Kuva: Milka Alanen
Kuva: Milka Alanen

Maria Veitola jaksaa poikansa tarrautumisen, koska sai lorvia kokonaisen päivän.

Minulla on kaksi fantasiaa. Toinen on se, että saisin edes joskus nukkua niin pitkään kuin haluaisin. Lapsi nukkuu viikonloppuisin jo kahdeksaan, jopa puoli yhdeksään, mutta minä nukkuisin vaikka kahteentoista.

Joskus minulla on lupa nukkua pitkään. Jos olen ollut ulkona ystävien kanssa, on puolison vuoro herätä lapsen kanssa. Silloinkaan en pysty jatkamaan uniani. Äitiyden myötä kuuloni on herkistynyt niin, että korvatulpatkin päässä kuulen kaikki lapsen tuottamat äänet makuuhuoneen oven läpi. Miehellä ei tätä ongelmaa ole. Miksi miesten kuuloaisti ei herkisty isyyden myötä? Vaan ennemmin päinvastoin.

Toinen fantasiani on haahuilla kaupungilla yksin ja kiireettä.

Toinen fantasiani on se, että haluaisin haahuilla kaupungilla yksin ja kiireettä. Kuljeskella kaupoissa ja gallerioissa, pistäytyä kahville ja katsella ohikulkevia ihmisiä. Se on utopiaa.

Jos joskus ehdinkin yksin kaupungille, minulla on kiire. Ryysin kauppakeskuksesta toiseen ja yritän löytää lapselle jotain, jonka olen unohtanut hankkia: kesäkengät, sadevaatteet, ohuen pipon. Tai sitten olen kaupungilla lapsen kanssa ja kiireetön nautiskelu on kaukana.

Hetki sitten olin parin viikon työmatkalla. Kahteen viikkoon mahtui yksi vapaapäivä. Jouduin tekemään vaikean valinnan sen välillä, nukkuisinko vai hortoilisinko päämäärättömästi kaupungilla.

Ei ollut aikaa ikävöidä. Erossa olo teki hyvää.

Valitsin päämäärättömän hortoilun. Se oli ihanaa. Oliko minulla vapaapäivänä ikävä lastani? Ei hetkeäkään. Entä oliko minulla kahden viikon pituisella matkalla ikävä lastani? Vähän. Koska matka oli työmatka, minulla oli koko ajan tekemistä. Ei ollut aikaa ikävöidä. Ikävä iski vasta, kun kotimatka alkoi.

Lapsikaan ei ikävöinyt minua, omien ja isänsä sanojen mukaan. Erossa oleminen teki hyvää meille kaikille. Tekee myös hyvää, että isä saa ottaa täyden vastuun lapsesta ja tehdä kaikki omalla tyylillään ilman, että olen päsmäröimässä. Vaikka siitä, että olisi mukavaa, jos pojan päällä olisi aamulla puhdas t-paita.

Kun palasin kotiin, oma aikani väheni entisestään. Lapsella ei kenties ollut ikävä (tietääkö hän edes, mitä ikävä tarkoittaa?), mutta kotiin palattuani hän liimautui minuun.

Nyt lapsi haluaa tehdä ihan kaiken kanssani. Hän vaatii herkeämätöntä huomiotani. Se on ihanaa ja imartelevaa, mutta välillä tuntuu, että tukehdun. Joskus iltaisin mieleni tekee vain huutaa ”Anna minun olla! Edes hetki rauhassa!” Joskus huudankin, eikä se auta mitään.

Tarrautuminen on silti pieni hinta siitä, että sain lorvia yhden kokonaisen päivän yksin kaupungilla. Jaksan sillä pitkään.

Meidän Perhe 7/16

Maria Veitola on 43-vuotias toimittaja, jonka perheeseen kuuluvat mies ja keväällä 2012 syntynyt poika Taisto. Kesällä he menevät höyrylaivaristeilylle sekä opettelevat kukkien nimiä ja lintujen lauluääniä.

Vierailija

Maria Veitolan kolumni: "Lapsesta erossa oleminen teki hyvää meille kaikille"

Yksi tuttavani on samanlainen. Hänellä on ihan hyvä lastenhoidon osaava mies, omat vanhemmat asuu naapuritalossa, appivanhemmat parin kilsan päässä ja rahaa olisi palkata hoitaja. Ei. Tämä hoippuu "väsymyksen rajamailla" ja selittää kuinka jaksaa enää kahvin ja tumman suklaan voimalla. Ja lapsi on kymmenen. Jos ollaan jossain ja mukula menee ulos leikkimään, hänen pitää päästä terassille "pitämään silmällä, ettei satu mitään".
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Joni, 30, kävi töissä toisella paikkakunnalla ja näki perhettään vain kahtena päivänä viikossa. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

Sain yt-neuvotteluissa joululahjaksi potkut kolme vuotta sitten. Jo kuuden viikon työttömyyden jälkeen pää meinasi räjähtää turhautumiseen. Kun sitten löysin työpaikan 330 kilometrin päästä, en harkinnut kahta kertaa.

Oli se oma arki poissa kotoa hyvin erilaista kuin Seijalla, varsinkin, kun esikoinen syntyi. Eron huomasi, kun tulin viikonlopuksi kotiin ja yhtäkkiä pitikin ottaa kaikessa lapsi huomioon. Kotitöiden päävastuu oli viikonloppuisin minulla. Siivosin ja vaihdoin vaippoja. Seija teki ruuat. Juuri kun aloin päästä jyvälle, olikin jo aika lähteä takaisin.

Jos on raskasta hoitaa lapset yksin, niin raskasta on myös istua usean sadan kilometrin päässä sängyn laidalla voimatta tehdä mitään puolison ja lapsen hyväksi. Seijalla oli kädet täynnä hommia ja minulla taas aivan liikaa vapaa-aikaa, jonka yritin täyttää urheilulla. Juoksulenkit olivat henkireikäni.

"Juuri kun aloin päästä jyvälle, olikin jo aika lähteä takaisin."

Seija ymmärsi, ettei minullakaan ollut helppoa. Koetin lyhyessä viikonlopussa olla isä, aviomies ja hoitaa kaikki sellaiset kodin työt, jotka olivat minun hommiani. Autoa piti laittaa, pyörä korjata, ulko-oven reistaileva lukko saada pelaamaan. Se oli yhtälön haastavin ja ärsyttävin puoli, että viikolla oli älyttömästi vapaa-aikaa, jota ei voinut hyödyntää kotona odottaviin hommiin.

Töissä en ehtinyt liiemmälti ajatella kotipuolen asioita, mitä nyt varaosatiskillä oli välillä aikaa miettiä. Tuli pohdittua, että tunnistaako lapsi enää minua ja mitä jos se alkaa vierastaa. Ei ollut juuri kohtalotovereita, joiden kanssa olisin voinut jakaa ajatuksiani. Ystävillä ei ollut lapsia tai jos oli, he asuivat viikot yhdessä.

"Tunnistaako lapsi enää minua ja mitä jos se alkaa vierastaa."

En kokenut Seijan viestitulvaa koskaan rasittavaksi. Kuvien ja videoiden kautta sain olla edes jotenkin mukana, enkä tuntenut itseäni täysin ulkopuoliseksi. Vastailin, minkä työn lomassa pystyin. Se auttoi jaksamaan, kun näki koko ajan, mitä kaikkea uutta tyttö oppi ja touhusi.

Viime vuodenvaiheessa sain uuden työn reilun tunnin ajomatkan päästä kotoa. Se on ollut valtava muutos. Nyt voin ajaa kotiin joka ilta. Perheen kanssa eläminen ollut myös opettelua, varsinkin kahden lapsen kanssa. Aluksi olin hämmennyksissä kuin ö aapisen laidalla. Mutta tekemällä oppii. Nyt näen eri tavalla lasten elämää.

Välimatkan kesti, kun tiesi, että se on väliaikaista. Tärkeää oli, ettemme missään vaiheessa unohtaneet toisiamme. Se auttoi, että olemme tunteneet yläasteelta asti. Tiedämme sanomatta, mitä toinen ajattelee.”

Vauva 11/17

Perhe:

Isä Joni, 30 ja äiti Seija, 29. Lapset 1,5 v ja 3 kk.

Seija, 29, pyöritti perhearkea yksin, kun kumppani Joni, 30, oli töissä kaukana perheestään. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

”Kun odotin esikoistamme, tunsin itseni usein yksinhuoltajaksi, koska Joni ei päässyt mukaan neuvolaan. ’On minulla tälle lapselle isä, joka osallistuu tähän niin paljon kuin pystyy’, teki mieleni sanoa ihmisille. Kun raskausvatsani kasvoi, tunsin itseni lihavaksi ja yksinäiseksi. Mietin Jonia Seinäjoella, jossa hän asui pääasiassa opiskelijoille tarkoitetussa asuntolassa. Koetin kuvitella, millaista hänen elämänsä oli siellä hoikkien opiskelijatyttöjen keskellä.

Tyttö syntyi tammikuussa. Viikot kaksin vauvan kanssa olivat hirveän pitkiä. Puolet ajasta melkein asuin äitini luona.


Illalla olin puhki ja valmis luovuttamaan. Lapsi oli niin sanottu varhainen kehittyjä ja käveli kymmenkuisena. Tytön kanssa ei voinut mennä mihinkään. Kaupassakin meinasin kadottaa hänet hyllyjen väliin, ellen ollut jatkuvasti valppaana. Jaksoin, koska muistutin itseäni, että tämä on vain väliaikaista. Se väliaikainen kesti kaksi ja puoli vuotta.

Kuinka mielelläni olisin monesti antanut lapsen Jonin syliin. Mutta mies oli kaukana, eikä hänellä ollut minkäännäköistä haisua siitä, millaista perhearkea me vietimme. Joskus kun soitin Jonille, hän kuulosti ihmiseltä, jolla ei ole omia lapsia, vaikka puhuimme hänen omasta tyttärestään. Puhelut olivat kuitenkin todella tärkeitä. Minulla sentään oli joku, jolle kertoa miten päivä oli mennyt. Joni ei voinut tietää mitään hammas­itkuista tai puurolakoista. Lähetin Jonille tuhansittain kuvia ja videoita. Mutta ei toinen voi kokea vanhemmuutta samalla tavalla, jos hän on läsnä vain kaksi päivää viikosta.

"Joni oli vanhempana epävarmempi."

Perjantaina siivosin kodin suurin piirtein, niin että kotiin oli mukavaa tulla. Jonilla oli kova halu tarttua vaipanvaihtoon, vaikka minä tietysti vaihdoin vaipat nopeammin. Joni oli muutenkin vanhempana epävarmempi. Tyttäremme oli varmasti viisi kuukautta, kun mies vielä kysyi minulta, mikä on oikea kylvetysasento? Minä taas olin tarkka, että lastamme hoidetaan juuri minun tavallani, koska en ollut saanut jakaa vanhemmuutta.

Lomamatkamme olivat reissuja Jonin luo toiselle paikkakunnalle kymmenen neliön soluyksiöön. Siellä nukuimme lusikka-asennossa kahdeksankymmentäsenttisessä vuoteessa, ja vauva nukkui rattaissa käytävällä.

Vihdoin tämän vuoden alussa Joni sai uuden työn, josta hän ehtii illaksi ja yöksi kotiin. Arki yhdessä on ollut opettelua. Jopa vierekkäin nukkuminen vaati aluksi hiukan harjoittelua. Äitinä olen oppinut rennommaksi enkä enää vaadi, että kaikkien täytyy hoitaa lapset minun tavallani.”

Vauva 11/17

Perhe:

Äiti Seija, 29 ja isä Joni, 30. Lapset 1,5 v ja 3 kk.