Kuva: Tuomas Kolehmainen
Kuva: Tuomas Kolehmainen

”Kun viimeksi sain pari tuntia omaa aikaa, käytin ensimmäisen vartin harjaten hiuksiani.”

Yksi, kaksi, kolme, neljä... Lasken sormilla kesken aamupuuron keittämisen. Kyllä, siitä todellakin on neljä päivää, kun viimeksi kävin suihkussa. Farkut ovat samat kuin synnäriltä lähtiessä. Ne mukavat ja edelleen ne ainoat, jotka mahtuvat jalkaan. Lempikampaukseni palmikkoponnari peittää mukavasti sekä hiusten rasvaisuuden että juurikasvun.

Kolmen vuoden aikana olen tehnyt räjähtäneenä asioinnin henkilökohtaisen ennätykseni – edes opiskeluaikojen krapula-aamut eivät yllä nykyiseen lähikauppalookiini. Välillä mietin, olenko todella se sama nainen, joka bailasi paljettitopissa Jennifer Lopezin tahtiin newyorkilaisella klubilla.

Olen se minä. Sama nainen, mutta erilainen.

Viime vuodet olen antanut kehostani kaiken kahdelle lapselleni. Kasvattanut heidät sisälläni, synnyttänyt ja imettänyt. Olen vapaaehtoisesti luopunut ruumiintemppelini hallinnasta, antanut kroppani korkeampaan tarkoitukseen. Ja olen hämmentynyt niistä ihmeteoista, joihin vartaloni kykenee.

Synnytykset ovat olleet elämäni ikimuistoisimpia kokemuksia, ja nautin siitä, että saan kokea äitiyden palkitsevaa kehollisuutta. Silti kaipaan välillä vanhaa itseäni. Myös ulkoisesti. Kun viimeksi sain pari tuntia omaa aikaa, käytin ensimmäisen vartin harjaten hiuksiani. Sen jälkeen meikkasin hitaasti ja antaumuksella. Se oli kuin meditaatiota.

Pinnallista, sanoo moni. Niin kai sitten. Monen mielestä kunnon äitiyteen kuuluu se, että unohtaa itsensä. Vaatimattomuus kaunistaa, senhän sanoi mummokin. Silti onnellisuusgurut paasaavat, että olo paranee hymyilemällä, koska ihmisen ulkoisella ja sisäisellä – pinnalla ja syvyydellä – on yhteys.

Sama logiikka pätee meikkaamiseen. Se on pieni rituaali, mutta se muistuttaa hetken siitä kuka olen. Se muistuttaa minua mieltymyksistäni ja rutiineistani. Siitäkin huolimatta, että hävikki on meikkikynä viikossa, koska lapsi haluaa tietenkin osallistua.

Ajattelen, siis olen. Se on yksi eniten siteeratuista filosofien lausahduksista. Mutta sen luoja, 1600-luvulla elänyt rationalisti René Descartes ei tainnut olla kahden pienen lapsen koti-isä. Viiden valvotun yön ja perheessä riehuneen noroviruksen jälkeen en todellakaan jaksa ajatella.

Minä meikkaan, siis olen.

Marja Hintikka on 35-vuotias toimittaja, joka elää ruuhkavuosia aviopuolisonsa, kaksivuotiaan esikoisen sekä tammikuussa 2015 syntyneen vauvan kanssa. Marjan mielestä vanhemmuudessa tärkeintä on heittäytyä ja nauttia – hällä väliä kaapin pohjalla pyörivistä parittomista vauvansukista.

Lue lisää

Marja Hintikka: ”Vanhemmuus on maraton”