Se oli tavallinen maanantai aina siihen asti, kun istuin vauvani päälle, Marja Hintikka kirjoittaa.

Muistan sen kuin eilisen. Olin juuri kotiutunut synnytyssairaalasta ylpeänä ja onnellisena, kaikkeni antaneena kahden pojan äitinä. Bodyrivistöt ja harsokasat odottivat pestyinä uutta, puolimetristä käyttäjäänsä.

Tahtoikäisen isoveljen ja vauvan ensikohtaamiset sujuivat mutkitta. Tunsin, että moni asia oli minulla esikoisen jäljiltä hyvin hallussa. Taidan olla ihan ok kahden lapsen äiti, ajattelin. Aina siihen aamuun asti, kun...

Istuin vauvani päälle. Se oli tavallinen maanantai. Väsymyshuuruissani, vielä synnytyksestä palautuvana, laskin pikkuiseni sohvalle hakeakseni kahvia. Kun palasin, olin autuaasti unohtanut, missä hän oli.

Tein tavallisen rojahdusliikkeeni kohti sohvan uumenia, kunnes takalistoni koskettaessa nukkuvaa nyyttiä tajusin, mitä oli tapahtumassa. Pomppasin ylös kauhun vallassa – meinasin juuri musertaa vastasyntyneeni ahterini alle! Millainen äiti toimii niin? Millainen äiti unohtaa kolmessa sekunnissa, missä hänen vauvansa on?

Aivan tavallinen, parhaansa yrittävä, väsynyt äiti.

Rullasin paniikissa päässäni, murskasinko lapseni luut, soittaisinko päivystykseen ja tehtäisiinkö minusta lastensuojeluilmoitus.

Sillä hetkellä en tietenkään ajatellut näin. Rullasin paniikissa päässäni, murskasinko lapseni luut, soittaisinko päivystykseen ja tehtäisiinkö minusta lastensuojeluilmoitus. Syyllistyin sydänjuuriani myöten, vaikka kuopukseni vain jatkoi nukkumistaan, eikä vahingoittunut.

Syyllisyys on vanhemmuuden vakioilmavaiva. Se pääsee ulos salakavalasti ruokakaupan hyllyjen välissä, leikkipuistossa, lasten harrastuksissa ja vanhempainilloissa. Tunne siitä, etten ole riittävän hyvä vaan häpeällisen huono. Huonompi kuin kaikki muut. Kaikilla muilla on saletisti paremmin. Ja että joskus teen asioita myös itsekkäistä syistä, koska minunkin täytyy jaksaa – ainakin 20 vuotta.

Syyllisyyden kanssa kamppaillessa minua auttaa vanhemmuuteen liittyvien tieteellisten julkaisujen tutkiminen. Tilastojen valossa me nykyvanhemmat olemme lapsillemme lempeämpiä kuin yksikään sukupolvi meitä ennen. Lapsemme saavat parempaa ravintoa ja opetusta kuin koskaan aiemmin.

Omat empiiriset tutkimukseni puolestaan kertovat, etteivät asiat ole muilla yhtään paremmin. Kaikilla on ihan samanlaista. Voisimmeko sanoa itsellemme joka päivä: Olen maailman parasta vanhemmuusmatskua. Ja ylpeä siitä.

Vauva 11/15

Marja Hintikka on 35-vuotias toimittaja, joka elää ruuhkavuosia aviopuolisonsa, kaksivuotiaan esikoisen sekä tammikuussa 2015 syntyneen vauvan kanssa. Marjan mielestä vanhemmuudessa tärkeintä on heittäytyä ja nauttia – hällä väliä kaapin pohjalla pyörivistä parittomista vauvansukista.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Hennaa pelotti vaatia apua, vaikka arki tyttären kanssa oli vaikeaa. Entä jos olenkin vain huono äiti? Jos ne sanovat, että lapsi otetaan minulta pois?

Henna ei jännitä bussimatkoja enää etukäteen, vaikka koskaan ei tiedä, miten käy. Vierellä kulkee Aada, jolla on pitkä vaalea tukka ranskanletillä ja uusi viidakkokuvioinen syystakki.

Henna valitsee bussista mieluiten paikan keskiosasta, siitä kohdasta, jossa ei ole edessä ketään. Aadan paikka on aina ikkunan puolella. Seisomaan ei pidä jäädä, eikä liian lähelle ovia.

Kun raivari tulee, Aada heittäytyy äitinsä päälle, puree, nauraa hysteerisesti, potkii ja sylkee. Henna ottaa tytön syliin jalkojensa väliin ja kietoo leveään halausotteeseen. Onneksi matka ei ole kovin monta pysäkinväliä.

Jos hyvin käy, muut matkustajat katsovat. Ikävämpää on, jos joku ryhtyy arvostelemaan äitiä ja sättimään tytön tapoja. Siitä Aada vain hermostuu lisää.

Nyt arki erityislapsen kanssa on tällaista. Hennan näkökulmasta asiat ovat paremmin kuin ennen. Melkein kaksi vuotta sitten neuvolassa Henna uskalsi sanoa ääneen: Tämä ei ole normaalia. Tarvitsemme apua.

”Olin aina halunnut lapsia, ja nyt annettiin tällainen lahja.”

Raskaus oli ihme. Lääkärit olivat sanoneet, että endometrioosin ja munasarjakystien takia sen mahdollisuus olisi minimaalinen. Siksi ratkaisu oli Hennalle helppo, vaikka lapsi ei ollutkaan suunniteltu.

– Olin aina halunnut lapsia, ja nyt annettiin tällainen lahja. Olin kuitenkin jo 28-vuotias.

Suhde lapsen isän kanssa oli tuore. Liian tuore, jotta se olisi voinut kestää perhe-elämää, Henna ajattelee nyt.

Henna on ollut Aadan kanssa alusta asti kahden. Tai ei sittenkään: äidiltään ja siskoltaan hän saa tukea, ja on siitä loputtoman kiitollinen.

– Heillä on omakin elämä, työt ja opiskelut. Silti he jaksavat auttaa ja luoda uskoa siihen, että olen hyvä äiti.

Aada syntyi päivää ennen jouluaattoa. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Kun Henna tuli vauvan kanssa sairaalasta kotiin, hän esitteli tulokkaan kissoille ja asetti vauvan kaksion makuuhuoneeseen valmiiksi petaamaansa pinnasänkyyn.

– Olin seitsemännessä taivaassa. Nautin vauva-arjen alkamisesta täysillä, Henna sanoo.

”Olenko tehnyt jotain väärin?”

Pienenä vauvana Aada nukkui ja söi hyvin. Henna vietti vauvan kanssa tuntikausia sohvalla imettäen ja nauttien läheisyydestä.

Puolivuotiaana Aada ei enää suostunutkaan nukkumaan kuin sylissä. Henna kuljeskeli vauvan kanssa pitkin asuntoa ja yritti välillä laskea käärön varovasti pinnasänkyyn. Huuto alkoi heti.

Aada nukkui lyhyissä pätkissä, Henna samoin. Hän etsi netistä tietoa aina, kun jaksoi. Mikä on normaalia vauvan huonounisuutta? Miten unirytmiin voi vaikuttaa? Olenko tehnyt jotain väärin?

Hän löysi paljon neuvoja, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Tassuttelukin toimi vain hetken. Neuvolassa sanottiin, että vauva on vielä pieni, se menee ohitse.

Ei se mennyt. Kun Aada kasvoi, tuli uusia ongelmia.

Vilkas, tiukasti tahtova ja herkästi tulistuva hän oli ollut jo aiemmin, ja fyysisten taitojen lisääntyminen laajensi skaalaa. Tyttö saattoi karata ulko-ovesta rappuun, kun äiti kääntyi hämmentämään ruokaa. Tai lukita itsensä vessaan ja suihkia siellä vettä ympäriinsä. Aada viskoi ja hajotti kodin tavaroita. Hennaa hän raapi, löi ja puri.

Henna asensi ulko-oveen ylimääräisen lukon ja otti vessasta lukon pois. Täytyy jaksaa, tämä on vain uhmaikää, hän ajatteli, vaikkei ihan uskonut sitä itsekään.

– Aistin, että jotain on pielessä. Jaksoin ehkä sen takia, että huoli lapsesta oli niin kova. Ja samalla syyllisyys: Millainen äiti oikein olen, kun en osaa auttaa lastani?

Ami-kissa kulkee kotona Aadan mukana ja leikeissä, nukkuu vieressä ja katsoo piirretyt sylissä.
Ami-kissa kulkee kotona Aadan mukana ja leikeissä, nukkuu vieressä ja katsoo piirretyt sylissä.

Uusiakin huolia tuli. Melkein kolmevuotiaana Aadalla ei ollut juuri muita sanoja kuin tärkein: äiti. Muut harvat olivat hänen omiaan, kuten tiima (kylmä), tittä (tähän, lisää) ja totti (pois).

Puheterapiakäynneistä ei ollut apua. Aada ei pystynyt keskittymään tehtäviin vaan kiljui ja leikki omiaan. Lisäksi puheterapiaan piti mennä bussilla, ja jo matka sinne sai Aadan tolaltaan.

Neuvolassa sanottiin edelleen, että annetaan aikaa. Lapsi kehittyy omassa tahdissaan.

Myös hyviä hetkiä oli paljon. Päivisin Aada ja Henna lähtivät metsään leikkimään. Aada kiipeili puissa ja tasapainoili aidoilla. Hänellä on mahtava mielikuvitus, ja tyttö ja äiti hiippailivat yhdessä susia tai kettuja karkuun.

Sisko ja äiti ovat kultaa. Hennan äiti vei Aadaa puheterapiaan, kun käynneistä tuli Hennalle liian piinaavia. Välillä sisko, yksinhuoltaja itsekin, otti Aadan hoitoon luokseen. Aadan vauvavuotena siskokset asuivat jopa jonkin aikaa yhdessä, jotta kummallakin olisi ollut kotona toinen aikuinen.

– Mutta sitten totesimme, että autamme toisiamme parhaiten, kun emme asu yhdessä. Silloin kummallakin on paikka, jonne tuoda oma lapsi välillä hoitoon.

Siskon nyt teini-ikäisen tyttären kanssa Aadalla on yhä läheinen ja lämmin suhde.

Henna mietti, miksi kukaan naapureista ei ilmoita heistä lastensuojeluun.

Mahtoiko avun saaminen kestää niin kauan siksi, että ulospäin kaikki vaikutti paremmalta kuin olikaan, Henna miettii nyt.

Päiväkotipäivät Aada kesti porukan mukana. Muut lapset suhtautuivat kulmikkaasti käyttäytyvään ja puhumattomaan tyttöön juuri niin luontevasti kuin lapset parhaimmillaan suhtautuvat. Leikkikavereitakin Aada sai.

Mutta kun päiväkodin pihasta lähdettiin, alkoi toinen marssi. Jos Aadalla oli silmissään tietty katse, raivari saattoi iskeä jo matkalla. Aada yritti saada Hennan suuttumaan tuuppimalla äitiä autotielle tai yrittämällä riisua äidin paitaa. Kun äiti lopulta kielsi, Aada raivostui.

Välillä kotimatkaan meni tunti tai puolitoista. Kotona lapsen huuto saattoi jatkua kaksikin tuntia. Silloin Henna mietti, miksi ihmeessä kukaan naapureista ei ilmoita heistä lastensuojeluun.

Raivarin taltuttamiseen auttoi vain aika. Henna piti Aadaa tiukasti sylissä, ettei tämä satuttaisi kumpaakaan.

– Kiinnipitäminen auttoi siihen, että raivari purkautui lopulta itkuvaiheeseen. Mutta usein en olisi halunnut pitää väkisin kiinni, se tuntui niin pahalta.

Kun raivari laantui, Aada saattoi alkaa kertoa, mistä kaikki juuri sillä kertaa lähti. Sukka oli jäänyt päivällä ruttuun, eikä kukaan auttanut.

”Entä jos olenkin vain huono? Jos ne sanovat, että lapsi otetaan minulta pois?”

Henna kertoi ongelmista päiväkodin aikuisille tunnustellen. Vastaus oli ihmettelevä. Ei uskoisi, että puhut samasta lapsesta. Joten Hennakin sinnitteli. Avun vaatimisen kynnys tuntui liian korkealta. Entä jos olenkin vain huono? Jos ne sanovat, että lapsi otetaan minulta pois?

Motoriikka ok, mutta keskittyminen haastavaa, omaehtoinen lapsi. Lasten psykiatrian lähete? Toimintaterapia? Lääkärin sanat lukevat Aadan neuvolakortissa neljävuotiskäynnin kohdalla.

Sanoja edelsi Hennan päätös: Nyt en enää suostu siihen, että annetaan aikaa.

Onneksi tuttu neuvolantäti oli samaa mieltä. Ensimmäiseksi Aada ja Henna ohjattiin Theraplay-terapiaan, jonka tarkoituksena on edistää vanhemman ja lapsen vuorovaikutusta. Arviointikäynnillä Aada ja Henna leikkivät keskenään, ja psykologi kuvasi tilanteen videolle.

Jo ensimmäisellä kerralla oli selvää, että tästä terapiamuodosta ei olisi heille apua. Ammattilainen arvioi, että äidin ja tyttären vuorovaikutuksessa ei ole mitään ongelmaa. Ne sanat olivat Hennalle tärkeitä.

– Tuntui todella hyvältä kuulla se psykologin suusta. Siihen asti olin aina vähän syyllistänyt itseäni.

Nyt Aada osaa jo kertoa Hennalle, jos päivän aikana jokin on harmittanut.
Nyt Aada osaa jo kertoa Hennalle, jos päivän aikana jokin on harmittanut.

Käyntiä seurasi lähete tarkempiin psykologisiin testeihin. Siitä tutkimuksiin meni vielä vuosi. Sillä aikaa Henna ja Aada kävivät perheterapiassa, ja Henna sai kaivattua vertaistukea Ihmeelliset vuodet -ryhmästä, joka on tarkoitettu haastavasti käyttäytyvien lasten vanhemmille.

Tieto ei lisännyt tuskaa.

Lopulta tämän vuoden kesäkuussa Aada ja Henna matkustivat tutkimuksiin Lastenlinnan kehityshäiriöpäiväkeskukseen.

Vyyhti alkoi purkautua. Selvisi, että Aadalla on aistiyliherkkyyttä, jonka takia hän kuulee, näkee ja tuntee ihan tavalliset asiat voimakkaammin kuin muut. Siksi päivän aikana koetut tilanteet ovat hänelle niin iso rasitus.

Kielellisten taitojen on arvioitu olevan kolmevuotiaan tasolla. Siksi Aada ei saa ilmaistua itseään eikä aina ymmärrä muita. Impulsiivisuuden takia Aada ei osaa hillitä itseään.

Tieto ei lisännyt tuskaa.

– Vihdoinkin saan tietää, mustaa valkoisella, Henna muistaa ajatelleensa.

Päiväkodissa Aada sinnittelee, mutta äidin turvallisessa seurassa rasitus purkautuu. Jos Aada on ukkonen, Henna on ukkosenjohdatin, joka ottaa latauksen vastaan.

Moni asia on nyt arjessa toisin. Aada käy säännöllisesti terapiassa, ja Hennalla on apuna perhetyöntekijä, joka käy pari kertaa viikossa. Aada ja Henna ovat muuttaneet, ja uudessa päiväkodissa Aadan tukena on erityislastentarhanopettaja.

– Heidän ansiotaan on, että jaksan itse tällä hetkellä hyvin. Onneksi uskalsin lopulta vaatia apua, Henna sanoo.

Aadalla ja Hennalla on keskustelun apuna käytössä kuvakortit ja tukiviittomat, jotka auttavat äitiä ja tytärtä ymmärtämään toisiaan. Arjen tehtävät pilkotaan pieniin osiin, koska Aada pystyy ottamaan vastaan vain yhden ohjeen kerrallaan. Ei siis: pestään hampaat, ja sitten laitat yöpuvun. Vaan: mennään pesemään hampaat.

Mutta moni moni asia on edelleen ennallaan. Aada saa yhä raivokohtauksia. Ulkopuolisten on vieläkin vaikea ymmärtää Aadan omalaatuista kieltä. Edelleen Aada herää pieniinkin rasahduksiin.

Hennan ja Aadan arki etenee sen mukaan, miten tyttö jaksaa. Jokainen kyläily, puhelu, bussimatka tai ulkoilu täytyy suunnitella, aikatauluttaa ja käsitellä lapsen kanssa etukäteen.

Lopulta tärkein muutos on tapahtunut Hennassa. Hän luottaa nyt paremmin siihen, että osaa ja pärjää.

– Olen itse rennompi, ja ymmärrän Aadan ongelmia paremmin. Kun olen itse rauhallisempi enkä näytä ärtymystä lapselle, jo se auttaa eteenpäin.

”Tällaisen erilaisen lapsen kanssa on tavallaan jopa läheisempi kuin muuten olisi.”

Tämän lapsen sain, ja juuri tätä lasta rakastan, Henna ajattelee. Synkimpinä hetkinä hän on joskus miettinyt, oliko sittenkään järkeä ryhtyä vanhemmaksi yksin. Miksi juuri minulle piti käydä näin?

Mutta kun Henna nyt katsoo Aadaa, hän ajattelee, miten rakas lapsi hänellä on. Tuo tyttö tsemppaa ihan jokaisena päivänä. Aada on kova halailemaan ja kertoo joka päivä, miten paljon äitiä rakastaa. Tyttö on alkanut myös pyytää anteeksi, kun satuttaa, vaikka Henna ei ole koskaan vaatinut anteeksipyyntöä.

– Tuntuu, että tällaisen erilaisen lapsen kanssa on tavallaan jopa läheisempi kuin muuten olisi, koska yhdessäolo on niin tiivistä, Henna kertoo.

Parasta on se, kun Henna ja Aada lähtevät metsään, pelaavat muistipeliä tai tekevät retken uimahalliin.

– Aada rakastaa uimista, ja hallissa meillä sujuu aina hyvin. Äitini sanookin, että Aada kunnioittaa vettä.

Ensi vuoden syksyllä Aada aloittaa koulun. Hän pääsee erityisluokalle pienryhmään. Henna käy töissä osa-aikaisesti, jotta päivät eivät ole Aadalle liian pitkiä.

Terapia- ja lääkärikäynneissä keskitytään nyt siihen, että Aadalle löydetään muu kanava purkaa tunteitaan kuin äitinsä satuttaminen. Henna on toiveikas.

– Lääkärit ovat lupailleet, että apua tähän löytyy.

”Kunpa ihmiset ymmärtäisivät, ettei kaikki lasten käytös ole kasvatuksesta johtuvaa.”

Henna ei jännitä enää bussimatkoja, koska ei enää ota itseensä sitä, miten muut heihin suhtautuvat.

Silti välillä tekisi mieli selittää, miksi normaalin näköinen lapsi hyökkää äitinsä kimppuun.

– Kunpa ihmiset ymmärtäisivät, ettei kaikki lasten käytös ole kasvatuksesta johtuvaa. Samalla olen päättänyt, etten välitä. Meidän on pakko liikkua bussilla riippumatta siitä, mitä muut meistä ajattelevat.

Tiukoissa paikoissa Henna ajattelee joskus kuulemaansa lausetta: vain vahvoille annetaan näin erityisiä.

– Se voi olla hassu ajatus, mutta minua se on kantanut.

Meidän Perhe 11/2017

Jenna ja Henri saivat seitsemässä vuodessa seitsemän poikaa. Juttua tehdessä pienimmät kaksoset eivät olleet vielä syntyneet. Kuvat: Juha Salminen

Kuinka suuri todennäköisyys on saada kolmet kaksoset peräkkäin – ja vielä luomuna? Jenna ja Henri tietävät, että heidän arkensa on harvinaisempaa kuin lottomiljoonien voittaminen.

Tarvitaan isompi auto. Se oli Henrin ensimmäinen ajatus keväällä 2017, kun perheen kolmannet kaksoset ilmoittivat tulostaan. Minkälaiseen autoon mahtuu yhdeksän henkeä?

Tieto uusista kaksosista itketti ja nauratti yhtaikaa. Lääkäreiden ihmetellessä Jenna ja Henri myhäilivät, ettei heille enää yksittäisiä vauvoja synnykään. Onni tuplaantuu aina kerralla.

Parikymppiset Jenna ja Henri tapasivat 2007 tupaantuliaisissa, yhteisen ystäväpariskunnan esitteleminä. Seuraavana vuonna vaihdettiin kihloja ja sitä seuraavana pariskunta muutti yhteiseen paritaloon. Esikoinen Rasmus syntyi huhtikuussa 2010, ja häitä tanssittiin seuraavana vuonna. Suurperheen perustaminen ei ollut Jennan ja Henrin aikeissa, kun he alkoivat haaveilla toisesta lapsesta.

– Ensimmäinen raskauteni oli helppo, ja ajattelin, että tehdään se pikkukakkonen yhtä näppärästi, Jenna muistelee.

Meille ei enää yksittäisiä vauvoja synnykään.

Kaksosraskaus ei kuitenkaan ollut läpihuutojuttu.

Tuplayllätys paljastui niskapoimu-ultrassa 12. raskausviikolla. Uutista piti miettiä hetken aikaa, eikä liikutuksen kyyneliltäkään säästytty. Riskiraskaus toi mukanaan myös huolen, kun tutkimuksissa selvisi, että vauvoilla on yhteinen istukka ja suonikalvo.

Jenna kävi viikoittain Turun yliopistollisessa keskussairaalassa tarkastuksissa, joissa varmistettiin, että istukka jakaa ravintoa tasaisesti kummallekin vauvalle.

– Pessimistinä ajattelin, että jotain ikävää varmasti tapahtuu. Henri sen sijaan kannusti ja tsemppasi minua koko raskauden ajan.

Raskaus eteni ilman komplikaatioita 35. raskausviikkoon asti, jolloin Jennan lapsivedet menivät. Koska toinen vauvoista oli syntymässä jalat edellä, Jenna joutui kiireelliseen sektioon. Hieman etuajassa maailmaan tahtoneet Elmeri ja Verneri kärsivät pulssinlaskuista ja lepäsivät pari ensimmäistä viikkoaan vastasyntyneiden teho-osastolla lämpöpatjojen päällä. Söivät sen mitä jaksoivat, lisäravinto annettiin nenämahaletkun kautta. Jenna kotiutettiin jo kolmen päivän jälkeen.

– Ajoimme päivittäin Turkuun katsomaan vauvoja, ennen kuin saimme heidät kotiin.

Nyt kun lapsia on jo viisi, Jennaa naurattaa muistella, millaista arjen opettelu oli ensimmäisten kaksosten synnyttyä.

– Poikien rytmit oli täydellisesti synkronoitu sairaalassa, jossa hoitajat ruokkivat heidät yhtaikaa.

Kaksi ja puolivuotias Rasmus aloitti osapäivähoidossa, jotta Jenna sai päivisin hetken aikaa keskittyä vain vauvoihin. Vaikka vauvat söivät ja nukkuivat kiltisti samassa rytmissä, arjessa oli yhtäkkiä monta uutta asiaa. Kuten esimerkiksi pähkäily, miten kahden vauvan kanssa käydään ruokakaupassa. Jos ostoskärryihin mahtuu vain yksi turvakaukalo, niin minne se toinen laitetaan?

– Tai yritäpä lähteä kerhoon kahden vauvan ja taaperon kanssa. Aikaisemmin nopeasti hoituneet asiat eivät yhtäkkiä enää olleetkaan niin nopeita, Jenna nauraa.

Jos ostoskärryihin mahtuu vain yksi turvakaukalo, niin minne se toinen laitetaan?

Jos yksi vielä, Jenna huomasi ajattelevansa Elmerin ja Vernerin ollessa melkein kolmevuotiaita. Vai voisiko vauvoja tulla taas kaksi, olisiko se edes mahdollista?

– Kuittasimme asian naureskelemalla, ettei sellaista tapahdu kuin elokuvissa, Jenna kertoo.

Tutussa niskapoimu-ultrassa lääkäri esitteli heille taas kaksi sikiötä, jotka jakoivat yhteisen istukan.

– En ole koskaan nähnyt Henriä niin hiljaisena. Ajattelin, että hän lähtee pois.

Henri myöntää, että uutista oli sulateltava.

– Yritin ensin sanoa itselleni, että lääkäri näki väärin, mutta olihan asia sitten uskottava.

Virallisia testejä ei ole tehty, mutta lääkäreiden arvion mukaan sekä Elmeri ja Verneri että Lenni ja Kasper ovat identtisiä kaksosia.
Virallisia testejä ei ole tehty, mutta lääkäreiden arvion mukaan sekä Elmeri ja Verneri että Lenni ja Kasper ovat identtisiä kaksosia.

Jos Jenna oli stressannut ensimmäisessä raskaudessa, nyt huolet tuntuivat entistä aiheellisimmilta. Istukan toimintahäiriö voisi jälleen vaarantaa kummatkin vauvat. Jennaa pelotti, ettei toisella kertaa voisi olla yhtä hyvä tuuri.

Istukka jaksoi hoitaa tärkeän tehtävänsä, mutta loppuraskaudesta viikolla 32 Jenna sairastui raskausmyrkytykseen. Lääkityksestä ei ollut apua, ja hänet pyydettiin osastolle. Sairaalaan lähteminen oli vaikeaa, sillä Jenna ei olisi halunnut jättää lapsia kotiin.

Samaan aikaan riehuneen influenssaepidemian takia vierailijoita sai nimetä vain yhden. Henri kiirehti töiden jälkeen sairaalaan läheisten huolehtiessa isompien lasten iltatoimista.

– En nähnyt lapsiani kahteen viikkoon, mikä oli kamalaa, Jenna muistelee.

Lopulta raskaus päätettiin käynnistää – jälleen 35. viikolla. Lenni ja Kasper syntyivät alateitse, ja ikäeroa heillä on kuusi minuuttia. Terveet vauvat pääsivät heti vierihoitoon, mutta painon nousun kehitystä tarkkailtiin sairaalassa viikon ajan ennen kotiin pääsyä.

Kun toinen nukahti, toinen heräsi taas syömään.

Vierihoidossa olleet Lenni ja Kasper eivät ehtineet tottua sairaalarytmiin, joten he nukkuivat ja söivät kotiin päästyään milloin halusivat. Lenni ei oikein jaksanut imeä rintaa, joten nopeasti maitoa antava pullo oli enemmän pojan mieleen. Myös Kasper sai lisämaitoa pullosta.

– Ensimmäiset viikot kotona olivat rankkoja. Keitimme tuttipulloja koko ajan. Kun toinen nukahti, toinen heräsi taas syömään.

Rasmuksen vauva-aikaa Jenna muistelee hieman haikeudella, sillä esikoistaan hän täysimetti neljä kuukautta. Elmerin ja Vernerin imetys meni mönkään, sillä pojat oppivat osastolla nopeasti pulloruokintaan.

– Olin hieman kateellinen äideille, jotka pystyivät imettämään vauvojaan. Toisaalta pulloruokinnassa oli se etu, että Henri pystyi auttamaan.

Vauvojen hoito jaettiin Henrin kolmen viikon isyysloman aikana tasan.

– Ainoastaan kylvettämisestä Henri kieltäytyi, sillä hän pelkäsi hukuttavansa vauvat, Jenna nauraa.

Eräs lääkäri sanoi, että lottovoitto olisi todennäköisempi.

Kaksi lähes samanlaista kaksosraskautta ja yhteensä viisi poikaa. Virallisia testejä ei ole tehty, mutta lääkäreiden arvioiden mukaan sekä Elmeri ja Verneri että Lenni ja Kasper ovat identtisiä kaksosia.

– Henrin pappa on kaksonen, mutta muita kaksosia suvuissamme ei ole. Eräs lääkäri sanoikin, että lottovoitto olisi todennäköisempi, Jenna naurahtaa.

Toisinaan toisten ihmisten on vaikea ymmärtää Jennan ja Henrin suurperhettä. Tuntemattomat ihmiset vitsailevat, että mitä ihmettä paikallisessa juomavedessä mahtaa olla. Kauppareissulla joku saattaa taivastella, ovatko kaikki lapset todella parin omia. Uusikaupunki on pieni paikka, siellä kaikki tuntevat kaikki.

– Ei ihmisten äimistely meitä haittaa, mutta joskus tuntuu pahalta, kun tajuan, että meistä on puhuttu selkämme takana, Jenna sanoo.

Hän kertoo tottuneensa jo siihen, että kaikilla tuntuu olevan mielipide heidän perheestään.

– Olen oppinut sivuuttamaan kommentit, joissa udellaan, olemmeko uskovaisia tai olenko käynyt hedelmöityshoidoissa.

Viisilapsisen perheen arjen pyörittäminen ei ole niin helppoa, että tuntemattomien vitseille jaksaisi aina naureskella. Ruokakauppareissut suunnitellaan tarkkaan kahden viikon välein, ja kaupasta tuodaan muun muassa 16 litraa maitoa kerralla.

Jääkaapin oveen liimattua kalenteria luetaan tarkkaan, ja lasten harrastukset sanelevat arjen rytmin. Pojat pelaavat jalkapalloa ja salibandya ja käyvät urheilukoulua. Henrillä on oma VPK-harrastuksensa.

Kaupasta tuodaan 16 litraa maitoa kerralla.

Jennalle kolmen tunnin kampaamokäynti parin kuukauden välein on arjen luksusta. Muuten omaa aikaa ei juuri ole, ellei pääse livahtamaan hetkeksi kirppikselle tai ruokakauppaan ilman lapsia.

Yhteisen parisuhdeajan järjestäminen ei ole ihan simppeli juttu sekään, sillä vain Henrin äiti suostuu ottamaan kaikki viisi lasta hoitoon yhtä aikaa. Muuten lapsia pitää jakaa eri paikkoihin.

Eikä kotoa niin vain lähdettäisikään, kotitöitä riittää jokaiselle liikenevälle minuutille. Jenna pesee pelkästään pyykkiä vähintään koneellisen päivässä.

Uudessakaupungissa toimivan Hyvinvointineuvola-hankkeen kautta monikkolapsiperheet saavat lastenhoitoapua neuvolakäyntien ajaksi. Nyt kotiavusta täytyy maksaa pieni summa, mutta kun vauvat syntyvät, se on ilmaista.

Vain Henrin äiti suostuu ottamaan viisi lasta hoitoon yhtä aikaa.

Kaikki apu tulee tarpeen, sillä lakisääteisten vapaiden ja lomien lisäksi Henri ei voi olla noin vain töistä pois.

– Roolini arjen pyörittämisessä on aika vähäinen. Ehdimme hetken lasten kanssa tehdä vaikka pihahommia tai korjailla pyöriä, ennen kuin iltatoimet alkavat, Henri kertoo.

Työssäkäyvää isää harmittaa eniten se, ettei hän voi vaikuttaa siihen, miten Jennan päivä kotona sujuu. Kun Jennalta tulee tekstari, että lapset eivät tottele ja kotona on täysi hulina päällä, Henri ei voi tehdä paljoakaan auttaakseen.

Pyykkikone pyörii yhdeksänhenkisessä perheessä vähintään kerran päivässä.
Pyykkikone pyörii yhdeksänhenkisessä perheessä vähintään kerran päivässä.

Parasta aikaa kummankin mielestä ovat viikonloput, jolloin koko perhe on yhdessä. Silloin leivotaan ja leikitään pihalla, käydään retkillä puistoissa ja veneilemässä.

Neljännestä raskaudesta Jenna ja Henri juttelivat pitkään. He halusivat suuren perheen, mutta jaksaisivatko he vielä yhdet kaksoset?

– Vaikka asiasta puhuttiin, meistä kumpikaan ei tosissaan ajatellut, että kolmannet kaksoset voisivat olla mahdollisia, Jenna sanoo.

Tietoinen riski päätettiin ottaa. Vauvojen lukumäärän Jenna tahtoi selvittää jo varhaisraskauden ultrassa, eikä tieto kolmansista kaksosista enää aiheuttanut suurta tunnemyrskyä. Kaikkeen tottuu, kaksosiinkin.

Käytännönläheisenä miehenä Henri tarttui ensimmäisenä toimeen. Mitä kaikkea on hankittava ja paljonko tarvitaan lisää säilytystilaa? Oppivatko puolitoistavuotiaat Lenni ja Kasper syömään ennen uusien vauvojen tuloa, jotta Jennan ei tarvitse syöttää neljää lasta yhtaikaa?

He halusivat suuren perheen, mutta jaksaisivatko he vielä yhdet kaksoset?

Ainoastaan ekaluokkalainen Rasmus on päivisin koulussa, kaikki muut lapset ovat Jennan kanssa kotona. Elmeri ja Verneri käyvät seurakunnan kerhossa kaksi kertaa viikossa. Jenna on päässyt uusimmassa raskaudessa hieman helpommalla, vaikka liitoskivut tuntuvatkin pahenevan raskaus raskaudelta. Vauvoilla on tällä kertaa omat istukkansa, eikä viikoittaisia kontrollikäyntejä tarvita.

– Huolehdin Jennan jaksamisesta, mutta vauvojen terveyden puolesta en ole koskaan pelännyt. Meillä on Suomessa niin hyvä terveydenhuolto, Henri sanoo.

Tulokkaat ovat ultran mukaan jälleen poikia. Isommat pojat odottavat uusia pikkuveljiä innoissaan.

– Ehkä äitinä jossain vaiheessa toivoin, että edes yksi lapsista olisi tyttö. Mutta onhan seitsemän veljestä aika hieno juttu sekin! Jenna iloitsee.

Jennan ja Henrin kolmannet kaksoset syntyivät 27. marraskuuta.