"Ennen vanhemmuutta tiesin varmasti, millaista on hyvä vanhemmuus. Sitten periaate toisensa jälkeen katosi kuin pieru Saharaan."

Meillä mennään nukkumaan järjestelmällisten iltarutiinien saattelemina. Meillä ruokaillaan sujuvasti yhteisillä aterioilla. Pukeutumisesta ei neuvotella, eikä lapsen käteen anneta älypuhelinta. Meillä on homma hallussa!

Niinpä niin. Kaikenlaisia ihanteita ja periaatteita tulikin viriteltyä ennen lapsia. Kunnes rakkauden hedelmiä siunaantui kaksi-alle-kaksivuotiasta-tahtiin. Periaate toisensa jälkeen katosi kuin pieru Saharaan.

Olen klassinen suorittaja. Tein kuten nykyäidit ja -isät tutkimusten mukaan tekevät – heittäydyin vanhemmuuteen kuin unelmien työprojektiin. Suunnittelin ja hankin tietoa. Halusin olla läsnä, rauhallinen, viisas ja lapsilähtöinen. Otin selvää ja itsetutkiskelin. Ennen vanhemmuutta tiesin varmasti, millaista on hyvä vanhemmuus.

Nyt kahden lapsen äitinä tuntuu, etten tiedä siitä mitään, enkä haluakaan. Tieto lisää tuskaa, joten parempi mennä fiilispohjalta.

Mitä useamman lapsen vanhempi on kasvattanut, sitä vähemmän hänellä on periaatteita.

Kun juttelen konkarimutsien ja -faijojen kanssa, huomaan että mitä useamman lapsen vanhempi on kasvattanut, sitä vähemmän hänellä on periaatteita. Heistä huokuu ajatus, että lapsi päättää lopulta elämästään itse, eikä jälkikasvu ole osa vanhemman identiteettiä tai onnistumisen mittari. Kokemuksen myötä hälvenee kuvitelma siitä, että asiat olisivat omaa ansiota.

Ehkä vapauttavimman tarinan minulle, erittäin levottomasti nukkuvien lasten äidille, kertoi naapurini, jolla on viisi lasta. Hänen neljä ensimmäistä lastaan olivat nukkuneet kuin tukit, ja hieman huvittuneena hän kuunteli vanhempien valituksia huonosti nukkuvista lapsista.

Oma vikansa, hän ajatteli, kunnes syntyi neiti numero 5, joka ei nukkunut. Ei vaikka vanhempi mitä yritti, neljän lapsen kokemuksella. Vasta viides lapsi todisti, ettei se aina ole itsestä kiinni.

Minä havahduin, kun huomasin koliikkivauvan ja uhmaikäisen hoitamisen onnistuvan huomattavasti paremmin, kun otin päivien tavoitteeksi ihan vain selviytymisen. Ja jos illalla vielä hymyilytti tai jopa nauratti, oli se juhlan paikka.

Ihan sama mitä, missä ja milloin kukakin söi, ja olivatko vauvan sukat samaa paria. Ihan sama, missä kaikki nukkuivat, kunhan joku jossain nukkui, edes vähän. Paras vanhemmuuden periaatteeni on luopua periaatteista. Suosittelen.

Vauva 1-2/2016

Marja Hintikka on 35-vuotias toimittaja, joka elää ruuhkavuosia aviopuolisonsa, kaksivuotiaan esikoisen sekä tammikuussa 2015 syntyneen vauvan kanssa. Marjan mielestä vanhemmuudessa tärkeintä on heittäytyä ja nauttia – hällä väliä kaapin pohjalla pyörivistä parittomista vauvansukista.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Kuva: Satu Kemppainen

Eikös silloin ole asiat aika hyvin, jos on mahdollista käydä ruokakaupassa rakkaimpiensa kanssa?

Nuoret aikuiset lykkäävät perheen perustamista, sillä he pelkäävät ajautuvansa "prismaperheeksi". Näin uutisoi Helsingin Sanomat tuoreita tuloksia Väestöliiton perhebarometrista.

Mikä ihmeen prismaperhe?

No se, joka suhaa hypermarkettiin ruokaostoksille ja kantaa kotiinsa viikon tarpeisiin riittävästi maitoa ja jauhelihaa.

Wau, kyllä ovat ihmisten pelot muuttuneet vuosien varrella. Joskus muinoin kun on vielä pelätty sitä, riittääkö lapsille ruokaa.

Okei, sen verran täytyy myöntää, että ennen lasta ahdistuin itsekin ajatuksesta, että kuuluisin prismaperheeseen.

Miksikö? He edustivat minulle tiettyjen sääntöjen ja standardien mukaan elämistä. Tuntui, että ympärillä velloi “kun saat lapsen, asiat pitää tehdä näin” -mentaliteetti. Kannetaan sitä vessapaperia kotiin vuodeksi. Asutaan omistusasunnossa. Urakin on jo luotu ja koulut käyty. 

En ole ikinä ymmärtänyt sitä. Oma lapseni syntyi omaan puolivalmiiseen elämääni: en ollut vielä löytänyt omaa alaani ja asuin pienessä vuokra-asunnossa.

Milloin elämä sitten lasketaan valmiiksi lapselle? Eikö valmius tule enemmänkin oman pään sisältä kuin ulkoisista puitteista?

Perhe-arjesta puhutaan muutenkin usein kovin negatiiviseen sävyyn. Kauhea kiire koko ajan, uhmakohtaus keskellä kauppaa, aika ja raha eivät riitä.

Itse kyllä muistelen, että ei se elämä kovin suurta ilotulitusta aina ollut lapsettomanakaan. Mutta ilmeisesti silloin, kun huolehtii vain itsestään, elämän on pakko olla automaattisesti tosi kivaa. 

Entäs sitten se prismaperhe, vieläkö minua ahdistaa? No ei!

Aika kiva juttu, että voin viettää aikaa puolison ja lapsen kanssa, oli se sitten ruokakaupan hyllyjen välissä tai iltapalalla ravintolassa.

Niille, jotka pelkäävät muuttuvansa prismaperheeksi ja lykkäävät sen takia lasten hankintaa, voisin antaa vinkin: voit olla ihan juuri sellainen vanhempi, kuin itse haluat. Prismassa, Citymarketissa, tai vaikka Lidlissä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Henri ymmärtää, että ruutuaika kuulostaa  hyvältä idealta heistä,  jotka eivät itse pelaa. ”Minusta tärkeämpää on, mitä siellä ruudussa pyörii.” Kuva: Amanda Aho

Pelihetket ovat lapsen ja vanhemman yhteistä aikaa, sanoo Henri Huittinen.

Kun Henri Huittinen, 30, oli nelivuotias, olohuoneeseen tuli 8-bittinen Nintendo, jota hän sai pelata yhdessä äidin kanssa. Nyt peliohjain on siirtynyt seitsemänvuotiaalle Leolle, jonka kanssa isä kirjoittaa Skidi ja Faija -blogia ja kuvaa Youtube-videoita.

– Ennen lasten syntymää olin aktiivinen pelaaja ja tein videoita Youtube-kanavalle. Kun Leo syntyi, pelaamiselle oli vähemmän aikaa. Nyt vuosien jälkeen huomasin, että lapsille on siellä turvallista sisältöä hyvin vähän. Siksi halusin tarjota kanavan, jossa voi hyvillä mielin katsella pelivideoita, Henri kertoo.

Henri näkee pelimaailmassa niin paljon hyvää, että hän haluaa jakaa innostuksensa lastensa kanssa. Hänen mukaansa pelaaminen tukee lapsen mielikuvituksen kehittymistä ja syy-seuraus-suhteiden ymmärtämistä.

– Se vaatii vanhemman läsnäoloa ja keskustelua peleistä. Samalla pelihetket tarjoavat helpon harrastuksen yhdessä lapsen kanssa.

Leo saa pelata niin paljon kuin haluaa.

– Jos muksulla hoituvat sosiaaliset suhteet, liikkuminen, läksyjen teko ja ruokailut, en näe syytä rajoittaa ruutuaikaa. Toki jos istuu jatkuvasti ruudun äärellä, on vanhempien tehtävä patistaa muiden leikkien äärelle.

”Pelaaminen aktivoi ajattelemaan ja haastamaan itseään.”


Pelejä ei tarvitse pelata vain sisätiloissa. Huittisten harmaa sohva saa usein olla rauhassa, kun Leo metsästää pokémoneja pihalla.

– Kirjojen jälkeen pelit ovat ehkä opettavaisin tapa käyttää viihdettä. Sen lisäksi, että pelaaminen on hauskaa, se myös aktivoi ajattelemaan ja haastamaan itseään. Peleistä oppii myös kieliä ja ne auttavat kehittämään pidempää pinnaa.

Kun edessä on tiukka kohta, voivat peliohjaimet ja hurjat sanat lentää. Näin käy joskus myös Leolla, ja silloin on hieman pidemmän pelitauon paikka. Henrin mielestä Leo on kuitenkin oppinut hallitsemaan hermojaan entistä paremmin.

– Tosin muutama viikko sitten olimme perheen kesken ulkona ja Leo kiukustui pelaamalleen pelille. Hän heitti puhelimen jonnekin jorpakkoon, ja siitä halkesi näyttö. Sen jälkeen oli kyllä semmoiset keskustelut, että puhelimella ei pelata nyt ihan vähään aikaan.

Meidän Perhe 12/2017