Näyttelijä Maria Ylipää vahtii lastensa musiikkimakua ja ruutujen tuijotusta.

”Tahdon varjella lasteni lapsuutta niin pitkään kuin pystyn. Se on hankalaa, sillä nykyään televisiosta, internetistä ja viihdeohjelmista saa liian nuorena vaikutteita aikuisten elämästä.

Lapseni saavat katsoa televisiota tai käyttää tablettia enimmillään tunnin päivässä, ja sekin on mielestäni liikaa. Jos lapsen pystyy pitämään poissa ruutujen äärestä, hänen luovuutensa lähtee lentoon.

Erilaiset ruudut mössöyttävät aivot, tekevät lapsen rauhattomaksi ja passiiviseksi. En halua, että ruudut orjuuttavat lapseni ja he kitisevät koko ajan iPadia.

Esikoiseni Inari ihailee isompia tyttöjä ja tahtoisi katsoa samoja musiikkivideoita kuin he. Yritämme pitää kotona tiukkoja rajoja, koska musiikkivideoiden naiskuva, se kaikki ketkutus, voi olla haitaksi 7-vuotiaalle.

Emme kuitenkaan pysty täysin kontrolloimaan mitä lapsemme näkee, sillä monissa perheissä lapset saavat käyttää ruutuja vapaammin.

Monet vanhemmat antavat lastensa rellestää myös populaarikulttuurin maailmassa. Minusta on tärkeää, että lapsellani on kavereita, jotka soittavat instrumenttia ja joilla on muitakin hyviä virikkeitä. Musiikkiharrastuksen lisäksi lapsella olisi hyvä olla liikuntaharrastus.

Inari soittaa viulua, ja itse soitan viulua ja pianoa. Meillä kuunnellaan laadukasta ja monipuolista musiikkia, ei liikaa kertakäyttötavaraa. Myös hyvää poppia saa kuunnella. Silloin laitamme Michael Jacksonia soimaan, korkkarit jalkaan ja soitamme yhdessä mukana.

Esiinnyin viime vuoden Göteborgissa Kristina från Duvemåla -musikaalissa, ja syksyllä muutamme esityksen perässä Tukholmaan. Ei ole helppoa tehdä musikaalin pääroolia ja olla samalla pikkulasten äiti. Minun ja lasten rytmi on aivan vastakkainen. Olen esityksen jälkeen kotona yhdeltä yöllä, ja lapset heräävät aamukuudelta. Aamulla minun pitäisi nukkua pitkään, ja neljän aikaan lähden taas teatterille.

Välillä on päiviä, jolloin en näe lapsiani. Meillä ei myöskään ole yhteisiä vapaapäiviä, sillä näytöksiä on viikonloppuisinkin.

Ennen illan näytöstä sanon puhelimen Facetimessa hyvät yöt. Lapset kaipaavat minua ja se on kurjaa, mutta tämä on ohimenevä elämänvaihe. Onneksi lasten isä on heidän kanssaan kotona.

Olen tiukka musiikkikasvatuksessa ja median käytössä, mutta muuten meillä ollaan kuin ellun kanat. Mieheni huomauttelee, että useamminkin voisi siivota.”

Näyttelijä-laulaja Maria Ylipää, 34, asuu Tukholmassa muusikko-puolisonsa Matti Pentikäisen ja lastensa Inarin, 7, ja Edenin, 2, kanssa. Maria on Ollaan vapaita! -elokuvan pääroolissa.

Lue lisää

Hanna-Riikka Siitonen: ”Kenelle antaisin lapseni, ellen äidilleni?”

Tv-kokki Kari Aihinen: ”En usko lastenkasvatuksessa ehdottomiin sääntöihin”

Kirjailija Meiju Niskala: ”Aikuiselle tekisi hyvää leikkiä”

Vierailija

Maria Ylipää: ”Ruudut mössöyttävät lapsen aivot”

Meidän Perhessä lehdessä elokuu/2015. Ihmetyttää Maria Ylipään haastattelussakuinka samaan aikaan ollaan huolissaan kuinka lasten aivot mössöyttävät erilaisten ruutujen katselemisesta ja kuinka tärkeää on musiikillinen kasvatus ja samaan aikaan kerrotaan kuinka heidän perheessä ei ole edes yhtään yhteisiä vapaapäiviä!! Mielestäni tärkeintä pienten lasten kanssa on yhteinen aika ja läsnäolo! Nimimerkki Kahden lapsen äiti
Lue kommentti
Vierailija

Maria Ylipää: ”Ruudut mössöyttävät lapsen aivot”

Yhdyn täysin ylläoleviin kommentoihin. Luin myös haastattelun Mariasta ja hänen perhe-elämästä ja kirjoitus pisti todella miettimään, ehkä jopa vihastuttamaan. Niinkuin ylläolevakin on kommentissaan tuonut esille, on lastenohjelmissa ja peleissä varmasti hyviä, kehittäviä ja opettavaisiakin ohjelmia. Ja pystyyhän niitäkin valikoimaan mitä lapsille näyttää!! Kyllä meillä ainakin lasten katsovat lastenohjelmia ja pelaavat. Joskus enenmmän ja joskus vähemmän. Mutta pidänhän siitä huolta, että...
Lue kommentti
Saako lisää? Maitovaihe on lopulta lyhyt aika lapsen elämässä. Nyt  Nuutille maistuu moni muukin ruoka. Kuva: Satu Kemppainen

Sannan molemmat pojat ovat kasvaneet pääosin äidinmaidonkorvikkeella. Pulloruokinnassa harmittaa vain ympäristön asenne.

Kahdeksankuinen Nuutti imaisee viimeiset hörpyt maitopullosta ja jaksaa taistella vielä hetken nukkumattia vastaan. Äiti Sanna laskee hänet hellästi pinnasänkyyn.

Pullolle nukahtava vauva on tässä keittiössä tuttu näky. Myös Nuutin isoveli Hermanni, 3, kasvoi aikanaan pääosin äidinmaidonkorvikkeella.

– Hermanni painoi syntyessään vain 2190 grammaa. Hän ei jaksanut imeä rintaa kuin kymmenen minuuttia kerrallaan ja oli senkin jälkeen ihan hikinen, Sanna muistelee esikoisensa ensimmäisiä viikkoja.

Imetys-lisämaito-pumppausrumbassa kului tunti kerrallaan, kolmen tunnin välein, vuorokauden ympäri. Kaksi kuukautta Sanna jaksoi sitä pahimmillaan puolentoista tunnin yöunilla. Sitten voimat loppuivat, ja Hermanni siirtyi korvikkeelle.

Kun Nuutti syntyi, kaikki oli toisin. Poika oli alusta saakka rinnalla kuin ammattilainen.

– Olin ihan fiiliksissä, että jes, nyt tämä sujuu. Opetimme silti vauvan myös pullolle, jotta isäkin voisi osallistua hoitoon.

”Ehkä imetys olisi voinut jatkua, mutta olin siihen liian loppu.”

Nuutin kanssa imetys meni loistavasti kaksi kuukautta. Sitten koko perhe sairastui rajuun enterorokkoon.

– Rintani ja Nuutin kitalaki olivat täynnä kipeitä rakkuloita. Imetys oli tuskaa molemmille. Lopulta Nuutti ei huolinut rintamaitoa edes pullosta, korviketta kyllä. Ehkä hän yhdisti äidinmaidon maun kipuun.

Kun tauti oli selätetty, Sanna yritti käynnistää imetystä uudestaan, mutta maito oli ehtinyt vähentyä. Perhe oli vasta toipumassa, kaikki nukkuivat huonosti, ja kolmivuotias Hermannikin tarvitsi äidin huomiota.

– Ehkä imetys olisi voinut jatkua, jos olisin pystynyt istumaan sohvalla ja imettämään Nuuttia tuntikausia putkeen, mutta olin siihen liian loppu.


Ruoka-aika. Samuli-isän sylissä Nuutin on niin hyvä syödä, että siihen voi vaikka nukahtaa. Usein niin käykin.

Sannalle oli lopulta valtava helpotus, kun neuvolan terveydenhoitaja antoi ikään kuin luvan lopettaa.

– Menin poikien kanssa neuvolaan naama harmaana ja väsymystäni itkien. Ihana terveydenhoitajamme totesi myötätuntoisesti, että jos imetys ei tuntunut minulle ihan äärettömän tärkeältä, hänestä voisin kyllä lopettaa yrittämisen. Nuutti oli jo saanut maidostani paljon hyötyjä, ja oli tärkeää turvata minun jaksamiseni.

Niin Nuutistakin tuli pullopoika. Sannasta se ei lopulta tuntunut kovin pahalta. Hän oli jo nähnyt, kuinka täydellinen lapsi Hermannistakin oli korvikkeella kasvanut.

– Olen sellainen, etten jaksa jäädä vellomaan vaikeuksissa. Mieluummin yritän löytää ratkaisun ja mennä eteenpäin.

Pulloruokinnassa harmittaa oikeastaan vain ympäristön asenne. Jotkut kokevat oikeudekseen neuvoa asiassa, joka ei kuulu kellekään muulle kuin äidille itselleen.

”Tuntui ärsyttävältä selitellä asiaa vieraalle.”

– Kun vielä imetin Nuuttia, eräs tuttava näki vaunukopassa maitopullon ja ihmetteli suureen ääneen, miksen imetä poikaa kaikkialla. Minusta paikallisjunassa imettäminen oli turhan hankalaa. Tuntui ärsyttävältä selitellä asiaa vieraalle.

Oli Sannalle silti pettymys, kun Nuutin hyvin sujunut imetys päättyi niin yllättäen. Kerran hän purki asiaa ystävälleen, joka oli täysimettänyt vauvaansa. Tämä lohdutti, että ekaluokan opettaja ei näe, ketä lapsista on imetetty ja kuinka kauan.

– Kun lakkasin ahdistumasta imetyksestä ja väsyttämästä itseäni, saatoin käyttää energiani siihen, että olin ihan eri tavalla läsnä lapsilleni.

Amanda ja Matleena auttavat Nelliä valitsemaan lahjoituksista nuorille sopivia vaatteita. Perheeseen kuuluu myös Tiia, 21, jolle yritetään saada virallista asemaa aikuisadoption kautta. Kuva:  Tuomas Kolehmainen

On tärkeää oppia huomaamaan muiden hätä, Nelli Niemelä sanoo.

Rapa roiskui, kun Hermanni, 12, pyöräili koulusta kaverinsa luo ja huomasi pojan, joka seisoi allapäin pyöränsä luona. Ketjut olivat pudonneet. Hermannille on täysin selvä juttu pysähtyä auttamaan.

Niemelän perheen äiti Nelli kuuli tapahtuneesta vain, koska ohiajanut tuttava sattui silminnäkijäksi ja kertoi tilanteesta Nellille myöhemmin.

Nelli ja Miika Niemelälle muiden auttaminen on elämäntapa, johon he kannustavat myös lapsiaan.

Muiden hädän huomaaminen on Nellille ja Miikalle tuttua myös töissä, sillä kumpikin työskentelee Icehearts-järjestössä. Idea on, että syrjäytymisvaarassa olevista esikouluikäisistä lapsista kootaan urheilujoukkue, joiden vetäjä kulkee lasten rinnalla 12 vuoden ajan. Kasvattaja on lasten tukena arjen pulmissa ja luo lapsille turvallisen yhteisön muista joukkuekavereista. Tällä hetkellä toimintaa on kymmenellä eri paikkakunnalla.

Nelli vetää tyttöjen salibandyjoukkuetta.

– Icehearts-tyttöni ovat yhdessätoista eri koulussa, ja käyn joka viikko niistä kahdeksassa. Tulen mukaan oppitunnille tai olen mukana neuvottelemassa, jos koulussa tai kotona on pulmia.

”Puhumme kotona paljon siitä, miksi tällaista tukea tarvitaan ja miksi me olemme siinä asemassa, että voimme auttaa.”

Myös Hermanni, Amanda, 14, ja Matleena, 8, ovat mukana toiminnassa joukkuekavereina. Muiden auttaminen näkyy perheen kotona muutenkin konkreettisesti. Nellin lajitellessa lahjoitettuja vaatteita hän saattaa kertoa etsivänsä päällepantavaa kolmen tytön perheeseen ja pyytää lapsiaan valitsemaan heille nuorten tyyliin sopivia vaatteita.

– Puhumme kotona paljon siitä, miksi tällaista tukea tarvitaan ja miksi me olemme siinä asemassa, että voimme auttaa.

Isän ja äidin muille jakama huomio aiheuttaa silloin tällöin myös mustasukkaisuutta ja napakkaa palautetta. Esimerkiksi vanhin tytär Amanda saattaa joskus tiuskaista, pitääkö juuri heidän aina olla auttamassa kaikkia.

– Silti hänkin on heti tukena, jos huomaa muiden olevan vaikeuksissa, Nelli sanoo.

Meidän Perhe 12/2017