Kuva: Milka Alanen
Kuva: Milka Alanen

Maria Veitola jaksaa poikansa tarrautumisen, koska sai lorvia kokonaisen päivän.

Minulla on kaksi fantasiaa. Toinen on se, että saisin edes joskus nukkua niin pitkään kuin haluaisin. Lapsi nukkuu viikonloppuisin jo kahdeksaan, jopa puoli yhdeksään, mutta minä nukkuisin vaikka kahteentoista.

Joskus minulla on lupa nukkua pitkään. Jos olen ollut ulkona ystävien kanssa, on puolison vuoro herätä lapsen kanssa. Silloinkaan en pysty jatkamaan uniani. Äitiyden myötä kuuloni on herkistynyt niin, että korvatulpatkin päässä kuulen kaikki lapsen tuottamat äänet makuuhuoneen oven läpi. Miehellä ei tätä ongelmaa ole. Miksi miesten kuuloaisti ei herkisty isyyden myötä? Vaan ennemmin päinvastoin.

Toinen fantasiani on haahuilla kaupungilla yksin ja kiireettä.

Toinen fantasiani on se, että haluaisin haahuilla kaupungilla yksin ja kiireettä. Kuljeskella kaupoissa ja gallerioissa, pistäytyä kahville ja katsella ohikulkevia ihmisiä. Se on utopiaa.

Jos joskus ehdinkin yksin kaupungille, minulla on kiire. Ryysin kauppakeskuksesta toiseen ja yritän löytää lapselle jotain, jonka olen unohtanut hankkia: kesäkengät, sadevaatteet, ohuen pipon. Tai sitten olen kaupungilla lapsen kanssa ja kiireetön nautiskelu on kaukana.

Hetki sitten olin parin viikon työmatkalla. Kahteen viikkoon mahtui yksi vapaapäivä. Jouduin tekemään vaikean valinnan sen välillä, nukkuisinko vai hortoilisinko päämäärättömästi kaupungilla.

Ei ollut aikaa ikävöidä. Erossa olo teki hyvää.

Valitsin päämäärättömän hortoilun. Se oli ihanaa. Oliko minulla vapaapäivänä ikävä lastani? Ei hetkeäkään. Entä oliko minulla kahden viikon pituisella matkalla ikävä lastani? Vähän. Koska matka oli työmatka, minulla oli koko ajan tekemistä. Ei ollut aikaa ikävöidä. Ikävä iski vasta, kun kotimatka alkoi.

Lapsikaan ei ikävöinyt minua, omien ja isänsä sanojen mukaan. Erossa oleminen teki hyvää meille kaikille. Tekee myös hyvää, että isä saa ottaa täyden vastuun lapsesta ja tehdä kaikki omalla tyylillään ilman, että olen päsmäröimässä. Vaikka siitä, että olisi mukavaa, jos pojan päällä olisi aamulla puhdas t-paita.

Kun palasin kotiin, oma aikani väheni entisestään. Lapsella ei kenties ollut ikävä (tietääkö hän edes, mitä ikävä tarkoittaa?), mutta kotiin palattuani hän liimautui minuun.

Nyt lapsi haluaa tehdä ihan kaiken kanssani. Hän vaatii herkeämätöntä huomiotani. Se on ihanaa ja imartelevaa, mutta välillä tuntuu, että tukehdun. Joskus iltaisin mieleni tekee vain huutaa ”Anna minun olla! Edes hetki rauhassa!” Joskus huudankin, eikä se auta mitään.

Tarrautuminen on silti pieni hinta siitä, että sain lorvia yhden kokonaisen päivän yksin kaupungilla. Jaksan sillä pitkään.

Meidän Perhe 7/16

Maria Veitola on 43-vuotias toimittaja, jonka perheeseen kuuluvat mies ja keväällä 2012 syntynyt poika Taisto. Kesällä he menevät höyrylaivaristeilylle sekä opettelevat kukkien nimiä ja lintujen lauluääniä.

Vierailija

Maria Veitolan kolumni: "Lapsesta erossa oleminen teki hyvää meille kaikille"

Yksi tuttavani on samanlainen. Hänellä on ihan hyvä lastenhoidon osaava mies, omat vanhemmat asuu naapuritalossa, appivanhemmat parin kilsan päässä ja rahaa olisi palkata hoitaja. Ei. Tämä hoippuu "väsymyksen rajamailla" ja selittää kuinka jaksaa enää kahvin ja tumman suklaan voimalla. Ja lapsi on kymmenen. Jos ollaan jossain ja mukula menee ulos leikkimään, hänen pitää päästä terassille "pitämään silmällä, ettei satu mitään".
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Mikä toimii yhdellä lapsella, ei välttämättä toimi maailman kahdella miljardilla muulla lapsella, kirjoittaa Marjut Ollila.

On helppoa olla täydellinen kasvattaja. Siihen ei tarvita kuin roppakaupalla tahdonvoimaa, ihanteita sekä lujia päätöksiä. Eikä edes yhtään lasta.

Lasten saamisen myötä olen saanut huomata – joskus katkerana mutta useimmiten huvittuneena – että teoria tuppaa toisinaan olemaan yhtä kaukana todellisuudesta kuin itä lännestä.

Viimeistään kolmannen lapseni synnyttyä tungin äitikorttini syvälle povarini uumeniin. Pidän suuni supussa aina, kun olen aikeissa sanoa, että ”Sitten kun sinulla on yksi/kaksi/kolme lasta, huomaat...”

Tiedän hyvänä päivänä noin suurin piirtein, miten saan nämä kolme omaani hoidettua. Maailman kahdesta miljardista muusta lapsesta en menisi vannomaan. Mikä toimii yhdellä, saattaa toiselle olla kryptoniittia.

Viimeistään kolmannen lapseni synnyttyä tungin äitikorttini syvälle povarini uumeniin.

Kokemus toki opettaa, ja hyvinä pitämiäni vinkkejä voin kysyttäessä jakaa, mutta toisen puolesta en ala tietää. Yritän muistaa, että synnytyksen yhteydessä minusta ei tullut oraakkelia, vaan ihan vain äiti.

Jollain tapaa sitä silti muuttuu uuden lapsen saadessaan. Ikään kuin syntyy uudelleen vanhemmaksi. Vaikka olen edelleen yksi ja sama, olen jokaiselle kolmestani erilainen äiti. Ovathan hekin uniikkikappaleita.

Kun halusin tietää, millaista menoa olisi odotettavissa kolmilapsisena, soitin viisilapsiselle ystävälleni.

Maanittelujen jälkeen hän suostui raportoimaan, että sinähän tiedät vanhan lapsiperhetotuuden, miten kaksi menee siinä missä yksikin vain, jos kyse on pullasta. Nyökyttelin ja odotin hänen sanovan, että kolmas pulla kuitenkin menisi siinä sivussa jo rutiinilla.

Mitä vielä! Sain kehotuksen varautua elämäni suurimpaan härdelliin. Lapset pelaisivat ylivoimapeliä, eikä aikuisten käsipareja enää riittäisi jokaiselle. Neljäs ja viides saattaisivat jo mennäkin omalla painollaan.

Vaikka olen edelleen yksi ja sama, olen jokaiselle kolmestani erilainen äiti.

Myös sen neuvon sain, että jos useampilapsiseen perheeseen eksyy mikä tahansa tauti, noro tai kihomadot, siivousoperaation sijaan on helpompi ottaa lapset ja muuttaa pois kotoa. Sitten nauroimme, ensin katketaksemme, lopulta hiukan hermostuneina.

Puhelun jälkeen lähdin välittömästi leikkaamaan lasten kynnet tautien ehkäisyn nimissä. Vilkaisin vain nopeasti äitikortistani toimintaohjeet: yhdeltä kynnet leikataan nukkuessa, toiselta rusinoilla lahjoen ja kolmannelta... niin, hänen kyntensä pitääkin viilata.

Marjut Ollila on 3- ja 8- vuotiaiden lasten sekä viisikuisen vauvan äiti ja suosittu sormiruokabloggaaja, joka nauraa äänekkäimmin omille vitseilleen ja rakastaa rentoutta ja lapsentahtisuutta. Hän vuorottelee kolumnistina toimittaja Outi Kaartamon kanssa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Pieni lapsi ei ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavalla kuin aikuinen, lastenpsykiatri Janna Rantala sanoo. Kuva: Heli Blåfield
Pieni lapsi ei ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavalla kuin aikuinen, lastenpsykiatri Janna Rantala sanoo. Kuva: Heli Blåfield

Kannattaa luottaa aikuisten keskinäiseen viisauteen. Ei latisteta lasta, joka pyrkii rohkeasti mukaan keskusteluun, vastaa lastenpsykiatri Janna Rantala.

”Lapsemme on 3,5-vuotias, uusiin ihmisiin hieman varauksellisesti ja ujosti suhtautuva poika. Parin viimeisen kuukauden aikana hän on selvästi vapautunut ja alkanut ottaa kontaktia oma-aloitteisesti niin tuttuihin kuin tuntemattomiin aikuisiin. Lapsen kerronnassa ei ole kuitenkaan rajoja, vaan hän saattaa kertoa esimerkiksi vanhemman sairaudesta täysin estottomasti kenelle tahansa.

En haluaisi latistaa lapsen avoimuutta ja juuri löytynyttä uskallusta puhua vieraammillekin. Kuitenkin jotkut asiat ovat mielestäni perheen sisäisiä asioita, jotka eivät kuulu muille. Toisaalta jotkut saattavat hämmentyä tai kokea vaivaannuttavana kovin yksityiskohtaisen selostuksen esimerkiksi juuri terveysasioista. Miten selittää asia lapselle ymmärrettävästi, mutta siten, ettei lapsi koe syyllisyyttä jo kertomistaan asioista eikä myöskään ala vältellä puhumista?”

Ujon puheliaan äiti

Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa:

Saako aloittaa vitsillä? Lapsi kertoi kaupan kassalle heleällä äänellä, miten oli nähnyt aamulla äidin kakalla. Kotona äiti ohjasi lasta, että kakkaaminen on ok, mutta sellaisesta ei puhuta kaikille, koska se on yksityisasia. Seuraavalla kauppareissulla lapsi kertoi: ”Mä näin taas äidin kakalla, mutta siitä ei puhuta kaikille, koska se on yksityisasia.”

Pieni lapsi ei kerta kaikkiaan ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavoin kuin vanhempi. Viattomuudessaan hän kertoo juttua, johon hän toivoo kuulijan vastaavan mukavalla tavalla. Ehkä tarinan lapsi ajatteli, että kaupan kassa kertoisi vastavuoroisesti omista vessakokemuksistaan. Siinä sitten rupateltaisiin mukavasti asioinnin lomassa.

Kun lapsi kasvaa kannustavassa ja luottavaisessa ilmapiirissä, hän ei sensuroi puheitaan vanhemman reaktion pelossa. Raju reagointi kiellettyyn puheenaiheeseen on lasta häpäisevä kokemus, kuten olet viisaasti ennakoinutkin. Sitä en suosittele, vaikka vanhempaa hävettäisikin.

Sopivat puheenaiheet ovat monesti kulttuuri- ja perhekohtaisia.

Mitä siis tehdä? Aluksi voi tarkistaa, mitä kaikkea puhuu lapsen kuullen. Tärkeitä asioita ei silti kannata salata lapselta! Voi myös pohtia, miksi jokin asia ei omasta mielestä kuulu ulkopuolisille. Sopivat puheenaiheet ovat monesti kulttuuri- ja perhekohtaisia. Esimerkiksi sairaus saattaa jollekin olla julkinen puheenaihe, toiselle taas hyvin yksityinen.

Nolossa tilanteessa voi ohjata vaivihkaa keskustelua pois aralta alueelta ennen yksityiskohtien vyöryä. Kolmevuotias on hämättävissä kertomaan muista asioista. Tempun voi tehdä myös yllättävään kuulijan rooliin joutunut. Kannattaa siis luottaa aikuisten keskinäiseen viisauteen.

Esimerkiksi päiväkotien työntekijät kuuntelevat näitä juttuja pokka naamalla vuodesta toiseen ja suhtautuvat silti meihin vanhempiin asiallisesti. Kaikkien elämässä on monenlaista, yksityistäkin. Ollaan sen äärellä yhtä viisaita kuin sinä, eikä latisteta lasta, joka pyrkii rohkeasti mukaan keskusteluun.

Mietityttääkö lapsen kasvatus? Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa lukijoiden kysymyksiin Meidän Perhe -lehden joka numerossa. Lähetä kysymys lomakkeella tai sähköpostitse meidanperhe@sanoma.com Laita viestin otsikoksi ”Janna vastaa”.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.