Kuva: Heli Blåfield
Kuva: Heli Blåfield

Marja Hintikka sai parissa vuodessa kaksi huonosti nukkuvaa lasta. Siksi hänellä on nyt leveä perhepeti ja pokkaa imettää missä vain.

Juttu on julkaistu alun perin Meidän Perheen numerossa 10/2016. Marjan ja Ilen kolmas lapsi, tytär, syntyi 19.3.2017.

Yön hämärissä Marja Hintikka näpytteli kaksi viestiä. Yhden hän lähetti anopille, toisen tutulle lastenhoitajalle. Kolmas, äänetön viesti lähti universumille: Kunpa viestit luettaisiin aamulla ajoissa. Kunpa joku pääsisi apuun.

Jo koko edellinen viikko oli mennyt mönkään. Lapset olivat juuri aloittaneet päiväkodin. Ensimmäisenä päivänä heille oli noussut näppylöitä: vesirokko. Marja oli perunut viikon työt, koska puoliso Ile Uusivuori oli kuukauden työmatkalla toisella mantereella.

Nyt kun rokosta oli vihdoin päästy, Marja huomasi yöllä, että toiselle pojista nousi kuume. Marjalla taas olisi aamulla iso kuvauskeikka, josta pois jääminen sekoittaisi työryhmän kaikki suunnitelmat.

Viestit nähtiin ajoissa, apua tuli. Marja ilmestyi aamulla töihin tuttu hymy kasvoillaan.

”Ajattelin, että antaa tulla, ajakaa mun päältä seuraavaksi vaikka ruotsinlaivalla.”

– Silloin ajattelin, että antaa tulla, ajakaa mun päältä seuraavaksi vaikka ruotsinlaivalla.

Älkää tehkö lapsia alle kahden vuoden ikäerolla, se vaarantaa terveytenne. Suunnilleen näin neuvottiin Marja Hintikka Live -talk show’ssa viime keväänä. Ohjeen antoi Väestöliiton tutkimusprofessori, mutta Marja olisi voinut kertoa saman oman kokemuksensa perusteella.

– Vanhempien eliniänodote lyhenee kuulemma merkittävästi, jos lasten ikäero on alle kaksi vuotta, hän sanoo.

Marjan ja Ile Uusivuoren lapsilla on vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäero. Pojat ovat nyt 3- ja 1-vuotiaita, eikä kukaan perheessä nuku täysiä öitä. Aamuisin Marja ja Ile arvuuttelevat toisiltaan, mikä on päivän kurssi unipörssissä. Paljonko juuri nyt olisit valmis maksamaan kahdeksan tunnin yöunista?

– Tähän mennessä korkein hinta on ollut 720 euroa.

Ennen lasten saamista Marja ajatteli olevansa väsymätön. Hän oli tottunut valvomiseen jo työskennellessään radion aamushow’ssa. Esikoisen syntymän jälkeen hän järjesti voimainsa tunnossa megaluokan ristiäiset, joissa oli viisikymmentä vierasta ja pianisti. Mutta kuopuksen vauvavuosi oli erilainen.

Tammikuussa 2015 Marja sai synnytyssairaalaan puhelun. Mitä jos tehtäisiin nimeäsi kantava talk show vanhemmuudesta?

Se oli unelma tarjottimella. Marjan koko elimistö huusi: Ei missään nimessä!

Hän makasi sairaalan metallireunaisessa sängyssä vaaleanpunaisessa aamutakissa vastasyntynyt kuopus sylissään, hämmentynyt esikoinen toisessa kainalossa. Sillä hetkellä hän ei olisi halunnut mitään muuta kuin keskittyä lapsiinsa. Mutta – unelma tarjottimella.

”Oli pakko nousta tunteiden ja vaistojen yläpuolelle, rationaalisen ajattelun tasolle.”

– Oli pakko nousta tunteiden ja vaistojen yläpuolelle, rationaalisen ajattelun tasolle, vaikka se tuntui lähes mahdottomalta.

Show alkaisi syksyllä, kun vauva olisi yhdeksän kuukautta. Eniten Marjan päätökseen vaikutti se, että Ile sanoi jäävänsä mielellään vuorostaan kotiin lasten kanssa.

– Luotan täysin Ilen kykyyn hoivata. Muuten en olisi edes harkinnut työtarjoukseen tarttumista, hän sanoo.

– Mietin myös, millaista elämisen mallia haluan näyttää lapsilleni. Olisi turha neuvoa lapsia myöhemmin, että tavoitelkaa unelmianne, jos en itse uskaltaisi tehdä niin.

Siksi Marja sanoi kyllä.

Seuraavat kuukaudet vauva itki vatsavaivoja tuntikausia putkeen. Esikoinen harjoitteli uhmaa. Marja nukkui yönsä tunnin pätkissä eikä lopulta muistanut päivälläkään, mitä oli tekemässä. Tunnit, jolloin Ile oli töissä, tuntuivat loputtoman pitkiltä.

Marja Hintikka Liven ensi-ilta oli vuosi sitten, lokakuussa 2015. Edellisenä yönä lapset herättivät Marjan seitsemän kertaa. Kun ensimmäinen livelähetys oli ohi, hän ajatteli: Miten tällaisesta kukaan voi selvitä?

– Äitiys on opettanut minulle paljon omista rajoistani. Toisaalta sen, että äärimmäisissä tilanteissa voi löytää itsestään voimia, joita ei tiennyt olevan. Mutta toisaalta sen, että jatkuva väsymys ei tee kellekään hyvää.

Marja on huomannut, että lapset ovat kuin peilejä. Hänen vointinsa näkyy suoraan heidän käytöksessään. Lasten takia hän on opetellut pyytämään apua – ja ottamaan sitä vastaan, kun tarjotaan.

”Viime vuosi sai minut tajuamaan, että en halua tehdä tätä yksin. Haluan ja tarvitsen yhteisön.”

– Olin aina ajatellut, että olen ihminen joka pärjää, jaksaa ja selättää vaikeudet omin voimin. Mutta viime vuosi sai minut tajuamaan, että en halua tehdä tätä yksin. Haluan ja tarvitsen yhteisön.

Blogissaan hän kirjoitti mummukateudesta. ”Nyt uskallan jo tunnustaa: olin välillä niin uupunut, että luulin romahtavani. Siinä tilanteessa mikään ei olisi tuntunut paremmalta kuin rauhoittavia sanoja lausuva mummo tai vaari, joka olisi tuonut ruokaa ja ottanut lapset hetkeksi syliinsä.”

Kaikilla ei ole lähellä asuvia mummuja ja pappoja, jotka rientävät auttamaan. Siksi Marjan mielestä on tärkeää rakentaa turvaverkkoja myös itse. Hän on tehnyt niin tutustumalla muihin perheisiin leikkipuistossa, pitämällä yhteyttä ystäviin ja sukuun. Jotta hädän hetkellä olisi ihmisiä, joille lähettää avunpyyntöviesti.

Kun kello tulee neljä, Marja kävelee päiväkodille. Kohta kaksivuotias kuopus juoksee pihalla vastaan ja haluaa heti maitoa. Marja kaivaa rinnan esiin.

”Annan maitoa vaikka leikkipuistossa, jos lapsi pyytää.”

– Olen julkea imettäjä. Annan maitoa vaikka leikkipuistossa, jos lapsi pyytää. Imetys on meidän tapamme saada välitön yhteys toisiimme päivän jälkeen.

Kasvattajana Marja sanoo muuttuvansa koko ajan luonnonmukaisempaan suuntaan.

– Yritän kuulostella, mitä lapsi kulloinkin tarvitsee.

Yhtä lempeällä linjalla hän on öisin. Marja ja Ile eivät yritä korjata repaleisia öitä unikouluilla, vaan he ovat teettäneet puusepällä 240 senttiä leveän perhepedin. Siihen mahtuu koko perhe vaikka seuraavat 18 vuotta.

Päivän paras hetki on, kun perhe makoilee illalla yhdessä sängyllä. Tai oikeastaan pojat eivät makoile vaan hyppivät ikkunalaudalta sänkyyn.

– Aikani murehdin, miksi muiden lapset nukkuvat yönsä ja meidän lapset eivät. Sitten muistin, että olen itse ihan samanlainen. Minullakin on vahva ja vilkas temperamentti ja mieluummin tanssin kuin nukun öisin. Oli hölmöä odottaa, että saisin hyvin nukkuvia lapsia.

Diktaattori. Niin pappa kutsui kaksivuotiasta Marjaa. Nyt Marja näkee samaa tahdon paloa omissa lapsissaan.

– Olen kiitollinen siitä, että tahtoani ei lapsena nujerrettu. Samalla voimalla vedän nyt läpi näitä hulluja vuosiani.

Tämän ajatuksen hän yrittää pitää mielessään niinä hetkinä, kun lasten kanssa tulee äänekäs selkkaus vaikkapa kadonneesta leikkiauton ovesta, jota äidinkin pitää ehdottomasti etsiä pikkutavaroiden merestä.

–Tsemppaan itseäni ajattelemalla, että tuolla sisäisellä palolla poikani aikanaan tekevät elämästään juhlaa.

Marjan juhlahetki oli viime jouluaattona. Oli siinä järkeä tai ei, Marja ja Ile olivat järjestäneet kotonaan sukujoulun.

”Jos haluaa saada jotain aikaan, pitää välillä suorittaakin.”

– Jos jotakuta sanotaan suorittajatyypiksi, se on yleensä haukkumasana. Mutta jos haluaa saada jotain aikaan, pitää välillä suorittaakin. Minusta kannattaa miettiä, mistä saa itse parhaat onnistumisen elämykset, ja keskittyä suorittamaan niitä, Marja sanoo.

Hän oli keskittynyt graavattuun siikaan ja imellettyyn perunlaatikkoon.

– Olen hionut perunalaatikkoani kohti täydellisyyttä viitenä jouluna, ja graavisiika on ostettuna liian suolaista. Kun teen ne kaksi asiaa, tunnen itseni aivan kingiksi joulun hengettäreksi. Kaiken muun voinkin sitten delegoida tai ostaa valmiina.

Aattoiltana lahjat oli avattu ja lapset nukkumassa. Lattialla seilasi lahjapapereita, jääkaappi oli täynnä jouluherkkuja, graavisiikaa oli ollut juuri sopivan suolaista.

– Silloin pysähdyin ajattelemaan, että hyvä me. Me selvisimme tästä vuodesta. Koliikista, uhmasta, valvomisesta, vaativan työn aloittamisesta. Joulustakin.

Toinenkin onnistumisen tunnetta tuova asia Marjalla on. Kun kirjoittaa lasten vauvakirjoihin edes rivin tai kaksi, hän on hetken tyytyväinen itseensä, vaikka kenelläkään perheessä ei olisi parillisia sukkia puhtaana.

Äitiyden valinnoista Marja katuu vain yhtä. Esikoisen odotusaikana hän päätti, ettei sortuisi kerskakulutukseen, ja hankki vaunutkin nettikirppikseltä erittäin käytettyinä. Ne viettivät sivuun, kun niitä yritti työntää eteenpäin.

– Sama kuin olisin lähtenyt maratonille ballerinat jalassa. Tietyissä asioissa välineurheilu on perusteltua.

Kuopukselle Marja osti rattaat, jotka maksoivat enemmän kuin ensimmäinen auto aikanaan. Se oli sijoitus paitsi ergonomiaan myös marttyyrimielialan karkottamiseen: vaunuja ei tarvitse lykkiä hampaat irvessä.

”Itsensä uhraava äiti ei ole lastenkaan paras.”

– Itsensä uhraava äiti ei ole lastenkaan paras. Kaikkein eniten lapset haluavat nähdä vanhempansa onnellisina.

Kun Marja menee perheineen huvipuistoon, hän valitsee yhden laitteen, johon haluaa todella päästä.

– Siitä yhdestä en tingi, ja lapsetkin näkevät nauravan ja innostuneen äidin. Loppuajan voin taas istua pikkulasten laitteissa ja pyyhkiä pehmistä rinnuksilta.

Viime kesän Linnanmäen reissulla Marja pohti valintaansa. Olisiko se perinteinen, tervantuoksuinen vuoristorata vai uusi Kingi, jossa sinkoudutaan vapaaseen pudotukseen?

Hän valitsi Kingin.

Marja Hintikka

Juontaja ja toimittaja Marja Hintikka, 37, asuu puolisonsa radio- ja tv-juontaja Ile Uusivuoren, 36 kanssa Helsingin Töölössä.

Parilla on kaksi poikaa. 19.3.2017 perhe kasvoi tyttärellä.

Vierailija

Marja Hintikka: ”Itsensä uhraava äiti ei ole lastenkaan paras”

Otsikko on totta vaikka artikkeli olikin pitkä ja sivusi muitakin aiheita. Itselläni on uhrautuva äiti ja huh huh miten rankkaa se on. Se uhrautuvuus ei tule yksin vaan siihen liittyy olennaisesti se että sen jälkeen se lapsi kokee syyllisyyttä vanhemman tilasta ja siitä jos ei toimi niin kuin vanhempi haluaa. Jos äiti on osannut uhrautua niin sitten lapsenkin täytyy osata uhrata itsensä. On eriasia arvostaa lapsia ja vastata näiden tarpeisiin silloin kun on tarve kuin elää ainoastaan näitä...
Lue kommentti
Vierailija

Marja Hintikka: ”Itsensä uhraava äiti ei ole lastenkaan paras”

Eli on aina parempi uhrata lapsensa kuin itsensä! Koska eivät ne lapset penteleet minun unelmiani tavoittele, ne lähtevät etsimään omiaan. Siksi lapsia voi tehdä liukuhihnalta, kyllä joku syyllistetty sukulainen ne hoitaa. Tärkeintähän on, että äiti voi hyvin, silloin lapsikin voi, vaikka päätyisi sairaana päiväkotiin.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Minka oli kolmen päivän ikäinen, kun Sarita ja Mikko joutuivat tekemään päätöksen hänen elämästään.

Tyttö kiinnittää nuken rintaan sydämen sykettä mittaavan valvontaelektrodin. Vaikka tyttö ei ole vielä aivan kolmea vuottakaan, hän tietää kuinka se tehdään.

Minka on HLHS-lapsi, mikä tarkoittaa sitä, että hän syntyi käytännössä kokonaan ilman sydämen vasenta kammiota. Tai kammio oli niin pieni, kuin pieni rusina, ettei se pystynyt hoitamaan tehtäväänsä. Minkalle on tehty kolme avosydänleikkausta, niistä viimeisin keväällä. Kun sydänvika todettiin, Minka oli kolmen päivän ikäinen. HLHS on vaikein sydänvika, jota ylipäätään yritetään leikata, ja tekniikka on uutta. Jos Minka olisi syntynyt 1990-luvun alussa, hänellä ei olisi ollut mitään toivoa.

Minkan äidin raskautta seurattiin erityisellä huolellisuudella, koska Saritalla on diabetes.

– Kävin kuukauden välein ultrassa ja rakenneultrassakin kaksi kertaa, Sarita muistelee.

Tutkimuksissa ei kuitenkaan huomattu sikiössä mitään poikkeavaa. Synnytys käynnistettiin viikolla 38 + 4, koska lapsi oli penikokoinen. Saritan suvussa monet lapset ovat syntyneet pienikokoisina, joten tieto ei huolestuttanut häntä.

Sarita ehti vain kuulla rääkäisyn, kun vauvaa jo kiidätettiin tehohoitoon.

Kun supistukset alkoivat, vauvan syke muuttui. Koska tämä toistui jokaisen supistuksen kohdalla, päädyttiin kiireelliseen sektioon, joka muuttui vielä hätäsektioksi, kun äidin verenpaineet ja vauvan syke romahtivat. Vauva syntyi pikavauhtia. Sarita ehti vain kuulla rääkäisyn, kun vauvaa jo kiidätettiin tehohoitoon. Isä pääsi heti katsomaan vauvaa, mistä Sarita saattoi päätellä, että kaikki oli kuitenkin olosuhteisiin nähden hyvin.

– Minka oli pieni, mutta hän näytti ihan tavalliselta vauvalta, Mikko muistaa.

Sarita ja Mikko olivat onnellisia. Neljän vuoden yritys palkittiin, heille syntyi terve vauva.

Kolmena ensimmäisenä päivänä tyttöä seurattiin vastasyntyneiden valvontaosastolla, jossa hän sai lisähappea ja hänen sokeriarvojaan voitiin tarkkailla. Sydämessä havaittiin heti sivuääni. Vanhemmille kuitenkin sanottiin, että se on tavallista ja katoaa yleensä itsestään. Kaikki vaikutti normaalilta.

Neljäntenä päivänä synnytyksestä vauvan katsottiin olevan niin hyvissä voimissa, että hän pääsisi vihdoin äidin ja isän hoitoon perhehuoneeseen, kunhan sellainen vapautuisi. Tapausta piti juhlia. Sarita ja Mikko kutsuivat vauvan kummit paikalle. Nämä lupasivat tuoda mukanaan jotain erityistä ruokaa, vaihteluksi sairaalaruualle.

Välillä Minkan nukke sairastaa. Omien sairaala-aikojensa ansiosta Minka ei vierasta ketään ja peittoaa sosiaalisuudessa ikätoverinsa.
Välillä Minkan nukke sairastaa. Omien sairaala-aikojensa ansiosta Minka ei vierasta ketään ja peittoaa sosiaalisuudessa ikätoverinsa.

Perhehuoneen vapautumista odotellessa hoitajat päättivät ottaa vauvasta vielä neliraajapaineet. Paineissa olikin heittoa, ja lääkäri halusi tutkia tytön ultraäänellä heti, eikä vasta kotiin lähtiessä kuten oli alun perin sovittu. Vanhemmille ei kerrottu sen tarkemmin, mitä oikeastaan haluttiin tutkia. Tuskin syy oli siis mikään järisyttävä, he ajattelivat.

Lääkäri halusi tietää, oliko kummankaan suvussa sydänsairauksia. Kun Sarita ja Mikko pohtivat asiaa, lääkäri lopetti yhtäkkiä vauvan tutkimuksen, nappasi puhelimen ja soitti sillä jonnekin.

– Meistä kumpikaan ei muista, mitä lääkäri sanoi puhelimeen. Kai ajattelimme, että päivystävällä lääkärillä oli monia muitakin potilaita.

Nyt on paha tilanne, kiire. Me soitamme teille myöhemmin, lääkäri huikkasi.

Sarita ja Mikko eivät ymmärtäneet, että puhelu koski heidän omaa tytärtään. He havahtuivat vasta, kun lääkäri sanoi hoitajalle, että nyt lähdetään teholle. Lääkäri seurasi hoitajaa, joka työnsi vauvaa sairaalan lastenvaunuissa. He lähtivät etenemään vauhdilla pitkää käytävää pitkin.

– Nyt on paha tilanne, kiire. Me soitamme teille myöhemmin, lääkäri huikkasi mennessään.

Sarita ja Mikko jäivät tutkimushuoneeseen. Mitä tapahtui? Lapsihan näytti aivan terveeltä?

Noin tunnin kuluttua Sarita ja Mikko pyydettiin teho-osastolle. Ennen sitä Sarita oli soittanut siskolleen pikapuhelun, jossa hän käski perua kummien tulon, koska lapsella epäiltiin sydänvikaa.

Kardiologin ensimmäiset sanat koskivat saattohoitoa. Tällaisessa tapauksessa se olisi kuulemma ensisijainen ja aivan kunniallinen vaihtoehto, koska vanhemmat olivat nuoria ja ehtisivät vielä tehdä lisää vauvoja. Kun lääkäri sitten alkoi selostaa tarkemmin, mitä HLHS tarkoittaa, vanhemmat olivat niin järkyttyneitä, ettei kumpikaan kuullut lääkärin sanoista mitään.

– Me katsoimme mykkinä, kun lääkäri piirsi kaksi sydäntä, terveen ja sellaisen kuin meidän vauvalla oli. Me emme osanneet edes itkeä, Sarita kertoo.

Vauva oli saatu pysymään hengissä, jotta he voisivat päättää, aloitetaanko saattohoito vai yritetäänkö leikkausta.

Sanotaan, että älä ammu viestintuojaa, mutta Sarita ei voinut sille mitään, että hän vihasi naislääkäriä, joka kertoi heille uutisen.

Tässä välissä Saritan sisko oli ehtinyt paikalle. Sisko oli tärkeässä osassa, koska hän oli juuri tavannut odotushuoneessa äidin, jolle oli niin ikään syntynyt HLHS-lapsi vain vähän ennen Saritan ja Mikon vauvaa. Poika oli juuri leikattu onnistuneesti. Tämä loi toivoa myös Minkan vanhemmille.

Seuraavaksi vanhemmat pääsivät tapaamaan kirurgia. Matkalla Sarita huomasi, miten väri kaikkosi Mikon kasvoilta ja hiki nousi helmiksi kasvoille. Tuoreen isän keho pani vastaan, kaikki tapahtui liian nopeasti.

– Sanoin Mikolle, että istu alas, mutta hän ei halunnut.

Kun pari pääsi kirurgin luo, Mikon jalat pettivät. Onneksi vieressä oli hoitajia, jotka ehtivät ottaa miestä käsivarsista kiinni.

Minka näytti vuoteessaan aivan tavalliselta lapselta, mistään ulkoisesta ei voinut päätellä, että juuri äsken hänen elämänsä oli ollut vain yhden ductukseksi kutsutun valtimotiehyen varassa. Tämä tiehyt sulkeutuu noin viiden päivän sisällä syntymästä. Tavallisesti on toivottavaa, että tiehyt sulkeutuu, mutta jos HLHS-lapsen sydän halutaan leikata, suoni ei saa ehtiä sulkeutua. Jos näin tapahtuu, lapsi menehtyy. Siksi lääkäreillä oli hirvittävä kiire; heidän piti antaa vauvalle lääkitys, joka esti tiehyen sulkeutumisen.

Kalpea isä ja väsynyt äiti kuuntelivat tuomiota. Vauva oli saatu pysymään hengissä, jotta he voisivat päättää, aloitetaanko saattohoito vai yritetäänkö leikkausta.

– Lääkärit eivät maalanneet ruusuista kuvaa tulevaisuudesta vaan kertoivat, että edessä olisi kolmen avosydänleikkauksen sarja ennen kolmatta ikävuotta, Sarita muistaa.

Kun pari pääsi kirurgin luo, Mikon jalat pettivät.

He saivat kuulla, että leikkauksilla tytölle rakennettaisiin toimiva yksikammioinen sydän. Vaikka hän selviäisi leikkauksista, hänestä ei koskaan tulisi tervettä, eikä ainakaan urheilijaa. Jos hän selviäisi teini-ikään asti, hän tarvitsisi joka tapauksessa uuden sydämen ja todennäköisesti jo ennen sitä korjaavia sydänleikkauksia. Kaikki tavalliset infektiotaudit voisivat olla hänelle kohtalokkaita.

Sairaalan vuoteessa Sarita ja Mikko kuuntelivat muiden lasten itkua ja yrittivät saada unta. He olivat sanoneet lääkärille heti, että eivät halua vauvalle saattohoitoa, mutta heidän oli käsketty ”nukkua yön yli” ja päättää kantansa seuraavana päivänä. Päätös pysyi. Se sai pontta siitä, että samassa sairaalassa oli samanlaisella sydämellä syntynyt poika, joka oli leikattu ja joka voi hyvin.

Seuraavana päivänä vauva sai hätäkasteessa nimen Minka. Hoitohenkilökunta puki Minkan Saritan siskon ompelemaan kastemekkoon. Pieni juhlaväki kokoontui perhehuoneen sängyn ympärille. Sarita piti vauvaa. Lääkitys teki vauvan ihosta kosketusherkän, ja kaikkea liikuttelua sylistä syliin pyrittiin välttämään. Seremonia oli lyhyt ja ytimekäs.

– En halunnut lauluja, koska pelkäsin, että tunnelmasta tulee liian hautajaismainen.

Silti kaikki itkivät, myös hoitajat. Kasteen jälkeen Sarita ja Mikko lähtivät ilman vauvaa tyhjään kotiin. Seuraavana aamuna Minka leikattiin ensimmäisen kerran.

Kasteen jälkeen Sarita ja Mikko lähtivät ilman vauvaa tyhjään kotiin.

Leikkaus onnistui, ja neljän viikon sairaala-ajan jälkeen tyttö pääsi omaan kotiin. Siitä alkoi hoidon opettelu. Ruokinta tapahtui kolmen tunnin välein nenä-mahaletkulla. Ravintoseos oli tarkka cocktail korviketta, lisäravinteita ja lääkkeitä. Vauva piti saada kasvamaan. Leikkauksessa rintalasta oli avattu, mikä tarkoitti, että lasta piti käsitellä aivan omalla tekniikalla, niin ettei rintaan kohdistunut painetta.

Kun Minka saavutti viiden kilon painon, hän oli neljä ja puoli kuukautta, ja hänet voitiin leikata toisen kerran. Sekin leikkaus onnistui, ja sillä korjauksella pärjättiin aina viime kevääseen saakka.

Toukokuussa Minkan huulet alkoivat sinistellä yhä useammin. Joskus myös nenänpää ja sormenpäät. Se tarkoitti, että veren happisaturaatio ei ollut tarpeeksi hyvä, eli vereen ei sitoutunut tarpeeksi happea. Kolmas leikkaus alkoi olla ajankohtainen. Siihen valmistautuminen ei ollut vanhemmille yhtään sen helpompaa kuin edellisiin. Hetki juuri ennen leikkausta on aina rankka.

– En osaa kuvailla sitä tunnetta. On järjenvastaista antaa lapsi hoitajalle, kun tiedät, että lapsen rintakehä avataan ja sydän pysäytetään. Ja samalla tiedät, että näin vain on pakko tehdä.

Onneksi sairaalaklovni teki lähdönhetkestä hiukan helpomman. Hän puhalteli saippuakuplia, ja tyttö lähti leikkaukseen hymyssä suin. Vasta kun Minka katosi näköetäisyydeltä, Sarita purskahti itkuun. Hän muisti ajatuksen, jota pohti vastasyntyneen kanssa: Uskallanko kiintyä häneen, jos menetän hänet joka tapauksessa.

Kun Minka heräsi, hän ei puhunut vanhemmilleen mitään.

Mutta Minka selvisi myös kolmannesta leikkauksesta.

Kun vanhemmat pääsivät katsomaan tytärtään, he tiesivät jo valmiiksi, mikä näky heitä odotti. Minka makasi nukutettuna isossa sairaalan sängyssä täynnä johtoja, jotka kaikki olivat kiinni piipittävissä koneissa. Sellaisessa metelissä on vaikeaa nukkua, siksi vanhemmat osasivat ottaa Minkalle kotoa kuulosuojaimet.

Kun Minka heräsi, hän ei puhunut vanhemmilleen mitään.

– Hän katsoi meitä surullisesti ja vihaisesti tai käänsi päänsä pois. Hän oli meille verisesti loukkaantunut, Sarita kertoo.

Mutta aina kun vanhemmat olivat lähdössä pois, Minka puristi pienellä kädellään niin kovaa kuin jaksoi.

Tätäkin vanhemmat tiesivät odottaa. HLHS-lasten vanhemmilla on tiivis yhteisö, jossa vanhemmat tukevat toisiaan ja jakavat kokemuksiaan. Kun lapsi herää leikkauksesta, hänellä on paha olo, eikä hän ymmärrä, miksi hänet on tuotu sairaalaan. Luonnollinen kohde kiukulle ovat vanhemmat. Lapsella voi myös olla kipuja.

– Minka osasi jo sanoa, jos häntä sattui, ja sairaalahenkilökunta on koulutettu tunnistamaan lasten kipua myös ilman sanoja.

Menettämisenpelko on edelleen läsnä, mutta Sarita ja Mikko ovat huomanneet, että yhä useammin se myös unohtuu.
Menettämisenpelko on edelleen läsnä, mutta Sarita ja Mikko ovat huomanneet, että yhä useammin se myös unohtuu.

Ensimmäiset askeleet Minka otti puolentoista viikon päästä leikkauksesta. Yhtenä iltana alkoi juoksu, eikä vauhti ole sen jälkeen laantunut. Heti leikkauksen jälkeen vaihtui myös väri huulissa. Se kertoo, että happi kulkee veressä – niin hyvin kuin se voi yksikammioisella kulkea.

– Oli kuin tumma huulipuna olisi vaihtunut pinkkiin.

Minka käy edelleen kahden kuukauden välein kontrolleissa, mutta kaikki näyttää todella hyvältä. Tarkoitus olisi, että hän aloittaa kuukauden päästä päiväkodin. Mieluiten Sarita jatkaisi Minkan kanssa kotona siihen asti, kun Minka aloittaa esikoulun, mutta taloudellisesti se ei ole mahdollista.

Nyt päällimmäisenä on huoli, kuinka tyttö jaksaa ja pärjää päiväkodissa.

– Yritämme saada Minkalle omahoitajan, mutta mikään ei ole vielä varmaa.

Minka näyttää ihan tavalliselta tytöltä, jolla nyt vain sattuu olemaan iso arpi rinnassa. Mutta hän on edelleen erityinen, kovat pakkaset ja helteet vaikuttavat jaksamiseen, ja verenohennuslääkkeen sivuvaikutuksena pienetkin haavat ovat astetta vakavampia.

Minka on vähän pienempi kuin ikäisensä, eikä pysy naapurin tytön vauhdissa. Se harmittaa Minkaa. Mutta sosiaalisuudessa Minka peittoaa kenet tahansa.

– Hän ei vierasta ketään. Ehkä se johtuu sairaalassa vietetystä ajasta, Sarita-äiti pohtii.

Menettämisenpelko on edelleen läsnä, mutta vanhemmat ovat huomanneet, että yhä useammin se myös unohtuu. Varsinkin silloin kun Minka leikkii ”sulhasensa” Uunon kanssa. Uuno on se poika, jonka äidin rohkaisevat sanat vaikuttivat osaltaan siihen, että Minka on yhä täällä. Lasten kolmas leikkaus tehtiin melkein samaan aikaan, ja toipumisajan he saivat leikkiä yhdessä. Myös äideistä on tullut läheiset ystävät.

Olen aina ollut agnostikko, mutta Minkan myötä olen alkanut ajatella, että on pakko olla jotain muutakin.

Minka nauraa ja juoksee olohuoneen ja keittiön väliä niin että helmenvalkoinen tukkaa hulmuaa.

– Pitäisikö vähän hidasta tahtia? isä yrittää.

Mutta Minka ei kuule, hän lentää kuin tuulispää.

Sarita ja Mikko haluavat korostaa, että he tekivät valinnan omista lähtökohdistaan, mutta he eivät tuomitse tai arvota muiden vanhempien tekemiä muunlaisia päätöksiä. Kaikki perheet ja tapaukset ovat yksilöllisiä.

Jos sydänvika todetaan jo raskauden aikana voi olla helpompaa päätyä raskauden keskeytykseen. Tai perheessä voi olla valmiiksi monta alle kouluikäistä lasta, sekin voi vaikuttaa päätökseen. Ja vaikka lapsi saisi syntyä, hänen elämänsä saattaa olla hyvin lyhyt, tai keskeytyä yllättäen.

– Olen aina ollut agnostikko, mutta Minkan myötä olen alkanut ajatella, että on pakko olla jotain muutakin. En tiedä, onko se Jumala tai Jeesus tai mikä, mutta jotain.

Aina kun sydänlapsi menehtyy, Minka, Sarita ja Mikko sytyttävät takan reunukselle kynttilän, joka antaa sydänenkelille valoa matkallaan sinne, mistä me emme voi tietää.

Vielä on epäselvää, onko tulehdus koliikin syy vai seuraus. 

Koliikkivauvan suolisto poikkeaa terveen lapsen suolistosta, selvisi suomalaisessa tutkimuksessa. Koliikista kärsivien vauvojen suolistossa vaikuttaa olevan jatkuva matala-asteinen tulehdustila, joka muuttaa myös suoliston mikrobeja. Se saattaa osaltaan aiheuttaa haitallisten kaasujen syntymisen suolistoon.

Tutkimuksessa havaittiin myös, että koliikkivauvan suolistomikrobit ovat samanlaisia kuin aikuisilla, jotka sairastavat ärtyneen suolen oireyhtymää. Voikin olla, että koliikki on ärtyneen suolen oireyhtymän varhainen ilmenemismuoto. Jo aiemmissa tutkimuksissa on havaittu, että vauvoina koliikista kärsineillä on muita useammin toiminnallisia vatsaoireita teini-iässä. 

Koliikki on yleisesti yhdistetty vauvan vatsavaivoihin ja mahassa syntyviin kaasuihin, jotka aiheuttavat vauvalle vatsanväänteitä. Tarkkaa syytä koliikille ei kuitenkaan ole tiedossa. Uusikaan tutkimus ei vahvista sitä, onko koliikki tulehduksen syy vai seuraus.

Koliikista kärsivä vauva itkee vuorokaudessa selkeästi enemmän, kuin terve lapsi. Itku alkaa useimmiten tyhjästä, eikä siihen tunnu auttavan mikään. Vanhemmalle koliikkivauvan hoitaminen on uuvuttavaa.

Lääkäri pystyy usein toteamaan koliikin pelkästään sen oireista. Toisaalta ennen koliikkidiagnosia on tärkeää sulkea mahdolliset muut itkun aiheuttajat pois. 

On arvioitu, että Suomessa koliikkia esiintyy 13 prosentilla vauvoista. Probiooteista on huomattu olevan apua koliikin hoidossa, mutta varsinaista lääkettä koliikkiin ei ole. Vauvahieronta tai dimetikonitipat saattavat auttaa. Yleensä vatsavaivat helpottavat, kun vauva on puolivuotias. 

Tutkimus on julkaistu Potilaan Lääkärilehdessä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.