Kumpi se nyt sitten on, geenit vai kasvatus? Kumpi vaikuttaa enemmän siihen, tuleeko lapsesta tolkun ihminen? Tästä on käyty vääntöä siitä saakka, kun perimä keksittiin.

Kumpi se nyt sitten on, geenit vai kasvatus? Kumpi vaikuttaa enemmän siihen, tuleeko lapsesta tolkun ihminen? Tästä on käyty vääntöä siitä saakka, kun perimä keksittiin.
Kreikkalaiset ovat mokanneet jo ennen nykyistä talouskriisiä. Antiikin Aristoteles nimittäin luuli, että kun mies pistää siemenensä naiseen kasvamaan, tuossa idussa on sisällä ihminen pienoiskoossa. Senpä takia nykytieteen keksimiseen saakka luultiin, että ihmisen kaikki ominaisuudet tulevat isältä. Äiti oli vain kasvualusta, kuin pelto jossa perunat kasvavat. Hämäystä lisäsi se, että ihan pikkuisena lapsi yleensä näyttää enemmän isältään. Luonto varmistaa näin, etteivät isät hylkää pikkuisiaan luullessaan heitä naapurin pelimiehen siittämiksi.
Ainakin oma tytärparkani oli syntyes-sään ihan näköiseni. Se saattaa tietysti johtua myös siitä, että kaikki vauvat isoine poskineen näyttävät minulta. No, viimeistään lapsen uhmaiässä minulle kävi selväksi, että joitain ominaisuuksia tyttärelleni on tullut äidiltäkin.

Nyt seuraa järkytys kasvatusoppaita neuroottisesti kahlanneille vanhemmille: kasvatus ei ole lainkaan niin oleellista kuin tähän saakka on luultu. Tieteen viimeisimpien tulosten mukaan kaikkein eniten lapsen kehitykseen vaikuttavat kaverit. Äiti olikin siis oikeassa, kun kielsi leikkimästä pahisten kanssa, sillä seura ilmeisesti todella tekee kaltaisekseen. Vanhemmistahan tuntuu aina siltä, että kirosanat ja muut koiruudet on opittu naapurin kakaroilta eikä kotoa. Tuo on ilmeisesti siis totta.
Kaveripiirin vaikutus näkyy monessa, mutta kyllä kotitaustakin vaikuttaa: mitä enemmän kotona on kirjoja, sitä korkeampi todennäköisesti on lapsen älykkyysosamäärä. Kielen kehityksen kannalta tärkeämpiä ovat silti kaverit kuin vanhemmat. Lapset omaksuvat esimerkiksi murteen, aksentin ja sanaston loppujen lopuksi kavereiltaan. Esimerkiksi meistä kumpikaan ei ole pääkaupunkiseudulta kotoisin. Silti tyttäremme on selkeästi alkanut käyttää pääkaupunkiseudun ruotsia, jota dagiksessa puhutaan, tyyliin ”peppaakaakoo med pudääsokkäää”.
Voimakkaimmin lasten ja vanhempien kielenomaksumisen eron huomaa maahanmuuttajista. Suomeen aikuisena tulleilla maahanmuuttajilla on yleensä voimakas aksentti. Heidän Suomessa syntyneet lapsensa taas puhuvat tavallisesti täysin virheetöntä suomea ja naureskelevat vanhempiensa­ kielioppivirheille. Näin on käynyt myös jenkeissä, joissa italialaisten, puolalaisten ja latinoiden lapset puhuvat sujuvaa amerikan­englantia.

Koko nykyinen psykologiahössötys lähtee perusajatuksesta ”syytä äitiä”. Ajatellaan, että vanhemmat luovat lapselle traumoja, joita sitten selvitellään loppuelämä kalliissa terapioissa. Usko lapsuuden ratkaisevaan merkitykseen on läpäissyt koko kulttuurin niin, että harvoin edes mietitään, onko sille tieteellisiä todisteita. Vaikka vanhemmat siis aiheuttavat kaiken pahan, on nykykäsityksen mukaan isättömyys lapselle kamalaa ja äidittömyys vielä kamalampaa.
Äitimyyttiin kuuluu se, ettei lapsi kerta kaikkiaan voi olla onnellinen ilman äitiä. Ajatus siitä, että ihminen peilaa kaikkia myöhempiä suhteitaan äitisuhteeseensa on yleinen. Alun perin sen keksi brittiläinen psykologi John Bowlby. Keittiöpsykologit taas useasti sanovat, että tyttö valitsee myöhemmin samanlaisia miehiä kuin oma isä. Valitettavasti kumpikaan teoria ei pidä paikkaansa, vaikka ne elävät sitkeästi. Uusimmat tutkimustulokset sanovat, että lapsella voi olla luottamussuhde ihan keneen tahansa. Kaikkein oleellisinta on, että lapsella on joku luotettava aikuinen arjessaan. Sen sijaan ilman kavereita elävä lapsi on onnettomampi kuin ilman biologisia vanhempia elävä.

Pitäisikö tästä sitten päätellä, ettei vanhemmuudella ole mitään väliä? Ei tietenkään. Vanhemmuus on lapselle tosi tärkeää. Mutta kun lapsesi parin vuosikymmenen päästä syyttää sinua kaikista ongelmistaan, voit huoletta vilauttaa hänelle tätä kolumnia. Vaikeudet eivät ole sinun vikasi, vaan naapurin kakaroiden.

Tuomas Enbuske on 34-vuotias helsinkiläinen toimittaja, jonka perheeseen kuuluvat avovaimo ja 3-vuotias Elaisa-tytär.

Kolumni on julkaistu Vauva-lehdessä 12/2011.

Kumpi se nyt sitten on, geenit vai kasvatus? Kumpi vaikuttaa enemmän siihen, tuleeko lapsesta tolkun ihminen? Tästä on käyty vääntöä siitä saakka, kun perimä keksittiin.
Kreikkalaiset ovat mokanneet jo ennen nykyistä talouskriisiä. Antiikin Aristoteles nimittäin luuli, että kun mies pistää siemenensä naiseen kasvamaan, tuossa idussa on sisällä ihminen pienoiskoossa. Senpä takia nykytieteen keksimiseen saakka luultiin, että ihmisen kaikki ominaisuudet tulevat isältä. Äiti oli vain kasvualusta, kuin pelto jossa perunat kasvavat. Hämäystä lisäsi se, että ihan pikkuisena lapsi yleensä näyttää enemmän isältään. Luonto varmistaa näin, etteivät isät hylkää pikkuisiaan luullessaan heitä naapurin pelimiehen siittämiksi.
Ainakin oma tytärparkani oli syntyes-sään ihan näköiseni. Se saattaa tietysti johtua myös siitä, että kaikki vauvat isoine poskineen näyttävät minulta. No, viimeistään lapsen uhmaiässä minulle kävi selväksi, että joitain ominaisuuksia tyttärelleni on tullut äidiltäkin.

Nyt seuraa järkytys kasvatusoppaita neuroottisesti kahlanneille vanhemmille: kasvatus ei ole lainkaan niin oleellista kuin tähän saakka on luultu. Tieteen viimeisimpien tulosten mukaan kaikkein eniten lapsen kehitykseen vaikuttavat kaverit. Äiti olikin siis oikeassa, kun kielsi leikkimästä pahisten kanssa, sillä seura ilmeisesti todella tekee kaltaisekseen. Vanhemmistahan tuntuu aina siltä, että kirosanat ja muut koiruudet on opittu naapurin kakaroilta eikä kotoa. Tuo on ilmeisesti siis totta.
Kaveripiirin vaikutus näkyy monessa, mutta kyllä kotitaustakin vaikuttaa: mitä enemmän kotona on kirjoja, sitä korkeampi todennäköisesti on lapsen älykkyysosamäärä. Kielen kehityksen kannalta tärkeämpiä ovat silti kaverit kuin vanhemmat. Lapset omaksuvat esimerkiksi murteen, aksentin ja sanaston loppujen lopuksi kavereiltaan. Esimerkiksi meistä kumpikaan ei ole pääkaupunkiseudulta kotoisin. Silti tyttäremme on selkeästi alkanut käyttää pääkaupunkiseudun ruotsia, jota dagiksessa puhutaan, tyyliin ”peppaakaakoo med pudääsokkäää”.
Voimakkaimmin lasten ja vanhempien kielenomaksumisen eron huomaa maahanmuuttajista. Suomeen aikuisena tulleilla maahanmuuttajilla on yleensä voimakas aksentti. Heidän Suomessa syntyneet lapsensa taas puhuvat tavallisesti täysin virheetöntä suomea ja naureskelevat vanhempiensa­ kielioppivirheille. Näin on käynyt myös jenkeissä, joissa italialaisten, puolalaisten ja latinoiden lapset puhuvat sujuvaa amerikan­englantia.

Koko nykyinen psykologiahössötys lähtee perusajatuksesta ”syytä äitiä”. Ajatellaan, että vanhemmat luovat lapselle traumoja, joita sitten selvitellään loppuelämä kalliissa terapioissa. Usko lapsuuden ratkaisevaan merkitykseen on läpäissyt koko kulttuurin niin, että harvoin edes mietitään, onko sille tieteellisiä todisteita. Vaikka vanhemmat siis aiheuttavat kaiken pahan, on nykykäsityksen mukaan isättömyys lapselle kamalaa ja äidittömyys vielä kamalampaa.
Äitimyyttiin kuuluu se, ettei lapsi kerta kaikkiaan voi olla onnellinen ilman äitiä. Ajatus siitä, että ihminen peilaa kaikkia myöhempiä suhteitaan äitisuhteeseensa on yleinen. Alun perin sen keksi brittiläinen psykologi John Bowlby. Keittiöpsykologit taas useasti sanovat, että tyttö valitsee myöhemmin samanlaisia miehiä kuin oma isä. Valitettavasti kumpikaan teoria ei pidä paikkaansa, vaikka ne elävät sitkeästi. Uusimmat tutkimustulokset sanovat, että lapsella voi olla luottamussuhde ihan keneen tahansa. Kaikkein oleellisinta on, että lapsella on joku luotettava aikuinen arjessaan. Sen sijaan ilman kavereita elävä lapsi on onnettomampi kuin ilman biologisia vanhempia elävä.

Pitäisikö tästä sitten päätellä, ettei vanhemmuudella ole mitään väliä? Ei tietenkään. Vanhemmuus on lapselle tosi tärkeää. Mutta kun lapsesi parin vuosikymmenen päästä syyttää sinua kaikista ongelmistaan, voit huoletta vilauttaa hänelle tätä kolumnia. Vaikeudet eivät ole sinun vikasi, vaan naapurin kakaroiden.