"Olin ajatellut, että siirrän hoitovastuun lapsen isälle isäkuukauden kunniaksi. Ja silti minusta tuntuu, että vauva on minun kanssani koko ajan. En ymmärrä, miten miehet sen tekevät."

Juuri kun tuntuu siltä, ettei Suomen talvi pääty koskaan, on isäkuukauden aika. Pakkaamme puurohiutaleita mukaan ja matkustamme koko perhe tropiikkiin.

Olen pakahtua onnesta jo ensimmäisenä päivänä katsellessani casuarinapuiden oksien lomasta turkoosina välkkyvää merta. Makaan riippumatossa ja pelkkiin vaippoihin puettu lapseni nukkuu päiväunia kainalossani. Neuvolan Ulla sen sanoi: ”Auringonvalo ja lämpö tekevät hyvää koko perheelle” – ja neuvoi ottamaan lapselle aurinkolasit mukaan.

Kymmenen tunnin yölennolla minä en nukkunut silmäystäkään ja lapsikin vain reilun tunnin. Siinä missä kaikki muut pienokaiset kuorsasivat sitä syvemmin, mitä rajumpi turbulenssi oli, meidän pikku ikiliikkujamme konttasi innoissaan lentokoneen käytävää päästä päähän hamuten suuhunsa sämpylänmuruja, nukkuvien ihmisten pashminahuiveja ja sammuneiden hikisiä sukkia.

Jatkolennolla poika tempaisi lentoemännän kärrystä lautasellisen majoneesisalaattia ja paiskasi koko annoksen näyttävässä kaaressa minun, lentoemännän ja vieressämme istuneen saksalaisen naisparin päälle. Lapsi oli ainoa, jota tilanne nauratti.

Thaimaassa on aivan ihanaa, vaikka unohdimmekin itkuhälyttimen ja vauvan aurinkolasit kotiin. Paikan päällä kumpiakaan ei tunneta. Optikkoliikkeissä naureskellaan hämmentyneesti ajatukselle vauvan aurinkolaseista. Elektroniikkakaupan myyjä tarjoaa vauvan muotoista herätyskelloa, kun ystävämme yrittävät ostaa meille isommalta naapurisaarelta baby alarmia. Lataamme älypuhelimiin baby alarm -sovelluksen ja vietämme monta iltaa rantabaarissa arvuutellen, toimiiko sovellus oikeasti vai ei.

Olen salaa tyytyväinen, että aurinkolasit jäivät kotiin. Käytin kotona monta päivää etsien siedettävän näköisiä vauvojen aurinkolaseja niitä löytämättä. Lasit päässään maailman suloisin poikani näyttää sieluttomalta typerykseltä. Samalla tunnen syyllisyyttä siitä, että lapsen verkkokalvot vaurioituvat huolimattomuutemme tähden lopullisesti. Syytän asiasta varmuuden vuoksi miestäni.

Saan synninpäästön tarkkaillessani naapurissamme asuvaa viiden perheen ruotsalaislaumaa. Äidit tekevät mangopuun alla ringissä käsitöitä makramee-tekniikalla ja syöttävät lapsilleen purkista ruotsalaista luomumangososetta. Isät työntävät matkarattaita vaivattomasti syvässäkin hiekassa, kantavat vauvoja reilun kaupan puuvillasta valmistetuissa kantorepuissa ja iltaisin käärivät pienokaisensa lempeästi hyttysverkkoon. Lapset ovat kauniisti ruskettuneita ja hyväkäytöksisiä. Yhdelläkään ei ole UV50-suojakertoimella varustettua pitkähihaista uima-asua ja leveälieristä aurinkohattua niin kuin meidän lapsellamme. Ruotsalaislapsilla ei myöskään ole aurinkolaseja. Minä luotan heihin täysin – paitsi soseasiassa.

Olen iloinen, etten pakannut matkalaukullista soseruokia ja äidinmaidonkorviketta mukaan. Lapsi rakastaa tuoreita kookospähkinöitä, riisiä, munakokkelia ja kaikkia niitä hedelmiä, joiden nimiä en edes tiedä. En jaksa huolestua siitä, etten löydä kaupasta maustamatonta jogurttia, johon ei ole lisätty sokeria ja että lapseni leikkii paikallisilla leluilla, joissa on takuuvarmasti sata kiloa ftalaatteja. Me olemme nyt lomalla.

Olen huolissani ainoastaan siitä, etten ehdi joka päivä hierontaan tai pedikyyriin. Joogaamaankaan en pääse kertaakaan – ja syytän siitä ainoastaan itseäni. Olin ajatellut, että siirrän hoitovastuun lapsen isälle isäkuukauden kunniaksi. Ja silti minusta tuntuu, että vauva on minun kanssani koko ajan. En ymmärrä, miten miehet sen tekevät.

Yhdessä asiassa olen tiukkana. Silloin, kun on vaipan vaihtamisen aika, tyrkkään haisevan pojan isälleen ja vetoan isäkuukauteen. Sillä eikö isäkuukausi olekin yhteiskunnan tarjoama mahdollisuus isille syventää luottamussuhdetta lapsensa kanssa ja saada todellista tuntumaa vauva-arjen pyörittämisestä?

Varsinkin isille on oikein tarpeellista saada kokemus siitä, millaista on pelata venkoilevan lapsen ja kakkavaipan kanssa pikkuriikkisessä thaimaalaisessa vessassa, jossa paperia, hoitopöytää, saippuaa tai juoksevaa vettä ei välttämättä ole. Siinä kiteytyy kaikki. Matkailu avartaa.

Maria Veitola on 39-vuotias toimittaja, jonka perheeseen kuuluu mies ja huhtikuussa 2012 syntynyt poika. Maria kertoo kolumnissaan, miten hän opettelee äidiksi yrityksen ja erehdyksen kautta.

Vierailija

Matkailu avartaa

Niinpä... On myös sellaisia isiä, jotka oikeasti haluavat ottaa vastuuta ja hoitavat vauvaa/vauvoja asenteella. Viittaan Vauva-lehden kolumnistiin "Oppia isä kaikki". Kannattaa tutustua! Eikä muuten ole mikään nössöisukki, vaan huolehtii myös siitä, että vaimo ja hän itse pystyvät pitämään huolta mm. fyysisestä kunnostaan. Toivotan teidän perheelle ihanaa Thaimaan lomailua ja tyrkkää vaan vauvelia isille (kyllä hän osaa).
Lue kommentti
Vierailija

Matkailu avartaa

Löysin vasta nämä loistavat ja niin lohdulliset kolumnisi ja olen hykerrellen lukenut ne. Sain itse lapseni ennen internetin aikakautta ja vieraassa maassa ilman internetin tarjoamaa lohtua, vertaistukea ja vastausta suunnilleen jokaiseen kysymykseen maan ja taivaan välillä, nuori äiti (=silloinen minä) on aika yksin ja eksyksissä. Varsinkin, jos tukiverkkoa ei ole. No minulla ei ollut, jos anoppia ei lasketa (ei lasketa!). Joten hoidan itseäni nyt jälkikäteen vauva-aiheisilla kolumneilla,...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Emme halua arkea, jossa pitäisi esittää jotain, mitä ei ole. Meitä varten ei ole se, että kävisimme kaupungilla ottamassa kahviloissa Instagram-kuvia, sanoo amerikkalaista jalkapalloa harrastava Pilvi. Kuva: Milka Alanen
Emme halua arkea, jossa pitäisi esittää jotain, mitä ei ole. Meitä varten ei ole se, että kävisimme kaupungilla ottamassa kahviloissa Instagram-kuvia, sanoo amerikkalaista jalkapalloa harrastava Pilvi. Kuva: Milka Alanen

Pienten kaksosten vanhemmat Pilvi ja Jimi harrastavat amerikkalaista jalkapalloa vuorovedoin yhteensä 20 tuntia viikossa. 

Illalla puoli kahdeksalta Pilvi ja Jimi tekevät eteisessä nopean vaihdon. Pilvi saapuu kotiin uimaopettajan töistään, Jimi lähtee kohti iltatreenejä.

Aikataulu on tarkka. Pari kertaa Pilvi on tullut kotiin kymmenen minuttia aikaisemmin, jolloin yksivuotiaat Peetu ja Iivo olivat vielä hereillä. Se oli vikatikki. Kiukku ja huuto alkoivat heti.

Jimin ja Pilvin perheessä omaa aikaa järjestetään vuoroilloin. Usein se tarkoittaa yhtä asiaa: amerikkalaista jalkapalloa.

Kun toinen lähtee kentälle, toinen jää lasten kanssa kotiin.

Jimi valmentaa koulunkäynninohjaajan työnsä ohella Porvoo Butchersin miesten joukkuetta, Pilvi on ohjissa saman seuran naisten joukkueessa.

Jimin joukkue treenaa kolmesta neljään kertaa viikossa, Pilvillä harjoituksia on kahdet. Kun toinen lähtee kentälle, toinen jää lasten kanssa kotiin.

– Olen harrastanut jenkkifudista 13-vuotiaasta asti, ja se on aina ollut minulle omaa aikaa. Saan siitä edelleen virtaa, Pilvi sanoo.

Vakiotreeniajat Pilvi ja Jimi ovat saaneet sovittua eri päiville. Etenkin kesällä päällekkäisyyksiä kuitenkin tulee. Silloin Jimi ja Pilvi tekstaavat isovanhempien Whatsapp-ryhmään tai soittavat sisaruksille ja kummeille. Jos kukaan ei pääse hoitoapuun, Pilvi jää kotiin. Miesten sarjataso kiilaa naisten ykkösdivarin edelle.

– Ei tämä toimisi, jos emme molemmat olisi lajissa mukana ja ymmärtäisi, miten paljon aikaa laji vaatii. Jos toisella olisi täysin eri harrastukset, arkea olisi vaikeampi sumplia, Jimi sanoo.

”Tajusimme, ettei kaikkea voi tehdä yhdessä. Pitää olla myös täysin omia juttuja.”

Laji on opettanut parille myös sen, miten tärkeää oma aika on. Kun Pilvi ja Jimi muutama vuosi sitten valmensivat samaa joukkuetta, syntyi parisuhteen isoin riita. Ajatukset pelistä erosivat niin paljon, että lusikoiden jako kävi jo mielessä.

– Tajusimme, ettei kaikkea voi tehdä yhdessä. Pitää olla myös täysin omia juttuja, muuten yhdessäolostakaan ei tule yhtään mitään, Pilvi sanoo.

Parilla kuluu lajiin yhteensä vähintään parikymmentä tuntia viikossa. Silti Pilvistä ja Jimistä ei tunnu, etteivät he ehtisi nähdä toisiaan. Aamut ja sunnuntait ovat perheen yhteistä aikaa, ja silloin ollaan kaikki yhdessä ilman tarkkoja aikatauluja.

Meidän Perhe 5/2018

Mietitkö vielä tarjottavaa juhliin, myyjäisiin tai nyyttäreille? Kokosimme helpot ja ihanat reseptit.

1. Pannukakkurulla

Helppo pannukakkurulla täytetään hillolla tai tuoreilla marjoilla sekä kermaisella rahkalla.

Kuva: Niina Behm ja Soile Saarelainen
Kuva: Niina Behm ja Soile Saarelainen

2. Kakkaemojimarengit

Höpsöt kaakaopikkuleivät sopivat synttäreille, nyyttikesteille tai vaikka huumorintajuisen open lahjaksi. Ne syntyvät äkkiä vain muutamasta raaka-aineesta. Kun käsittelet marenkivaahtoa hellästi, se ei lätsähdä.  

Kuva: Panu Pälviä
Kuva: Panu Pälviä

3. Minecraft-mokkapalat

Perinteisiin mokkapaloihin tulee uutta kierrettä, kun niiden kuorrute värjätään vihreäksi. Bonus: kuorrute voi värjätä huulet!

Kuva: Juha Salminen
Kuva: Juha Salminen

4. Omar-palat

Vaihda mokkapalojen kuorrute toffeiseen, ja tarjoa vaikka tuoreiden marjojen kanssa. Vastustamattoman hyvää!

Kuva: Tuomas Kolehmainen
Kuva: Tuomas Kolehmainen

5. Pinkit donitsit uunissa

Näitä donitseja ei tarvitse uppopaistaa, ja kuorrutteet voi tehdä vaikka kauden marjoista. Pinoa valmiit donitsit vuoreksi, ja juhlakattaus on valmis. Huippuresepti löytyy Soppa365:stä.

Kuva: Pia Inberg
Kuva: Pia Inberg

6. Keksitikkarit

Hätäisen keksitikkarit syntyvät valmiista kekseistä, jotka tarvitsevat vain kuorrutteen. Jos aikaa on, tee keksit alusta asti. 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.