Ihmiset voidaan jakaa kahteen ryhmään: vauva-ihmisiin ja ei-vauva-ihmisiin. Kun itsellä on pieni lapsi, jaon huomaa selvästi.

Ihmiset voidaan jakaa kahteen ryhmään: vauva-ihmisiin ja ei-vauva-ihmisiin. Kun itsellä on pieni lapsi, jaon huomaa selvästi. Ne, joita aiemmin piti tunteettomina koviksina lässyttävät lapselleni minkä kerkeävät, kun taas toiset kysyvät kohteliaasti pari kysymystä isyydestä, vilkaisevat lasta hätäisesti ja alkavat puhua säästä.

Itse olen aina kuulunut ei-vauva-ihmisiin, muiden vauvat ovat äärettömän tylsiä. Kerran törmäsin kadulla juuri vauvan saaneeseen tuttavaani, joka työnteli kärryjä. Onnittelin häntä kyllä kohteliaasti, mutta vaihdoin heti puheenaihetta. Myöhemmin tajusin tehneeni etikettivirheen, en ollut muistanut vilkaista vauvaa, vaikka ystäväni oli selkeästi jopa raottanut vaunuja peittävää huntua. Miksi vilkaista – kaikki vauvat näyttävät samalta?

Kun sain lapsen, paras ystäväni ei halunnut tulla katsomaan vauvaa tyttökaverinsa kanssa. Hän pelkäsi, että puolison vauvakuume kasvaisi vieläkin suurempiin mittoihin. Pilasimme myös kaverini juhlat, kun ilmaannuimme sinne lapsen kanssa (emme saaneet lapsenvahtia, oli pakko). Ei sillä, että lapsi olisi mitään häirinnyt, vaan siksi, että kaikkien lapsettomien kolmekymppisten tuttavapariskuntien naiset lässyttivät ja leikkivät lapsen kanssa todella innoissaan.

Sitoutumiskammoiset kolmekymppiset kaupunkilaismiehet kärsivät vauvapelosta. Kun vauvakuumeisille vauvat ovat vaippamainoksen ihania jokeltajia, babyfoobikoidensilmissä vauvat ovat ravintolassa huutavia, paskalta haisevia hirviöitä.
Eivät he tietenkään vauvoja vihaa, vaan menetettyä vapautta. Heille vauva tarkoittaa sitä, etteivät he enää pääse iltaisin kaljalle tai lätkämatsiin. Tuon vielä kestää, mutta suurin peikko on tietysti sitoutuminen. Enkä tarkoita nyt sitoutumista lapseen, vaan vauvan äitiin.

Parisuhteessa elävä nykymies elää koko ajan sen ajatuksen kanssa, että kulman takana odottaa poreammeellinen
halukkaita huippumalleja. Kun perheeseen on tullut vauva, vauvan äitiä ei saa ainakaan pariin vuoteen tyylikkäästi dumpattua.

Ymmärrän hyvin perheenlisäystä pelkääviä miehiä. Jos marsilaiset laskeutuisivat maan pinnalle, ne luulisivat
Prismassa huumatun näköisinä vaippakasojen täyttämiä ostoskärryjä tökkiviä perheenisiä planeettamme orjiksi. Ja olisivat myös oikeassa.

Perheenisän rooli ei nykymaailmassa ole helppo. Vanhasta agraarikulttuurin työnjaosta, jossa miehet tekivät työt ja naiset hoitivat perheen, on siirrytty malliin, jossa miehet ensin tekevät pitkän päivän töissä ja sen jälkeen Miehet vielä osallistuvat kaikkeen mahdolliseen kotona. On ymmärrettävää, että kolmekymppisiä miehiä pelottaa tähän Toyota Avensis -maailmaan siirtyminen.

Isyys ei kuitenkaan ole sitä, mitä vauvafoobikot luulevat. Minulla on nyt tasan vuosi takana isyyttä, joten voin puhua jo kokemuksesta. Julkista keskustelua hallitsevat kontrollifriikit hysteerikot. Kaikilla on kauhutarina ainakin ystävälle sattuneesta kamalasta lapsesta, joka on valvonut kaiken yöt ja parisuhde on muuttunut seksittömäksi sodaksi.
Isyys on kuitenkin tuhat kertaa helpompaa kuin arvelin. Kukaan sivistynyt ihminen ei myönnä, että lapsia hankittaisiin oman elämän parantamiseksi, vaan lapsi on arvo itsessään. Höpö höpö.
Kerron nyt vauvafoobiselle miehelle viisi hyvää syytä hankkia lapsi.
1. Omaa aikaa alkaa arvostaa. Olen viimeisen vuoden aikana lukenut paljon enemmän kirjoja kuin aiemmin. Kun  vihdoin saa kaksi hiljaista tuntia, sen käyttää johonkin mukavaan, eikä huonojen tv-ohjelmien katseluun tai netissä
surffaamiseen.
2. Oppii uusia käytännön taitoja. Ihmisaivot ovat kehittyneet tekemään konkreettisia asioita, joita nykypäivän abstraktissa maailmassa ei juuri ole. On rentouttavaa syöttää lasta, ja vaipanvaihtokin sujuu nykyään kuin renkaanvaihto formula ykkösten varikolla.
3. Kotona on koko ajan ilmainen Discovery Channel. Vauvan kehityksen seuraamista voi ajatella tieteen näkökulmasta. Tämä voi kuulostaa jostakin julmalta, mutta vauvan kasvu on kuin evoluution oppitunti.
4. Kotona on aina ilmainen stand up -koomikko. Lapset ovat hauskoja, niiden tekemiset naurattavat. Mutta tämä koskee vain omia lapsia. Muiden lapset eivät ole hauskoja.
5. Lapsettomien miesten syrjäytymisriski on huomattavasti suurempi kuin perheellisten miesten.
Tässä nämä tärkeimmät. Ei muuta kuin panemaan.

Tuomas Enbuske on 31-vuotias helsinkiläinen toimittaja, jonka perheeseen kuuluvat avovaimo ja vuoden vanha Elaisa-tytär.

Kolumni on julkaistu Vauva-lehdessä 2/2010.

Saako lisää? Maitovaihe on lopulta lyhyt aika lapsen elämässä. Nyt  Nuutille maistuu moni muukin ruoka. Kuva: Satu Kemppainen

Sannan molemmat pojat ovat kasvaneet pääosin äidinmaidonkorvikkeella. Pulloruokinnassa harmittaa vain ympäristön asenne.

Kahdeksankuinen Nuutti imaisee viimeiset hörpyt maitopullosta ja jaksaa taistella vielä hetken nukkumattia vastaan. Äiti Sanna laskee hänet hellästi pinnasänkyyn.

Pullolle nukahtava vauva on tässä keittiössä tuttu näky. Myös Nuutin isoveli Hermanni, 3, kasvoi aikanaan pääosin äidinmaidonkorvikkeella.

– Hermanni painoi syntyessään vain 2190 grammaa. Hän ei jaksanut imeä rintaa kuin kymmenen minuuttia kerrallaan ja oli senkin jälkeen ihan hikinen, Sanna muistelee esikoisensa ensimmäisiä viikkoja.

Imetys-lisämaito-pumppausrumbassa kului tunti kerrallaan, kolmen tunnin välein, vuorokauden ympäri. Kaksi kuukautta Sanna jaksoi sitä pahimmillaan puolentoista tunnin yöunilla. Sitten voimat loppuivat, ja Hermanni siirtyi korvikkeelle.

Kun Nuutti syntyi, kaikki oli toisin. Poika oli alusta saakka rinnalla kuin ammattilainen.

– Olin ihan fiiliksissä, että jes, nyt tämä sujuu. Opetimme silti vauvan myös pullolle, jotta isäkin voisi osallistua hoitoon.

”Ehkä imetys olisi voinut jatkua, mutta olin siihen liian loppu.”

Nuutin kanssa imetys meni loistavasti kaksi kuukautta. Sitten koko perhe sairastui rajuun enterorokkoon.

– Rintani ja Nuutin kitalaki olivat täynnä kipeitä rakkuloita. Imetys oli tuskaa molemmille. Lopulta Nuutti ei huolinut rintamaitoa edes pullosta, korviketta kyllä. Ehkä hän yhdisti äidinmaidon maun kipuun.

Kun tauti oli selätetty, Sanna yritti käynnistää imetystä uudestaan, mutta maito oli ehtinyt vähentyä. Perhe oli vasta toipumassa, kaikki nukkuivat huonosti, ja kolmivuotias Hermannikin tarvitsi äidin huomiota.

– Ehkä imetys olisi voinut jatkua, jos olisin pystynyt istumaan sohvalla ja imettämään Nuuttia tuntikausia putkeen, mutta olin siihen liian loppu.


Ruoka-aika. Samuli-isän sylissä Nuutin on niin hyvä syödä, että siihen voi vaikka nukahtaa. Usein niin käykin.

Sannalle oli lopulta valtava helpotus, kun neuvolan terveydenhoitaja antoi ikään kuin luvan lopettaa.

– Menin poikien kanssa neuvolaan naama harmaana ja väsymystäni itkien. Ihana terveydenhoitajamme totesi myötätuntoisesti, että jos imetys ei tuntunut minulle ihan äärettömän tärkeältä, hänestä voisin kyllä lopettaa yrittämisen. Nuutti oli jo saanut maidostani paljon hyötyjä, ja oli tärkeää turvata minun jaksamiseni.

Niin Nuutistakin tuli pullopoika. Sannasta se ei lopulta tuntunut kovin pahalta. Hän oli jo nähnyt, kuinka täydellinen lapsi Hermannistakin oli korvikkeella kasvanut.

– Olen sellainen, etten jaksa jäädä vellomaan vaikeuksissa. Mieluummin yritän löytää ratkaisun ja mennä eteenpäin.

Pulloruokinnassa harmittaa oikeastaan vain ympäristön asenne. Jotkut kokevat oikeudekseen neuvoa asiassa, joka ei kuulu kellekään muulle kuin äidille itselleen.

”Tuntui ärsyttävältä selitellä asiaa vieraalle.”

– Kun vielä imetin Nuuttia, eräs tuttava näki vaunukopassa maitopullon ja ihmetteli suureen ääneen, miksen imetä poikaa kaikkialla. Minusta paikallisjunassa imettäminen oli turhan hankalaa. Tuntui ärsyttävältä selitellä asiaa vieraalle.

Oli Sannalle silti pettymys, kun Nuutin hyvin sujunut imetys päättyi niin yllättäen. Kerran hän purki asiaa ystävälleen, joka oli täysimettänyt vauvaansa. Tämä lohdutti, että ekaluokan opettaja ei näe, ketä lapsista on imetetty ja kuinka kauan.

– Kun lakkasin ahdistumasta imetyksestä ja väsyttämästä itseäni, saatoin käyttää energiani siihen, että olin ihan eri tavalla läsnä lapsilleni.

Amanda ja Matleena auttavat Nelliä valitsemaan lahjoituksista nuorille sopivia vaatteita. Perheeseen kuuluu myös Tiia, 21, jolle yritetään saada virallista asemaa aikuisadoption kautta. Kuva:  Tuomas Kolehmainen

On tärkeää oppia huomaamaan muiden hätä, Nelli Niemelä sanoo.

Rapa roiskui, kun Hermanni, 12, pyöräili koulusta kaverinsa luo ja huomasi pojan, joka seisoi allapäin pyöränsä luona. Ketjut olivat pudonneet. Hermannille on täysin selvä juttu pysähtyä auttamaan.

Niemelän perheen äiti Nelli kuuli tapahtuneesta vain, koska ohiajanut tuttava sattui silminnäkijäksi ja kertoi tilanteesta Nellille myöhemmin.

Nelli ja Miika Niemelälle muiden auttaminen on elämäntapa, johon he kannustavat myös lapsiaan.

Muiden hädän huomaaminen on Nellille ja Miikalle tuttua myös töissä, sillä kumpikin työskentelee Icehearts-järjestössä. Idea on, että syrjäytymisvaarassa olevista esikouluikäisistä lapsista kootaan urheilujoukkue, joiden vetäjä kulkee lasten rinnalla 12 vuoden ajan. Kasvattaja on lasten tukena arjen pulmissa ja luo lapsille turvallisen yhteisön muista joukkuekavereista. Tällä hetkellä toimintaa on kymmenellä eri paikkakunnalla.

Nelli vetää tyttöjen salibandyjoukkuetta.

– Icehearts-tyttöni ovat yhdessätoista eri koulussa, ja käyn joka viikko niistä kahdeksassa. Tulen mukaan oppitunnille tai olen mukana neuvottelemassa, jos koulussa tai kotona on pulmia.

”Puhumme kotona paljon siitä, miksi tällaista tukea tarvitaan ja miksi me olemme siinä asemassa, että voimme auttaa.”

Myös Hermanni, Amanda, 14, ja Matleena, 8, ovat mukana toiminnassa joukkuekavereina. Muiden auttaminen näkyy perheen kotona muutenkin konkreettisesti. Nellin lajitellessa lahjoitettuja vaatteita hän saattaa kertoa etsivänsä päällepantavaa kolmen tytön perheeseen ja pyytää lapsiaan valitsemaan heille nuorten tyyliin sopivia vaatteita.

– Puhumme kotona paljon siitä, miksi tällaista tukea tarvitaan ja miksi me olemme siinä asemassa, että voimme auttaa.

Isän ja äidin muille jakama huomio aiheuttaa silloin tällöin myös mustasukkaisuutta ja napakkaa palautetta. Esimerkiksi vanhin tytär Amanda saattaa joskus tiuskaista, pitääkö juuri heidän aina olla auttamassa kaikkia.

– Silti hänkin on heti tukena, jos huomaa muiden olevan vaikeuksissa, Nelli sanoo.

Meidän Perhe 12/2017