Kuva: Tuomas Kolehmainen
Kuva: Tuomas Kolehmainen

”Sanotaan, että kahdeksan kuukauden ikäisen vauvan yöunet pidentyvät kuin itsestään. Eivät tässä perheessä, eivät näillä geeneillä.”

Miten yö meni? kysyn mieheltäni kuin robotti. Hän on nukkunut painajaisia näkevän esikoisen kanssa, minä rinnalla viihtyvän vauvan.

Sanotaan, että kahdeksan kuukauden ikäinen vauva ei enää tarvitse yöruokintaa, ja unet pidentyvät kuin itsestään. Eivät tässä perheessä, eivät näillä geeneillä. Me emme ole nukkuneet kunnon yöunia kahteen ja puoleen vuoteen.

Päiväunet ovat Karibian-risteilyyn verrattavia elämyksiä. Neuvottelemme puolisoni kanssa vartin lepohetkistä kuin Nalle Wahlroos yritysfuusioista.

Mehän selviämme valvovien lasten kanssa paremmin kuin hyvin! Mehän olemme jo käyneet väsyttävän vanhemmuuden bootcampin!

Olemme puolisoni kanssa molemmat työskennelleet aamuradiossa, ja tottuneet heräämään hyvin aikaisin. Meillä on ammattitaito, jolla pystymme puhumaan aamuhämärissä tuntikausia sadoille tuhansille ihmisille. Me osaamme valvoa. Näin kuvittelin, kun odotin esikoistamme.

Olin naiivi. Eräänä päivänä havahduin, kun huomasin meidän keskustelevan aamiaispöydässä siitä, kuinka paljon olisimme valmiita maksamaan kahdesta lisätunnista yöunta. Taisi olla 550 euroa.

Lapsen uni on yksi niistä asioista, joista vanhemmat eivät voi päättää. Lapsi päättää, nukkuuko hän vai leikkiikö mieluummin peitonkulmalla.

Tilannetta voi ratkoa rutiineilla, rauhoittumiskeinoilla ja unikoululla. Näistä huolimatta tilanne saattaa pysyä ennallaan, tai palata vanhaan pienen ajan kuluttua. Ihmetemppuna markkinoitavaan unikouluun ei kaikista vanhemmista – kuten minusta – ole.

Todennäköisesti parin vuoden päästä lapsi heräilee ja kömpii viereen muusta syystä. Koululaisen kanssa valvomme pahoja unia ja teini-ikäistä odotamme aamuun asti yöriennoista.

Valvominen on tullut jäädäkseen.

Parhaiten minua auttaa väsymyksen keskellä ajatus, että minäkään en tykkää nukkua. Mieluitenhan kukkuisin kaiket yöt leffoja katsoen tai ystävien kanssa riekkuen. Miksi oikein odotin aamuun asti nukkuvia lapsia?

Hehän vain ovat äitinsä poikia.

Perheemme unitalouden taantuma kestänee siis varovaistenkin asiantuntija-arvioiden mukaan 15 vuotta. Sen kanssa on elettävä.

Leveämpi parisänky on jo tilattu.

Marja Hintikka on 35-vuotias toimittaja, joka elää ruuhkavuosia aviopuolisonsa, kaksivuotiaan esikoisen sekä tammikuussa 2015 syntyneen vauvan kanssa. Marjan mielestä vanhemmuudessa tärkeintä on heittäytyä ja nauttia – hällä väliä kaapin pohjalla pyörivistä parittomista vauvansukista.

Lue lisää

Marja Hintikka: Meikkaan, olen siis olemassa

Marja Hintikka: ”Vanhemmuus on maraton”

Tyttärensä yksinhuoltaja Jani Toivola sai uusperheen samaan aikaan, kun toipuminen uupumuksesta oli kesken. – Opettelemme nyt omaa arkea, Jani sanoo.

”Tänään oli huono aamu: tyttäreni Aili ei olisi halunnut nousta ja kiukutteli kaikesta. Puuro oli pahaa, vaatteet väärät ja toppahousut tuntuivat huonoilta.

Taputin silti itseäni olalle, että selvisin hyvin. En hermostunut vaan ymmärsin, että Aili on vasta nelivuotias ja toimii sen mukaan.

Vuosi sitten syksyllä hermostuin lähes kaikesta. Vaikka arki uhmaikäisen kanssa on täynnä kieltoja ja käskyjä, meillä se oli myös riitoja ja huutamista. Kun Aili heittäytyi maahan päiväkodin edessä, huusin, että tiedätkö, miten rankkaa minulla on. Lapsen normaali käytös, jossa hän ei hahmota tunne-elämäänsä ja hakee rajojaan, tuntui minusta kohtuuttomalta, ja purin häneen muuta pahoinvointiani.

Tunsin häpeää, että olen epäonnistunut vanhempana, ja mietin pitkään, milloin olen tarpeeksi sairas hakemaan apua. Joka päivä kotiin saapui ohuempi versio minusta. En halunnut, että ilottomuuteni ja laahaava mieleni tarttuu tyttäreeni.

Mietin myös, tuleeko vastaan hetki, jolloin ylitän rajan, josta en voi palata. En usko, että esimerkiksi kukaan lastaan lyövä kuvittelee kykenevänsä sellaiseen, mutta uskon, että meissä on kaikki ne puolet. Täytyy itse pitää huolta, ettei elämä kärjisty sellaiseksi, että pahimmat puolet tulevat esiin.

Oli helpotus, kun lääkäri sanoi, että minulla on keskivaikea masennus ja työuupumus. Jäin sairauslomalle seitsemäksi kuukaudeksi.

”Kyllä pärjään, vastasin. Oikeasti olisin kaivannut, että joku olisi vain ilmoittanut, että tulen sinne, ja vallannut kodin ruokakassin kanssa.”

Kaikki pysähtyi kuin leikaten. Aamulla sain keskittää voimani siihen, että saan Ailin tarhaan. Kun pyöräilin kotiin, aamuruuhka tuntui epätodelliselta. Päivällä en tehnyt mitään. Keräsin voimia, että jaksoin hakea Ailin ja olla hänen kanssaan.

Äiti, siskot ja lähimmät ystävät auttoivat paljon. He tarjoutuivat hakemaan Ailia tarhasta ja ottivat hänet hoitoon muutamaksi tunniksi.

Laajemmassa piirissä jäin kuitenkin aika omilleni, sillä ystävillä oli kiire omissa ruuhkavuosissaan. He kyllä laittoivat viestejä, miten jaksat ja pärjäätkö. Kyllä pärjään, vastasin. Oikeasti olisin kaivannut, että joku olisi vain ilmoittanut, että tulen sinne, ja vallannut kodin ruokakassin kanssa. Jälkikäteen ajatellen olen itsekin ohittanut samanlaisia tilanteita: kysynyt vointia ja uskonut vastausta, kun olisin voinut vain soittaa ovikelloa.

”Jos minulla on puoliso, sen täytyy tapahtua koko elämäni ehdoilla.”

Paljon auttoi se, etten käynyt tätä läpi yksin. Tapasin kumppanin juuri ennen kuin jäin sairauslomalle. Hän ei säikähtänyt vaan sanoi heti, että auttaa niin paljon kuin pystyy. On vapauttavaa olla heti parisuhteen alussa paljaimmillaan. Kokemus lähensi meitä, ja muutimme kesällä yhteen.

Se oli iso muutos: olin lapsen ensimmäiset vuodet yksinhuoltajana. Oli ihmeellistä, että nyt pääsin käymään spontaanisti ruokakaupassa tai saatoin pyytää häntä katsomaan Ailia tunnin.

Yhden asian ymmärsin nopeasti. En voi pitää yllä rinnakkain kahta elämää, uutta rakkaussuhdetta ja lapsiarkea. Se olisi liian raskasta eikä edes todellista. Jos minulla on puoliso, sen täytyy tapahtua koko elämäni ehdoilla.

Enkä voi varjella toista ihmistä todellisuudeltani, sillä kumppanille olisi ihan yhtä raskasta elää kahta elämää: olla uudessa suhteessa ja vieraskorea lapselle. Kävimme ihan konkreettisen keskustelun, että sinä saat ja sinun täytyy asettaa rajoja lapselleni. Keskustelimme myös, että sinun ei tarvitse koko aikaa viihdyttää lasta ja olla kiva setä, vaan elämää on, että lapselle voi sanoa, että nyt sii-votaan tai katso hetki iPadia, kun minulla on töitä.

”Olemme sopineet, että puolisoni hakee Ailin tarhasta kaksi kertaa viikossa.”

Olemme puhumalla hakeneet rajoja uudelle arjellemme, sillä ei ole mallia, miten toimii kahden miehen uusperhe. Me luomme sen itse. Olemme sopineet, että hän hakee Ailin tarhasta kaksi kertaa viikossa. Selkeys on helpompaa puolisollenikin.

On silti iso opettelu, mitä tarkoittaa oikeasti, että minulla on lapsi ja vierelleni tulee uusi kumppani. Paljonko voin nojautua toiseen? Mitä voin pyytää häneltä suhteessa lapseen? Ja vaikka toinen sanookin, että tässä olen, miten pitkä tie on luottaa, että toinen jakaa tämän ihan oikeasti?

Se on varmasti vielä kesken. Minulla on omat pelkoni, ja olen tottunut kannattelemaan itseäni. Minun on vaikea pyytää apua, ja joka kerta minusta tuntuu, että tämä on viimeinen kerta, kun voin pyytää. Se tuli vastaan niin sairastumisessa kuin suhteessa.

”Tätä se rakkaus on: toinen ihminen sanoo, että älä huoli, kyllä me pärjätään.”

Viime kesänä, kun palasin töihin, tarvitsin puolisoni apua Ailin kanssa. Minua jännitti työ ja miten he pärjäävät kahdestaan kolme päivää, ja etsin valmiiksi hätänumerot ja hätänumeroiden hätänumerot, jos mökillä tapahtuisi jotakin.

Kun jätin heidät kahdestaan, liikutuin tosi paljon. Tajusin, että minulla on ihminen, joka jakaa kaiken kanssani. Ensimmäistä kertaa en tuntenut, että jäisin velkaa vaan että tämä menee yhteiseen pottiimme. Sillä hetkellä tajusin, että tätä se rakkaus on. Että toinen ihminen sanoo, että älä huoli, kyllä me pärjätään.”

Juttu on julkaistu Meidän Perheen numerossa 2/2018.

Tilaajille
Kun kavereille syntyy lapsia, Ilellä on yksi sääntö: älä pelottele tulevasta. ”Inhoan eniten sitä, kun joku sanoo, että odotapa vain, kun tulee se vaihe. Miksi pilaisin toisen iloa?”  Kuva: Milka Alanen
Kun kavereille syntyy lapsia, Ilellä on yksi sääntö: älä pelottele tulevasta. ”Inhoan eniten sitä, kun joku sanoo, että odotapa vain, kun tulee se vaihe. Miksi pilaisin toisen iloa?” Kuva: Milka Alanen

Ile Uusivuoren resepti pikkulapsiajan vaaran vuosiin on tämä: pitkä isyysvapaa, oma jumppatauko ja megaleveä sänky. – Tiedämme, että elämme nyt vaikeinta aikaa.

Kolme pientä lasta, isä ja eteinen. Ile Uusivuori on viemässä lapsia puistoon. Esikoispojalla, 4, on sukka huonosti, keskimmäisellä haalari ja kolmen vuoden uhma, ja kaikilla pinnassa hiki.

Kun pojat ovat valmiita, Ile laittaa heidät rappukäytävään, koska...