ja huutamista. Kun Aili heittäytyi maahan päiväkodin edessä, huusin, että tiedätkö, miten rankkaa minulla on. Lapsen normaali käytös, jossa hän ei hahmota tunne-elämäänsä ja hakee rajojaan, tuntui minusta kohtuuttomalta, ja purin häneen muuta pahoinvointiani.

Tunsin häpeää, että olen epäonnistunut vanhempana, ja mietin pitkään, milloin olen tarpeeksi sairas hakemaan apua. Joka päivä kotiin saapui ohuempi versio minusta. En halunnut, että ilottomuuteni ja laahaava mieleni tarttuu tyttäreeni.

Mietin myös, tuleeko vastaan hetki, jolloin ylitän rajan, josta en voi palata. En usko, että esimerkiksi kukaan lastaan lyövä kuvittelee kykenevänsä sellaiseen, mutta uskon, että meissä on kaikki ne puolet. Täytyy itse pitää huolta, ettei elämä kärjisty sellaiseksi, että pahimmat puolet tulevat esiin.

Oli helpotus, kun lääkäri sanoi, että minulla on keskivaikea masennus ja työuupumus. Jäin sairauslomalle seitsemäksi kuukaudeksi.

”Kyllä pärjään, vastasin. Oikeasti olisin kaivannut, että joku olisi vain ilmoittanut, että tulen sinne, ja vallannut kodin ruokakassin kanssa.”

Kaikki pysähtyi kuin leikaten. Aamulla sain keskittää voimani siihen, että saan Ailin tarhaan. Kun pyöräilin kotiin, aamuruuhka tuntui epätodelliselta. Päivällä en tehnyt mitään. Keräsin voimia, että jaksoin hakea Ailin ja olla hänen kanssaan.

Äiti, siskot ja lähimmät ystävät auttoivat paljon. He tarjoutuivat hakemaan Ailia tarhasta ja ottivat hänet hoitoon muutamaksi tunniksi.

Laajemmassa piirissä jäin kuitenkin aika omilleni, sillä ystävillä oli kiire omissa ruuhkavuosissaan. He kyllä laittoivat viestejä, miten jaksat ja pärjäätkö. Kyllä pärjään, vastasin. Oikeasti olisin kaivannut, että joku olisi vain ilmoittanut, että tulen sinne, ja vallannut kodin ruokakassin kanssa. Jälkikäteen ajatellen olen itsekin ohittanut samanlaisia tilanteita: kysynyt vointia ja uskonut vastausta, kun olisin voinut vain soittaa ovikelloa.

”Jos minulla on puoliso, sen täytyy tapahtua koko elämäni ehdoilla.”

Paljon auttoi se, etten käynyt tätä läpi yksin. Tapasin kumppanin juuri ennen kuin jäin sairauslomalle. Hän ei säikähtänyt vaan sanoi heti, että auttaa niin paljon kuin pystyy. On vapauttavaa olla heti parisuhteen alussa paljaimmillaan. Kokemus lähensi meitä, ja muutimme kesällä yhteen.

Se oli iso muutos: olin lapsen ensimmäiset vuodet yksinhuoltajana. Oli ihmeellistä, että nyt pääsin käymään spontaanisti ruokakaupassa tai saatoin pyytää häntä katsomaan Ailia tunnin.

Yhden asian ymmärsin nopeasti. En voi pitää yllä rinnakkain kahta elämää, uutta rakkaussuhdetta ja lapsiarkea. Se olisi liian raskasta eikä edes todellista. Jos minulla on puoliso, sen täytyy tapahtua koko elämäni ehdoilla.

Enkä voi varjella toista ihmistä todellisuudeltani, sillä kumppanille olisi ihan yhtä raskasta elää kahta elämää: olla uudessa suhteessa ja vieraskorea lapselle. Kävimme ihan konkreettisen keskustelun, että sinä saat ja sinun täytyy asettaa rajoja lapselleni. Keskustelimme myös, että sinun ei tarvitse koko aikaa viihdyttää lasta ja olla kiva setä, vaan elämää on, että lapselle voi sanoa, että nyt sii-votaan tai katso hetki iPadia, kun minulla on töitä.

”Olemme sopineet, että puolisoni hakee Ailin tarhasta kaksi kertaa viikossa.”

Olemme puhumalla hakeneet rajoja uudelle arjellemme, sillä ei ole mallia, miten toimii kahden miehen uusperhe. Me luomme sen itse. Olemme sopineet, että hän hakee Ailin tarhasta kaksi kertaa viikossa. Selkeys on helpompaa puolisollenikin.

On silti iso opettelu, mitä tarkoittaa oikeasti, että minulla on lapsi ja vierelleni tulee uusi kumppani. Paljonko voin nojautua toiseen? Mitä voin pyytää häneltä suhteessa lapseen? Ja vaikka toinen sanookin, että tässä olen, miten pitkä tie on luottaa, että toinen jakaa tämän ihan oikeasti?

Se on varmasti vielä kesken. Minulla on omat pelkoni, ja olen tottunut kannattelemaan itseäni. Minun on vaikea pyytää apua, ja joka kerta minusta tuntuu, että tämä on viimeinen kerta, kun voin pyytää. Se tuli vastaan niin sairastumisessa kuin suhteessa.

”Tätä se rakkaus on: toinen ihminen sanoo, että älä huoli, kyllä me pärjätään.”

Viime kesänä, kun palasin töihin, tarvitsin puolisoni apua Ailin kanssa. Minua jännitti työ ja miten he pärjäävät kahdestaan kolme päivää, ja etsin valmiiksi hätänumerot ja hätänumeroiden hätänumerot, jos mökillä tapahtuisi jotakin.

Kun jätin heidät kahdestaan, liikutuin tosi paljon. Tajusin, että minulla on ihminen, joka jakaa kaiken kanssani. Ensimmäistä kertaa en tuntenut, että jäisin velkaa vaan että tämä menee yhteiseen pottiimme. Sillä hetkellä tajusin, että tätä se rakkaus on. Että toinen ihminen sanoo, että älä huoli, kyllä me pärjätään.”

Juttu on julkaistu Meidän Perheen numerossa 2/2018.

Tilaajille
Kun kavereille syntyy lapsia, Ilellä on yksi sääntö: älä pelottele tulevasta. ”Inhoan eniten sitä, kun joku sanoo, että odotapa vain, kun tulee se vaihe. Miksi pilaisin toisen iloa?”  Kuva: Milka Alanen
Kun kavereille syntyy lapsia, Ilellä on yksi sääntö: älä pelottele tulevasta. ”Inhoan eniten sitä, kun joku sanoo, että odotapa vain, kun tulee se vaihe. Miksi pilaisin toisen iloa?” Kuva: Milka Alanen

Ile Uusivuoren resepti pikkulapsiajan vaaran vuosiin on tämä: pitkä isyysvapaa, oma jumppatauko ja megaleveä sänky. – Tiedämme, että elämme nyt vaikeinta aikaa.

Kolme pientä lasta, isä ja eteinen. Ile Uusivuori on viemässä lapsia puistoon. Esikoispojalla, 4, on sukka huonosti, keskimmäisellä haalari ja kolmen vuoden uhma, ja kaikilla pinnassa hiki.

Kun pojat ovat valmiita, Ile laittaa heidät rappukäytävään, koska...