Kuva: Milka Alanen
Kuva: Milka Alanen

Maria Veitola jaksaa poikansa tarrautumisen, koska sai lorvia kokonaisen päivän.

Minulla on kaksi fantasiaa. Toinen on se, että saisin edes joskus nukkua niin pitkään kuin haluaisin. Lapsi nukkuu viikonloppuisin jo kahdeksaan, jopa puoli yhdeksään, mutta minä nukkuisin vaikka kahteentoista.

Joskus minulla on lupa nukkua pitkään. Jos olen ollut ulkona ystävien kanssa, on puolison vuoro herätä lapsen kanssa. Silloinkaan en pysty jatkamaan uniani. Äitiyden myötä kuuloni on herkistynyt niin, että korvatulpatkin päässä kuulen kaikki lapsen tuottamat äänet makuuhuoneen oven läpi. Miehellä ei tätä ongelmaa ole. Miksi miesten kuuloaisti ei herkisty isyyden myötä? Vaan ennemmin päinvastoin.

Toinen fantasiani on haahuilla kaupungilla yksin ja kiireettä.

Toinen fantasiani on se, että haluaisin haahuilla kaupungilla yksin ja kiireettä. Kuljeskella kaupoissa ja gallerioissa, pistäytyä kahville ja katsella ohikulkevia ihmisiä. Se on utopiaa.

Jos joskus ehdinkin yksin kaupungille, minulla on kiire. Ryysin kauppakeskuksesta toiseen ja yritän löytää lapselle jotain, jonka olen unohtanut hankkia: kesäkengät, sadevaatteet, ohuen pipon. Tai sitten olen kaupungilla lapsen kanssa ja kiireetön nautiskelu on kaukana.

Hetki sitten olin parin viikon työmatkalla. Kahteen viikkoon mahtui yksi vapaapäivä. Jouduin tekemään vaikean valinnan sen välillä, nukkuisinko vai hortoilisinko päämäärättömästi kaupungilla.

Ei ollut aikaa ikävöidä. Erossa olo teki hyvää.

Valitsin päämäärättömän hortoilun. Se oli ihanaa. Oliko minulla vapaapäivänä ikävä lastani? Ei hetkeäkään. Entä oliko minulla kahden viikon pituisella matkalla ikävä lastani? Vähän. Koska matka oli työmatka, minulla oli koko ajan tekemistä. Ei ollut aikaa ikävöidä. Ikävä iski vasta, kun kotimatka alkoi.

Lapsikaan ei ikävöinyt minua, omien ja isänsä sanojen mukaan. Erossa oleminen teki hyvää meille kaikille. Tekee myös hyvää, että isä saa ottaa täyden vastuun lapsesta ja tehdä kaikki omalla tyylillään ilman, että olen päsmäröimässä. Vaikka siitä, että olisi mukavaa, jos pojan päällä olisi aamulla puhdas t-paita.

Kun palasin kotiin, oma aikani väheni entisestään. Lapsella ei kenties ollut ikävä (tietääkö hän edes, mitä ikävä tarkoittaa?), mutta kotiin palattuani hän liimautui minuun.

Nyt lapsi haluaa tehdä ihan kaiken kanssani. Hän vaatii herkeämätöntä huomiotani. Se on ihanaa ja imartelevaa, mutta välillä tuntuu, että tukehdun. Joskus iltaisin mieleni tekee vain huutaa ”Anna minun olla! Edes hetki rauhassa!” Joskus huudankin, eikä se auta mitään.

Tarrautuminen on silti pieni hinta siitä, että sain lorvia yhden kokonaisen päivän yksin kaupungilla. Jaksan sillä pitkään.

Meidän Perhe 7/16

Maria Veitola on 43-vuotias toimittaja, jonka perheeseen kuuluvat mies ja keväällä 2012 syntynyt poika Taisto. Kesällä he menevät höyrylaivaristeilylle sekä opettelevat kukkien nimiä ja lintujen lauluääniä.

Vierailija

Maria Veitolan kolumni: "Lapsesta erossa oleminen teki hyvää meille kaikille"

Yksi tuttavani on samanlainen. Hänellä on ihan hyvä lastenhoidon osaava mies, omat vanhemmat asuu naapuritalossa, appivanhemmat parin kilsan päässä ja rahaa olisi palkata hoitaja. Ei. Tämä hoippuu "väsymyksen rajamailla" ja selittää kuinka jaksaa enää kahvin ja tumman suklaan voimalla. Ja lapsi on kymmenen. Jos ollaan jossain ja mukula menee ulos leikkimään, hänen pitää päästä terassille "pitämään silmällä, ettei satu mitään".
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.