Kuva: Milka Alanen
Kuva: Milka Alanen

Maria Veitolan poika täytti neljä, ja nyt hänen kanssaan on kaikkein parasta.

 

"Juhlimme lapseni nelivuotissynttäreitä. Nuorin vieraista on parin kuukauden ikäinen vauva. Pidän häntä sylissäni. En osaa enää käsitellä vauvaa varmoin ottein, vaikka olin joskus siinä suvereeni.

Yritän muistaa, millainen oma poikani oli vauvana. Muistan päällimmäisenä oman infernaalisen väsymykseni ja sen, että vauva halusi olla koko ajan ihan lähellä, mieluiten sylissä.

Ystäväni tuore vauva nukahtaa syliini synttärihumussa keskellä päivää tuosta noin vain. Tajuan, että koen sen ensimmäistä kertaa. Poikani nukahti vauvana vain liikkuviin vaunuihin tai hetkeksi rinnalleni.

 

Vauva-aika oli ihmeellinen kokemus ensikertalaiselle. Silti odotin jo silloin, että lapseni kasvaisi. Olin malttamaton ja halusin tietää, millainen persoona hänestä kasvaisi.

Odotin, että lapsi vastaisi minulle muutakin kuin ”höö” ja ”hää”. Odotin, että hän jaksaisi kuunnella, kun luen hänelle. Odotin, että voisimme pelata tai leikkiä yhdessä jotakin, mikä ei tylsistyttäisi minua kuoliaaksi.

Nykyään voin ottaa kiireettömän suihkun.

Odotin, että lapsi kävelisi ja juoksisi omilla jaloillaan ja söisi samaa ruokaa kuin minä. Ilman, että suurin osa annoksesta päätyisi heiteltynä pitkin seiniä.

Kannatti odottaa. Nykyään voin ottaa kiireettömän suihkun. Joskus lapsi tekee rauhassa omia juttujaan ja minä omiani.

 

Lapsi jaksaa jo odottaa. Asioiden tekeminen yhdessä on antoisaa ja hauskaa eikä enää pelkkää säntäilyä ja sekoilua. Hän ymmärtää, mitä sanon, ja minä ymmärrän, mitä hän sanoo. On ihanaa, kun ei tarvitse arvailla, miksi hänellä on paha mieli.

Nelivuotiaan mahtavuus kulminoituu iltoihin.

Nelivuotiaalla on mahtavat jutut. Rakastan kuunnella hänen kertomuksiaan.

Nelivuotiaan mahtavuus kulminoituu iltoihin. Nykyään illat menevät ihan liian nopeasti, vauva- ja taaperoaikana ne olivat välillä yhtä helvettiä. Kolme vuotta odotin lapsen nukkumaanmenoaikaa.

Vauvavuotena odotin, että lapsen isä tulisi töistä kotiin ja saisin tehdä jotakin ilman, että vauva olisi ihollani. Illat energisen taaperon kanssa olivat pitkiä kuin nälkävuodet. Jossain vaiheessa hän vaihtoi hyllyjen tyhjennyksen siihen, että halusi vain leikkiä junallaan. Mikään muu ei kelvannut. En kerta kaikkiaan jaksanut leikkiä niin paljon junalla.

 

Neljä vuotta sitten työnsin vauvanvaunuja, kun näin tuttavani, jolla on isompia lapsia. Hän sanoi, että lapset ovat parhaimmillaan 4–7-vuotiaana. Nyt ymmärrän. Haluaisin, että aika pysähtyisi tai edes hidastuisi.

Lapseni on ollut mahtava aina ja olen rakastanut häntä alusta asti pakahduttavasti. Mutta nyt hänen kanssaan on kaikkein parasta. Elämäni äitinä on juuri nyt tähän mennessä ihaninta ikinä."

Meidän Perhe 6/2016

Maria Veitola, 43, on toimittaja, jonka perheeseen kuuluvat mies ja keväällä 2012 syntynyt poika Taisto. Iltaisin Taisto saa valita hammaspesun tai pemmashasun. Pemmashasussa hampaat pestään pää alaspäin.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

”Raitistumisessa auttoi eniten ajatus, ettei tyttäreni tarvitse koskaan nähdä minua humalassa”, Ira sanoo.

Tänään se loppuu, Ira Koivu sanoo itselleen joka päivä. Tänään hän ei menisi töistä viiniostoksille vaan suoraan kotiin. Illalla hän joisi ruuan kanssa vettä.

Silti työpäivän päätteeksi hän löytää itsensä jälleen viinihyllyjen välistä sopivaa pulloa valitsemasta.

Olo on samaan aikaan syyllinen ja malttamaton. Lopetan huomenna, hän ajattelee. Ja: En minä nyt niin paljon juo. Tulisi jo ilta!

Illalla, kun lapsi on nukahtanut, Ira panee jatsia soimaan, laittaa itselleen hyvää ruokaa ja kaataa lasiin kylmää valkoviiniä. Hetken ajan elämä tuntuu kepeältä.

Aamulla kaikki alkaa alusta.

Irasta tuntuu, että äitiys on tehnyt hänestä uudella tavalla yksinäisen.

Alle kolmekymppisenä Iralla on kaksi korkeakoulututkintoa ja ura media-alalla. On rientoja, harrastuksia ja ystäviä. Elämä on kiinnostavaa, täynnä mahdollisuuksia. Viiniä kuluu, mutta sitä juodaan vain iloon ja juhlaan.

30-vuotiaana, vuonna 2005, hänestä tulee äiti. Puolitoista vuotta myöhemmin hän eroaa lapsen isästä.

Aluksi hän nauttii uudesta elämästä uudessa kodissa kahdestaan tyttären kanssa. Mutta kun Ira palaa hoitovapaalta töihin aikakauslehden toimituspäälliköksi, arki muuttuu vähitellen stressaavaksi. Päivät Ira on työnantajan palveluksessa, illat ja yöt lapsen.

Kotona ei ole toista aikuista, jonka kanssa vaihtaa ajatuksia, kun tytär on nukahtanut. Lapsen uhmakohtauksen jälkeen hän ei voi lähteä kävelylle rauhoittumaan.

– Tätäkö elämä on seuraavat ties kuinka monta vuotta, hän ajattelee lapsen nukahdettua.

Tytär on ihana, tärkein koko maailmassa. Silti Irasta tuntuu siltä, että äitiys on tehnyt hänestä uudella tavalla yksinäisen. Ystävillä on kiire töidensä ja perheidensä kanssa. Kodin seinät tuntuvat kaatuvan päälle.

Joka toisen viikonlopun lapsi viettää isällään. Tieto äidistä erossa olemisesta saa tytön takertumaan Iraan. Kun tytär istuu isänsä autossa, syyllisyys tuntuu Irasta niin ahdistavalta, että sitä on vaikea kestää.

Alkoholi on salakavala ystävä.

Viini hiipii Iran arkeen vaivihkaa. Kaveri hehkuttaa, miten letkeiksi ankeatkin asiat, kuten siivoaminen, muuttuvat viiniä naukkaillessa.

– Mitä järkeä on juoda yksin, Ira ajattelee. Mutta kun arjen tylsyys ja vapauden puute ahdistavat, viinistä tulee vähitellen hänellekin lempeästi turruttava lohduttaja, jota hän siemailee yksin ennen nukkumaanmenoa villasukat jalassa.

Alkoholi on salakavala ystävä, sitä tarvitsee koko ajan enemmän.

Alkuvuodesta 2011 Ira huomaa, että kolme vuotta jatkunut tissuttelu on riistäytymässä käsistä. Lasillinen ei tunnu enää missään, vaan illassa saattaa huljahtaa melkein pullollinen.

Se hävettää, masentaa ja ahdistaa. Eikä siitä kehtaa puhua kenellekään.

”Suoritin elämääni täydellisesti lukuun ottamatta niitä kahta tuntia illassa, jolloin nollasin päätäni viinillä.”

Ira ei toikkaroi humalassa eikä kärsi fyysisestä krapulasta. Heti aamusta hän polkee töihin yli kymmenen kilometrin matkan, hoitaa säntillisesti työnsä päätoimittajana ja viestintäpäällikkönä, ajaa kotiin, leikkii lapsen kanssa, siivoaa, tekee ruokaa, luomua tietenkin.

–  Suoritin elämääni täydellisesti lukuun ottamatta niitä kahta tuntia illassa, jolloin nollasin päätäni viinillä.

Aamuisin on morkkis. Näinkö selkärangaton hän todella on?

–  Paiskin hulluna töitä, jotta syyllisyys katoaisi ja jotta voisin taas palkita itseni juomalla.

Äitien tissutteluun liittyy häpeää ja salailua.

Eräänä huhtikuun iltana 2011 Ira ei avaakaan viinipulloa vaan tietokoneen. Vieressä höyryää mukillinen rooibosteetä.
Hän on päättänyt olla neljä kuukautta juomatta. Projektinsa tueksi hän alkaa pitää nimetöntä blogia siitä, miltä tuntuu sinnitellä ilman viiniä.

Hieman masentaa ajatus kesästä tipattomana, hän kirjoittaa. Samalla olen utelias ja innostunut: miltä raittius tuntuu? Muuttuuko elämä? Onko elämä ilman viiniä ihan kuivaa? Mitä kaverit sanovat?

Blogi saa lukijoita, ja moni kiittelee Iraa inspiraatiosta ja vertaistuesta. Irasta tuntuu hyvältä, että hän voi auttaa ihmisiä – ja että hänellä on kohtalotovereita, joiden kanssa vaihtaa ajatuksia.

– Äitien tissutteluun liittyy häpeää ja salailua. Salaa juovissa on paljon sellaisia, joiden ulkoiset puitteet ovat viimeisen päälle kunnossa. He ovat hyvin koulutettuja, hyvissä ammateissa, varakkaita, hyvännäköisiä, urheilullisia, Ira sanoo.

Sellaisia kuin hän. Kuka arvaisi, kun säröäkään ei näy päällepäin?

Neljän kuukauden juomattomuus onnistuu helpommin kuin Ira on etukäteen luullut. Silti hän ei aio lopettaa kokonaan.

– En ollut vielä valmis niin isoon päätökseen. Ja mitä kaveritkin sanoisivat?

Sen hän kuitenkin päättää, ettei joisi enää yksin. Eikä tarvitsekaan: hän tapaa miehen ja rakastuu.

Viikonloput miesystävän kanssa ovat kosteita, varsinkin silloin, kun tytär on isällään. Mutta usein hilpeää nousuhumalaa seuraa alakulo ja kuristava tunne. Ja kun parisuhteeseen tulee ongelmia, humalassa riidat kärjistyvät.

”Join, jotta kestäisin omaa elämääni ja siihen liittyvää tyytymättömyyttä.”

Juomistaan hallitakseen Ira pitää välillä tipattomia kausia. Erään sellaisen aikana hän oivaltaa:

– Juon viiniä lääkkeeksi, jotta kestäisin omaa elämääni ja siihen liittyvää tyytymättömyyttä.

Kuluu kuitenkin vielä pari vuotta, ennen kuin hän saa riuhtaistua itsensä irti parisuhteesta ja alkoholista.

Ira herää paniikin tunteeseen. Kännykän kello näyttää kuutta. Hän on nukkunut vasta muutaman tunnin. On loppuvuosi 2015. Edellisenä iltana on juhlittu kolmen kaveruksen nelikymppisiä ja jatkoille on menty yökerhoon. Juhlat olivat hauskat eikä mitään erityistä tapahtunut, mutta nyt ahdistus vyöryy aaltoina.

En juo enää ikinä, hän ajattelee.

Ira kömpii sängystä sohvalle ja laittaa Sherlock Holmesin tutun jakson pyörimään ruutuun. Se ei auta. Mitä tapahtuisi, kun tytär aikuistuisi ja muuttaisi pois? Tai vielä myöhemmin, eläkkeellä. Viinilläkö hän täyttäisi tyhjiön?

– Myöhemmin selvisi, että kärsin krapulan lisäksi pms-oireista. Olo oli niin hirveä, että sinä päivänä sain lopullisen sysäyksen lopettaa juomisen. Jotain iloa kuukautisvaivoistakin.

Aluksi on paljon haikeita hetkiä ja luopumisen tuskaa.

Hän laatii suunnitelman vielä samana päivänä. Se menee näin: Lukemista. Kirjoittamista. Unelmien toteuttamista. Alkoholiin liittyvistä hetkistä hän muistelisi vain niitä huonoja.

– Eihän tuhoisasta parisuhteesta päästyäänkään kannata alkaa haikailla niitä harvoja hyviä hetkiä.

Moni tarvitsee raitistumiseen ulkopuolista tukea, mutta Iralle oli luontevinta hakea apua kirjoista.

– En usko pelotteluun vaan sparraukseen, joka keskittyy elämän hyviin puoliin. Naisten alkoholiriippuvuuden taustalla on usein kohtuuttomia vaatimuksia itseä kohtaan, syyllisyyttä, pelkoa ja häpeää. Siksi ajattelin lempeiden hoitokeinojen olevan minulle toimivin tie.

Aluksi on paljon haikeita hetkiä ja luopumisen tuskaa. Mökkiviikonloput nostavat pintaan hyviä muistoja, joihin liittyi viini tai olut. Yksinäisinä hetkinä tulee mieleen, miten ihanaa olisi avata hyvä punaviini ja juoda sitä television ääressä. Tuntuu surulliselta, kuin joutuisi hyvästelemään vanhan ystävän. Silloin hän ajattelee tytärtään.

– Paras tuki päätökselleni on se ajatus, ettei lapseni tarvitse koskaan nähdä minua humalassa. Hän voi aina luottaa minuun. Ja jos hän joskus alkaa itse kokeilla alkoholia, minä olen aina ajokunnossa.

”Pahinta juomisessa oli, etten enää muistanut, mistä unelmoin ja mikä tekee minut onnelliseksi.”

Kahdeksan kuukautta myöhemmin Ira seisoo suonenjokelaisen ratsastustallin pihalla ja silittää hevosen samettista turpaa. Se
on rakkautta ensi silmäyksellä. Putte on 14-vuotias valloittava persoona – ja sattumalta myynnissä.

Ira ja tytär ovat tulleet kesälomalla ratsastusleirille Itä-Suomeen. Vielä samalla reissulla Ira päättää ostaa Puten.

Ei se aivan täysi heräteostos ole: lopetettuaan juomisen Ira on päättänyt toteuttaa elämänsä haaveen. Suunnitelmissa oli hankkia suomenhevonen, mutta sekarotuinen Putte vie Iran sydämen.

– Pahinta juomisessa oli, etten enää edes muistanut, mistä unelmoin ja mikä oikeasti tekee minut onnelliseksi. Sen sijaan, että olisin tehnyt muutoksia elämääni, korkkasin viinipullon ja jatkoin oravanpyörässäni.

Hevosen ostaminen on vain yksi osa mullistusta. Elämässä on taas lapsenomaista riemua, ja Ira muistaa myös toisen vanhan unelman. Lapsena hän kirjoitti pöytälaatikkoon noita- ja hevoskirjoja ja haaveili kirjailijan ammatista, mutta aikuisena vakituinen kuukausipalkka houkutteli enemmän kuin kirjailijan taloudellisesti epävarma työ.

Hän jättää turvallisen päivätyönsä ja alkaa kirjoittaa.

– Kirjoitin siitä, mitä tapahtuu, kun laittaa korkin kiinni. Haluan rohkaista kaikkia niitä naisia, jotka juovat salaa ja pelkäävät tulevansa alkoholisteiksi tai olevansa jo sellaisia. Raitistuminen on mahdollista ja apua kannattaa hakea.

Ira on ollut nyt lähes vuoden raittiina. Kun hän herää aamuisin, aivot ovat kirkkaat ja ajatus kulkee. Tuntuu hyvältä, ettei enää tarvitse kärsiä krapulasta eikä syyllisyydestä.

Unelmien toteuttaminen on saanut aikaan sen, että nyt hän viihtyy elämässään. On helpompi nauttia arkisista tilanteista lapsen kanssa, kun ei tarvitse vain odottaa iltaa ja hetkeä, kun pääsee avaamaan viinipullon. Sekin helpottaa, että lapsi on jo vanhempi ja itsenäisempi. Kymmenvuotias tytär on ylpeä äidistään.

- Kun olin ollut jonkin aikaa juomatta, lapsi käpertyi syliini ja sanoi, että 'äiti, mä oon susta kauhean ylpeä, kun sä olet semmoinen aikuinen, joka ei käytä alkoholia'. Se tuntui todella hyvältä.

Tyttären mielestä äiti on nykyään rennompi ja tunteellisempi. Nauru, itku ja kaikki tunteet ovat raitistumisen jälkeen saaneet luvan olla olemassa sellaisinaan.

”Suomessa vallitsee alkoholin suhteen merkillinen kaksinaismoralismi.”

Iran mielestä ongelmajuomisesta pitäisi pystyä puhumaan avoimesti kuten mistä tahansa sairaudesta eikä ajatella, että se on oma häpeä. Etenkin äideillä saattaa olla korkea kynnys hakea apua, koska he pelkäävät leimautumista tai lasten huostaanottoa.

– Suomessa vallitsee alkoholin suhteen merkillinen kaksinaismoralismi. Juomista pidetään sosiaalisena käytöksenä, mutta kun siitä tulee näkyvä ongelma, syytetään heikkoudesta ja jätetään yksin. Juuri yksin jääminen on pahinta. Se ruokkii häpeää ja ajatusta, ettei kellään muulla ole tällaista.

Facebookin kuvavirta on taas täynnä alkoholipäivityksiä. Ira ei jaksa edes laskea kaikkia viini- ja olutlasillisia, joita kavereiden kuvissa näkyy.

Kun hän ilmoittaa saaneensa kirjalleen kustannussopimuksen, kohta joku jo ehdottaa punaviinilasillista.

– Moni on kysynyt, olenko nyt loppuelämäni absolutisti ja että enkö voisi ottaa silloin tällöin kohtuudella. Alkuun ajattelin, että ehkä voinkin, mutta nykyään mietin, miksi pitäisi.

Se, että Ira kippistää vissyllä, ei tarkoita, että muidenkin täytyy.

– Tämä on minun valintani eikä minulla ei ole tarvetta tuomita ketään.

Tärkeintä on se, että elämä tuntuu nyt omalta.

– Kun katson itseäni peilistä, tunnistan silmien pilkkeestä sen tyypin, joka olin lapsena.

Meidän Perhe 10/2016

Minka oli kolmen päivän ikäinen, kun Sarita ja Mikko joutuivat tekemään päätöksen hänen elämästään.

Tyttö kiinnittää nuken rintaan sydämen sykettä mittaavan valvontaelektrodin. Vaikka tyttö ei ole vielä aivan kolmea vuottakaan, hän tietää kuinka se tehdään.

Minka on HLHS-lapsi, mikä tarkoittaa sitä, että hän syntyi käytännössä kokonaan ilman sydämen vasenta kammiota. Tai kammio oli niin pieni, kuin pieni rusina, ettei se pystynyt hoitamaan tehtäväänsä. Minkalle on tehty kolme avosydänleikkausta, niistä viimeisin keväällä. Kun sydänvika todettiin, Minka oli kolmen päivän ikäinen. HLHS on vaikein sydänvika, jota ylipäätään yritetään leikata, ja tekniikka on uutta. Jos Minka olisi syntynyt 1990-luvun alussa, hänellä ei olisi ollut mitään toivoa.

Minkan äidin raskautta seurattiin erityisellä huolellisuudella, koska Saritalla on diabetes.

– Kävin kuukauden välein ultrassa ja rakenneultrassakin kaksi kertaa, Sarita muistelee.

Tutkimuksissa ei kuitenkaan huomattu sikiössä mitään poikkeavaa. Synnytys käynnistettiin viikolla 38 + 4, koska lapsi oli penikokoinen. Saritan suvussa monet lapset ovat syntyneet pienikokoisina, joten tieto ei huolestuttanut häntä.

Sarita ehti vain kuulla rääkäisyn, kun vauvaa jo kiidätettiin tehohoitoon.

Kun supistukset alkoivat, vauvan syke muuttui. Koska tämä toistui jokaisen supistuksen kohdalla, päädyttiin kiireelliseen sektioon, joka muuttui vielä hätäsektioksi, kun äidin verenpaineet ja vauvan syke romahtivat. Vauva syntyi pikavauhtia. Sarita ehti vain kuulla rääkäisyn, kun vauvaa jo kiidätettiin tehohoitoon. Isä pääsi heti katsomaan vauvaa, mistä Sarita saattoi päätellä, että kaikki oli kuitenkin olosuhteisiin nähden hyvin.

– Minka oli pieni, mutta hän näytti ihan tavalliselta vauvalta, Mikko muistaa.

Sarita ja Mikko olivat onnellisia. Neljän vuoden yritys palkittiin, heille syntyi terve vauva.

Kolmena ensimmäisenä päivänä tyttöä seurattiin vastasyntyneiden valvontaosastolla, jossa hän sai lisähappea ja hänen sokeriarvojaan voitiin tarkkailla. Sydämessä havaittiin heti sivuääni. Vanhemmille kuitenkin sanottiin, että se on tavallista ja katoaa yleensä itsestään. Kaikki vaikutti normaalilta.

Neljäntenä päivänä synnytyksestä vauvan katsottiin olevan niin hyvissä voimissa, että hän pääsisi vihdoin äidin ja isän hoitoon perhehuoneeseen, kunhan sellainen vapautuisi. Tapausta piti juhlia. Sarita ja Mikko kutsuivat vauvan kummit paikalle. Nämä lupasivat tuoda mukanaan jotain erityistä ruokaa, vaihteluksi sairaalaruualle.

Välillä Minkan nukke sairastaa. Omien sairaala-aikojensa ansiosta Minka ei vierasta ketään ja peittoaa sosiaalisuudessa ikätoverinsa.
Välillä Minkan nukke sairastaa. Omien sairaala-aikojensa ansiosta Minka ei vierasta ketään ja peittoaa sosiaalisuudessa ikätoverinsa.

Perhehuoneen vapautumista odotellessa hoitajat päättivät ottaa vauvasta vielä neliraajapaineet. Paineissa olikin heittoa, ja lääkäri halusi tutkia tytön ultraäänellä heti, eikä vasta kotiin lähtiessä kuten oli alun perin sovittu. Vanhemmille ei kerrottu sen tarkemmin, mitä oikeastaan haluttiin tutkia. Tuskin syy oli siis mikään järisyttävä, he ajattelivat.

Lääkäri halusi tietää, oliko kummankaan suvussa sydänsairauksia. Kun Sarita ja Mikko pohtivat asiaa, lääkäri lopetti yhtäkkiä vauvan tutkimuksen, nappasi puhelimen ja soitti sillä jonnekin.

– Meistä kumpikaan ei muista, mitä lääkäri sanoi puhelimeen. Kai ajattelimme, että päivystävällä lääkärillä oli monia muitakin potilaita.

Nyt on paha tilanne, kiire. Me soitamme teille myöhemmin, lääkäri huikkasi.

Sarita ja Mikko eivät ymmärtäneet, että puhelu koski heidän omaa tytärtään. He havahtuivat vasta, kun lääkäri sanoi hoitajalle, että nyt lähdetään teholle. Lääkäri seurasi hoitajaa, joka työnsi vauvaa sairaalan lastenvaunuissa. He lähtivät etenemään vauhdilla pitkää käytävää pitkin.

– Nyt on paha tilanne, kiire. Me soitamme teille myöhemmin, lääkäri huikkasi mennessään.

Sarita ja Mikko jäivät tutkimushuoneeseen. Mitä tapahtui? Lapsihan näytti aivan terveeltä?

Noin tunnin kuluttua Sarita ja Mikko pyydettiin teho-osastolle. Ennen sitä Sarita oli soittanut siskolleen pikapuhelun, jossa hän käski perua kummien tulon, koska lapsella epäiltiin sydänvikaa.

Kardiologin ensimmäiset sanat koskivat saattohoitoa. Tällaisessa tapauksessa se olisi kuulemma ensisijainen ja aivan kunniallinen vaihtoehto, koska vanhemmat olivat nuoria ja ehtisivät vielä tehdä lisää vauvoja. Kun lääkäri sitten alkoi selostaa tarkemmin, mitä HLHS tarkoittaa, vanhemmat olivat niin järkyttyneitä, ettei kumpikaan kuullut lääkärin sanoista mitään.

– Me katsoimme mykkinä, kun lääkäri piirsi kaksi sydäntä, terveen ja sellaisen kuin meidän vauvalla oli. Me emme osanneet edes itkeä, Sarita kertoo.

Vauva oli saatu pysymään hengissä, jotta he voisivat päättää, aloitetaanko saattohoito vai yritetäänkö leikkausta.

Sanotaan, että älä ammu viestintuojaa, mutta Sarita ei voinut sille mitään, että hän vihasi naislääkäriä, joka kertoi heille uutisen.

Tässä välissä Saritan sisko oli ehtinyt paikalle. Sisko oli tärkeässä osassa, koska hän oli juuri tavannut odotushuoneessa äidin, jolle oli niin ikään syntynyt HLHS-lapsi vain vähän ennen Saritan ja Mikon vauvaa. Poika oli juuri leikattu onnistuneesti. Tämä loi toivoa myös Minkan vanhemmille.

Seuraavaksi vanhemmat pääsivät tapaamaan kirurgia. Matkalla Sarita huomasi, miten väri kaikkosi Mikon kasvoilta ja hiki nousi helmiksi kasvoille. Tuoreen isän keho pani vastaan, kaikki tapahtui liian nopeasti.

– Sanoin Mikolle, että istu alas, mutta hän ei halunnut.

Kun pari pääsi kirurgin luo, Mikon jalat pettivät. Onneksi vieressä oli hoitajia, jotka ehtivät ottaa miestä käsivarsista kiinni.

Minka näytti vuoteessaan aivan tavalliselta lapselta, mistään ulkoisesta ei voinut päätellä, että juuri äsken hänen elämänsä oli ollut vain yhden ductukseksi kutsutun valtimotiehyen varassa. Tämä tiehyt sulkeutuu noin viiden päivän sisällä syntymästä. Tavallisesti on toivottavaa, että tiehyt sulkeutuu, mutta jos HLHS-lapsen sydän halutaan leikata, suoni ei saa ehtiä sulkeutua. Jos näin tapahtuu, lapsi menehtyy. Siksi lääkäreillä oli hirvittävä kiire; heidän piti antaa vauvalle lääkitys, joka esti tiehyen sulkeutumisen.

Kalpea isä ja väsynyt äiti kuuntelivat tuomiota. Vauva oli saatu pysymään hengissä, jotta he voisivat päättää, aloitetaanko saattohoito vai yritetäänkö leikkausta.

– Lääkärit eivät maalanneet ruusuista kuvaa tulevaisuudesta vaan kertoivat, että edessä olisi kolmen avosydänleikkauksen sarja ennen kolmatta ikävuotta, Sarita muistaa.

Kun pari pääsi kirurgin luo, Mikon jalat pettivät.

He saivat kuulla, että leikkauksilla tytölle rakennettaisiin toimiva yksikammioinen sydän. Vaikka hän selviäisi leikkauksista, hänestä ei koskaan tulisi tervettä, eikä ainakaan urheilijaa. Jos hän selviäisi teini-ikään asti, hän tarvitsisi joka tapauksessa uuden sydämen ja todennäköisesti jo ennen sitä korjaavia sydänleikkauksia. Kaikki tavalliset infektiotaudit voisivat olla hänelle kohtalokkaita.

Sairaalan vuoteessa Sarita ja Mikko kuuntelivat muiden lasten itkua ja yrittivät saada unta. He olivat sanoneet lääkärille heti, että eivät halua vauvalle saattohoitoa, mutta heidän oli käsketty ”nukkua yön yli” ja päättää kantansa seuraavana päivänä. Päätös pysyi. Se sai pontta siitä, että samassa sairaalassa oli samanlaisella sydämellä syntynyt poika, joka oli leikattu ja joka voi hyvin.

Seuraavana päivänä vauva sai hätäkasteessa nimen Minka. Hoitohenkilökunta puki Minkan Saritan siskon ompelemaan kastemekkoon. Pieni juhlaväki kokoontui perhehuoneen sängyn ympärille. Sarita piti vauvaa. Lääkitys teki vauvan ihosta kosketusherkän, ja kaikkea liikuttelua sylistä syliin pyrittiin välttämään. Seremonia oli lyhyt ja ytimekäs.

– En halunnut lauluja, koska pelkäsin, että tunnelmasta tulee liian hautajaismainen.

Silti kaikki itkivät, myös hoitajat. Kasteen jälkeen Sarita ja Mikko lähtivät ilman vauvaa tyhjään kotiin. Seuraavana aamuna Minka leikattiin ensimmäisen kerran.

Kasteen jälkeen Sarita ja Mikko lähtivät ilman vauvaa tyhjään kotiin.

Leikkaus onnistui, ja neljän viikon sairaala-ajan jälkeen tyttö pääsi omaan kotiin. Siitä alkoi hoidon opettelu. Ruokinta tapahtui kolmen tunnin välein nenä-mahaletkulla. Ravintoseos oli tarkka cocktail korviketta, lisäravinteita ja lääkkeitä. Vauva piti saada kasvamaan. Leikkauksessa rintalasta oli avattu, mikä tarkoitti, että lasta piti käsitellä aivan omalla tekniikalla, niin ettei rintaan kohdistunut painetta.

Kun Minka saavutti viiden kilon painon, hän oli neljä ja puoli kuukautta, ja hänet voitiin leikata toisen kerran. Sekin leikkaus onnistui, ja sillä korjauksella pärjättiin aina viime kevääseen saakka.

Toukokuussa Minkan huulet alkoivat sinistellä yhä useammin. Joskus myös nenänpää ja sormenpäät. Se tarkoitti, että veren happisaturaatio ei ollut tarpeeksi hyvä, eli vereen ei sitoutunut tarpeeksi happea. Kolmas leikkaus alkoi olla ajankohtainen. Siihen valmistautuminen ei ollut vanhemmille yhtään sen helpompaa kuin edellisiin. Hetki juuri ennen leikkausta on aina rankka.

– En osaa kuvailla sitä tunnetta. On järjenvastaista antaa lapsi hoitajalle, kun tiedät, että lapsen rintakehä avataan ja sydän pysäytetään. Ja samalla tiedät, että näin vain on pakko tehdä.

Onneksi sairaalaklovni teki lähdönhetkestä hiukan helpomman. Hän puhalteli saippuakuplia, ja tyttö lähti leikkaukseen hymyssä suin. Vasta kun Minka katosi näköetäisyydeltä, Sarita purskahti itkuun. Hän muisti ajatuksen, jota pohti vastasyntyneen kanssa: Uskallanko kiintyä häneen, jos menetän hänet joka tapauksessa.

Kun Minka heräsi, hän ei puhunut vanhemmilleen mitään.

Mutta Minka selvisi myös kolmannesta leikkauksesta.

Kun vanhemmat pääsivät katsomaan tytärtään, he tiesivät jo valmiiksi, mikä näky heitä odotti. Minka makasi nukutettuna isossa sairaalan sängyssä täynnä johtoja, jotka kaikki olivat kiinni piipittävissä koneissa. Sellaisessa metelissä on vaikeaa nukkua, siksi vanhemmat osasivat ottaa Minkalle kotoa kuulosuojaimet.

Kun Minka heräsi, hän ei puhunut vanhemmilleen mitään.

– Hän katsoi meitä surullisesti ja vihaisesti tai käänsi päänsä pois. Hän oli meille verisesti loukkaantunut, Sarita kertoo.

Mutta aina kun vanhemmat olivat lähdössä pois, Minka puristi pienellä kädellään niin kovaa kuin jaksoi.

Tätäkin vanhemmat tiesivät odottaa. HLHS-lasten vanhemmilla on tiivis yhteisö, jossa vanhemmat tukevat toisiaan ja jakavat kokemuksiaan. Kun lapsi herää leikkauksesta, hänellä on paha olo, eikä hän ymmärrä, miksi hänet on tuotu sairaalaan. Luonnollinen kohde kiukulle ovat vanhemmat. Lapsella voi myös olla kipuja.

– Minka osasi jo sanoa, jos häntä sattui, ja sairaalahenkilökunta on koulutettu tunnistamaan lasten kipua myös ilman sanoja.

Menettämisenpelko on edelleen läsnä, mutta Sarita ja Mikko ovat huomanneet, että yhä useammin se myös unohtuu.
Menettämisenpelko on edelleen läsnä, mutta Sarita ja Mikko ovat huomanneet, että yhä useammin se myös unohtuu.

Ensimmäiset askeleet Minka otti puolentoista viikon päästä leikkauksesta. Yhtenä iltana alkoi juoksu, eikä vauhti ole sen jälkeen laantunut. Heti leikkauksen jälkeen vaihtui myös väri huulissa. Se kertoo, että happi kulkee veressä – niin hyvin kuin se voi yksikammioisella kulkea.

– Oli kuin tumma huulipuna olisi vaihtunut pinkkiin.

Minka käy edelleen kahden kuukauden välein kontrolleissa, mutta kaikki näyttää todella hyvältä. Tarkoitus olisi, että hän aloittaa kuukauden päästä päiväkodin. Mieluiten Sarita jatkaisi Minkan kanssa kotona siihen asti, kun Minka aloittaa esikoulun, mutta taloudellisesti se ei ole mahdollista.

Nyt päällimmäisenä on huoli, kuinka tyttö jaksaa ja pärjää päiväkodissa.

– Yritämme saada Minkalle omahoitajan, mutta mikään ei ole vielä varmaa.

Minka näyttää ihan tavalliselta tytöltä, jolla nyt vain sattuu olemaan iso arpi rinnassa. Mutta hän on edelleen erityinen, kovat pakkaset ja helteet vaikuttavat jaksamiseen, ja verenohennuslääkkeen sivuvaikutuksena pienetkin haavat ovat astetta vakavampia.

Minka on vähän pienempi kuin ikäisensä, eikä pysy naapurin tytön vauhdissa. Se harmittaa Minkaa. Mutta sosiaalisuudessa Minka peittoaa kenet tahansa.

– Hän ei vierasta ketään. Ehkä se johtuu sairaalassa vietetystä ajasta, Sarita-äiti pohtii.

Menettämisenpelko on edelleen läsnä, mutta vanhemmat ovat huomanneet, että yhä useammin se myös unohtuu. Varsinkin silloin kun Minka leikkii ”sulhasensa” Uunon kanssa. Uuno on se poika, jonka äidin rohkaisevat sanat vaikuttivat osaltaan siihen, että Minka on yhä täällä. Lasten kolmas leikkaus tehtiin melkein samaan aikaan, ja toipumisajan he saivat leikkiä yhdessä. Myös äideistä on tullut läheiset ystävät.

Olen aina ollut agnostikko, mutta Minkan myötä olen alkanut ajatella, että on pakko olla jotain muutakin.

Minka nauraa ja juoksee olohuoneen ja keittiön väliä niin että helmenvalkoinen tukkaa hulmuaa.

– Pitäisikö vähän hidasta tahtia? isä yrittää.

Mutta Minka ei kuule, hän lentää kuin tuulispää.

Sarita ja Mikko haluavat korostaa, että he tekivät valinnan omista lähtökohdistaan, mutta he eivät tuomitse tai arvota muiden vanhempien tekemiä muunlaisia päätöksiä. Kaikki perheet ja tapaukset ovat yksilöllisiä.

Jos sydänvika todetaan jo raskauden aikana voi olla helpompaa päätyä raskauden keskeytykseen. Tai perheessä voi olla valmiiksi monta alle kouluikäistä lasta, sekin voi vaikuttaa päätökseen. Ja vaikka lapsi saisi syntyä, hänen elämänsä saattaa olla hyvin lyhyt, tai keskeytyä yllättäen.

– Olen aina ollut agnostikko, mutta Minkan myötä olen alkanut ajatella, että on pakko olla jotain muutakin. En tiedä, onko se Jumala tai Jeesus tai mikä, mutta jotain.

Aina kun sydänlapsi menehtyy, Minka, Sarita ja Mikko sytyttävät takan reunukselle kynttilän, joka antaa sydänenkelille valoa matkallaan sinne, mistä me emme voi tietää.