Äitiysaikani viisain teko oli unikoulun pitäminen puolivuotiaalle lapselle.

Poika pistettiin sänkyyn kaksi tuntia sitten, mutta pinnojen välistä kiekuu iloinen ukko: ”Pupupupupupu! Pappapappapappa! Vettävettävettäpettäpettäpettä! Nylähteenylähteenylähtee! Kiittikiittikiitti!”
Minua naurattaa, onneksi on loma. Muuten ehkä itkettäisi. Pikkulasten vanhemmille nukkuminen on haudanvakava asia.

Pelottaa tunnustaa ääneen, mutta lapsi nukkuu nykyään ihanasti. Hän nukahtaa helposti ja koisaa useimmiten ainakin kymmenen tuntia putkeen.

Silloin harvoin, kun nukkumisessa tapahtuu jotain epätavallista, eli kun lapsi ei halua mennä nukkumaan tai hän itkee yöllä pahaa untaan ajattelen, että meidät on kirottu ja elämä on juuri muuttunut helvetiksi.

Kun muutaman viikon ikäinen vauva kitisi ensimmäistä kertaa nipistelevää vatsaansa, minä googlasin itku kurkussa koliikkia. Nyt kun lapsi joikaa pinnasängyn pohjalla sanavarastoaan läpi, muistelen kaikkia niitä vanhempia, jotka ovat kertoneet lapsen nukkumisen menevän sekaisin joka kerta, kun kehityksessä tapahtuu isompi pyrähdys. Niin kuin silloin, kun lapsi opettelee puhumaan. Kurkkuani kuristaa ja minua oksettaa.

En muista vauvavuodesta jälkikäteen juuri mitään muuta kuin sen, kuinka väsynyt olin. On paradoksaalista, kuinka nopeasti lapsen ensimmäiset kuukaudet menevät. Samalla jokainen yksittäinen sekunti, joka kuluu yöllä parkuvan vauvan kanniskeluun tai imettämiseen, tuntuu valovuoden mittaiselta.

En olisi ikinä uskonut näkeväni sitä päivää, kun lapseni nukkuu kuin tukki. Ajattelin kuolevani väsymykseen ennen sitä.

Äitiysaikani viisain teko on tähän mennessä ollut se, että pidin unikoulun lapselle heti kun hän oli puolen vuoden ikäinen. Lapsen isä sen unikoulun oikeastaan piti: hän ja poika nukkuivat kotona ja minä valvoin rintapumpun kanssa viereisessä hotellissa.

Muistan vieläkin, kun kerroin unikouluaikeistamme eräälle äitikollegalle. Hän, kahden lapsensa kanssa jo kolmatta vuotta putkeen valvova äiti, sähähti minulle, että aiheuttaisin koulutuksella syvät traumat ­lapselleni.

Ymmärsin pitää suuni kiinni, vaikka mieleni teki sanoa, että toteuttaisimme unikoulun juuri siksi, etten päätyisi hänen kaltaisekseen hermoraunioksi, jonka sosiaalinen elämä, parisuhde ja mielenterveys olivat täysin ruvella kroonistuneen unenpuutteen tähden. No, jokainen tekee omat valintansa ja niin kuin parhaaksi näkee.

Minä näytän isoa peukkua unikoululle ja sille, että lapsi siirretään sänkyynsä nukkumaan viimeistään muutaman kuukauden ikäisenä. Kun Taisto oli reilun vuoden ikäinen, siirsimme hänet sänkyineen omaan huoneeseen. Siitä hetkestä lähtien myös minun unenlaatuni parani huikeasti, kun en enää havahtunut joka kerta siihen, kun lapsi köhi, käännähti tai pieraisi unissaan.

Jos jotain tekisin nukkumisasioiden kanssa toisin, niin ostaisin vauvalle matkasängyn. Ennen ajattelin, että sellaiseen sijoittaminen olisi rahojen tuhlausta. Päinvastoin.

Kaikkein vaikeinta pikkupojan on rauhoittua nukkumaan vieraassa ympäristössä. Viime kesänä olin ystäväni ja lapsen kanssa mökkireissulla, ja ystäväni ehdotti ihan tosissaan, että kutsuisimme paikalle manaajan. Emme olleet kumpikaan nähneet koskaan mitään vastaavaa: pieni, suloinen poikani juoksi tuntitolkulla keskellä yötä ympäri mökkiä ja kirkui. Kun yritin ottaa hänet syliini, hän vain nauroi itkunsekaisella äänellä, raapi ja puri. Sama toistui seuraavana yönä – ja sitä seuraavana. Sitten en enää jaksanut, vaan lähdin pojan kanssa kotiin nukkumaan.

Kohta edessä ovat jännittävät ajat: lapsi kasvaa ulos pinnasängystä, ja silloin helvetti repeää.

Ainakin näin kaikki lapsensa tavalliseen sänkyyn nukkumaan siirtäneet ovat minulle vakuuttaneet. Ehkä minustakin tulee yksi niistä äideistä, joiden täytyy istua tuntitolkulla pimeässä lapsen huoneessa, jotta tämä pysyy sängyssä ja nukahtaa.

Ennen sitä täytyy selvittää, myydäänkö lastentarvikekaupassa lepositeitä.

Väsyttääkö? Keskustele vauvan uniongelmista ja äidin ja perheen jaksamisesta Vauva.fi:ssä 28.–29.5.! Jätä kysymyksesi tänne

Vierailija

Maria Veitola: Peukku unikoululle

Eikö se ole vähän itsekästä haluta elää kuten on aina elänyt, kun vastuulla on pieni ihminen? Kyllä vauvan ja lapsen tarpeiden kuuntelemisen pitäisi ainakin mennä oman navan edelle. Tai sitten on kyllä melkolailla epäkypsä, jos kokee ettei voi mistään omasta luopua. [/quote] Joo, kyllähän sen vauvan, myöhemmin taaperon ja sitten lapsen pillin mukaan voi tanssia niin paljon kuin sielu sietää ja paikat kestää. Meillä aikuiset määrää tahdin ja sillä hyvä. Eihän se vauva ikinä opi nukkumaan jos...
Lue kommentti

Halu ymmärtää tehoaa melkein kaikkiin kodin konfliktitilanteisiin, sanoo tunnekouluttaja ja kolmen pojan äiti Camilla Tuominen.

”Lasten ruma kielenkäyttö saa minut välillä hermostumaan. Meillä on kolme melkein teini-ikäistä poikaa, ja arkea on, että kun pyydän laittamaan kännykän pois tai lopettamaan pelaamisen, joku inttää vastaan. Lapsi tuntee, että rajoitan hänen itsemääräämisoikeuttaan, ja siitä saattaa syntyä konflikti.

Jos heittäytyisin tunteiden vietäväksi, lähtisin ärsytykseni mukaan ja suuttuisin. Tunteita ei voi hallita, mutta niitä voi oppia johtamaan. Ensimmäiseksi hengitän syvään. Otan tavallaan aikalisän, rauhoitan itseäni fyysisesti ja yritän nähdä lapsen kiukun taakse. Sen sijaan, että pitäisin tiukasti pääni, yritän olla utelias. Miksi pelaaminen on juuri nyt niin tärkeää, että keskeytys saa pojan hermostumaan noin paljon?

Mieti, miten itse reagoit, jos joku laittaa läppärisi kiinni kesken tärkeän meilin?

Kiukku tai marina on usein vain jäävuoren huippu, jonka alle piiloutuu käytöksen oikea syy. Jos löydän sen, minun on helpompi ymmärtää uhmakastakin käytöstä. Pikkulapsella voi olla vaikka pikkarit huonosti tai leikin maailma täysin kesken.

Mieti, miten itse reagoit, jos joku laittaa läppärisi kiinni kesken tärkeän meilin?

Poikani ei voi lähteä nettipelistä kesken siksi, että hän saisi pelissä rangaistuksen. Se on joukkuepeli, ja rangaistus olisi kurja sekä hänelle että tiimille. Siksi olemme sopineet tarkat peliajat, ja jos kohta syödään, hän osaa varautua siihen.

Kerran kinasin yhden kanssa kotiintulosta. Laitoin WhatsApp-viestin, että nyt pitää tulla, ja poika jankkasi pitkään, että ei vielä. Sitten tajusin kysyä, mikä siellä on niin ihmeellistä. Tytöt. Heitä oli paikalla ensimmäisiä kertoja. Se oli hyvä syy venyttää kotiintuloaikaa.

Jos perusrajat ovat kunnossa, voi antaa periksi asioissa, jotka ovat toiselle hyvin tärkeitä.

Minusta moni kasvattaa liikaa kontrollilla ja kuuntelematta. Meillä saa olla eri mieltä, kunhan perustelee sen kunnolla. Se on lapsen kunnioittamista. Jos perusrajat ovat kunnossa, voi antaa periksi sellaisissa asioissa, jotka ovat toiselle hyvin tärkeitä. On ihan turha kinata, mistä ovesta lapsi tulee ulos autosta, kunhan tulee. ”Valitse taistelusi” on viisaus, jonka isosiskoni Carita opetti minulle vuosia sitten.

Joskus lapset eivät tiedä itsekään, mikä heitä marisuttaa. Syy tuntuu mössöltä. Silloin yritän vain kysellä ja sanoittaa sitä. Kielteisiäkään tunteita ei pidä vältellä, sillä kun syyn saa sanottua ääneen, jakaminen helpottaa oloa ja rauhoittaa tutkimustenkin mukaan aivoja.

Sama toimii aikuisella. Kerron läheisilleni omista virheistäni ja vaikeista kasvatustilanteista.

Iso riita päättyi siihen, että poikani tönäisi minua. Olin aivan järkyttynyt.

Syntymäpäiväni aattona tapahtui jotain, mikä tuntui todella nololta. Meillä oli poikani kanssa iso riita, joka päättyi siihen, että hän tönäisi minua. Olin aivan järkyttynyt.

Käsittelimme asian heti, ja poika oli itsekin järkyttynyt, surullinen ja pahoillaan. Minä olin surullinen vielä syntymäpäivänäkin. Tuntui kornilta, kun ystävät laittelivat onnitteluviestejä, ja uskalsin kertoa asiasta ensimmäiselle ystävälle vasta illalla. Hän vastasi täysin odottamattomasti, että ”jaa, en osaa olla kovin järkyttynyt, kun meidän pienet lapset ovat olleet aina fyysisiä”. Asian nolouskupla puhkesi heti, eikä oloni tuntunut enää niin pahalta. Tajusin, että asia taitaa olla tabu.

Jos hermot ovat tiukalla lapsen kanssa, syynä ei useinkaan ole lapsi.

Jotta ymmärtää omia tunteitaan, on tärkeää tietää, mitä myös oman jäävuoren huipun alla on. Jos hermot ovat tiukalla lapsen kanssa, syynä ei useinkaan ole lapsi.

Minut herätti yksi hetki. Luin läppäriltä kurjaa meiliä, kun taaperoikäiset lapset pyörivät ympärilläni. Yksi lapsista tuli viattomasti kysymään jotain, ja käännyin suoraan häneen päin ja aloin huutaa. Kaadoin meilin huonot uutiset pojan niskaan.

Se oli kamalaa, mutta mitä suurempi tunnereaktio on, sitä todennäköisemmin siitä oppii. Sen jälkeen tajusin keskittyä erikseen lapsiin ja töihin.

Näytin lapsilleni, että itseään pitää kuunnella.

Kuusi vuotta sitten huomasin, etten ole se äiti, joka haluan olla. Tulin kotiin väsyneenä ja esitin iloista, vaikka olin poikki ja ärtynyt. Lapset myös näkivät naisen, joka omalla toiminnallaan näytti, että on ok esittää muuta kuin on. Ymmärsin, että he eivät niinkään kuuntele sanojamme vaan näkevät suoraan lävitsemme, mitä olemme. Se antoi voimaa elämänmuutoksen tekemiseen.

Irtisanouduin töistäni ja aloin yrittäjäksi. Löysin taas iloisen Camillan, joka oikeasti olen. Näin näytin myös lapsilleni, että itseään pitää kuunnella ja unelmia voi tavoitella.

Opetan poikiani huomaamaan myönteiset tunteet. Silloin ne vahvistuvat. Joka ilta kysyn heiltä kolme kivaa asiaa päivästä. Jos joku vielä sen päätteeksi sanoo, että ”äiti, mulla olisi vielä yksi juttu”, tiedän tehneeni jotain oikein.

Camilla Tuominen

  • Tunnekouluttaja Camilla Tuominen, 42, asuu Espoossa.
  • Perheeseen kuuluvat pojat Joona, 14, Aleksi, 12, ja Niklas, 11, sekä aviomies, yrittäjä Pekka Tuominen.
  • Camilla on kehittänyt tunteita mittaavan Emotion Tracker -sovelluksen, kirjoittanut ja kuvittanut Tunnekuvakirjan ja luennoi tunteiden johtamisesta.
Moi! Mitä te teette? Kuva: iStockphoto

”Kurkin seksin aikana ovelle, ettei kukaan lapsista vain seiso siellä”, kolmen lapsen äiti tunnustaa.

”Nyt ymmärrän, mistä pimeässä ja peiton alla -myytti on lähtöisin. Lapsiperheestä”, kertoi 39-vuotias kahden lapsen äiti sen jälkeen, kun hänen nuorimmaisensa tassutti vanhempien makuuhuoneeseen kesken seksin.

Sen jälkeen ei tehnyt enää mieli pitää valoja päällä. 

Seksi pikkulapsiaikanakin on kuitenkin mahdollista, vaikkakin harvoin kovin spontaania. Kun arki ja ylimääräiset silmäparit kotona asettavat rajoituksensa aikuisten keskinäiselle kanssakäymiselle, tarvitaan vinkkejä heiltä, jotka asiasta tietävät: pienten lasten vanhemmilta. 

1. Tarjoa ruutuaikaa. 

”Kun lapsemme olivat pienempiä, heidät sai tehokkaasti naulittua puoleksi tunniksi ruudun ääreen pistämällä Muumit pyörimään. Edelleen, kun kuulen ohjelman tunnusmusiikin, mieli vaeltaa seksiin.” Nainen, 28, kolme lasta

2. Luota lukkoon.

”Lukittava makkarin ovi on ihan ehdoton. Lapsetkin tietävät, että äiti ja isä laittavat välillä oven lukkoon, kun haluavat jutella rauhassa keskenään.” Nainen, 37, kolme lasta

3. Mene saunaan. Tai ”saunaan”.

”Kylpyhuoneen ovessa on lukko, joten lasten hereillä ollessa harrastamme seksiä siellä. Ilmoitamme menevämme kahdestaan päiväsaunaan – tai vain 'satumme' yhtä aikaa suihkuun. Kun laittaa suihkun täysillä valumaan, ei tarvitse olla edes ihan hipihiljaa.” Nainen, 38, kaksi lasta 

4. Muista kuuloetäisyys.

”Seksiä harrastetaan vain, kun lapset ovat nukkumassa, ja silloinkin eri kerroksessa kuin lastenhuone on. Portaiden narahtelu paljastaa yössä vaeltelijat, joten meille jää aina aikaa teeskennellä, että katseltiin tässä vain telkkaria… Se toimii, jos kylpytakki on käden ulottuvilla.” Nainen, 38, kaksi lasta

5. Odota iltaan.

”Minun on vaikea antautua seksin vietäväksi, jos lapset katsovat seinän takana Pikku Kakkosta. Se tunne, että lapset saattavat tulla koska vain, ei kiihota. Siksi meillä on seksiä lähinnä iltaisin lasten jo nukkuessa tai jos lapset eivät ole jostain syystä kotona. Iltaisinkin kurkin seksin aikana ovelle, ettei kukaan lapsista seiso siellä tuijottamassa häkeltyneenä.

Ikimuistoisimmat kokemukset liittyvät siihen, kun melkein laukeamisen hetkellä lapsen kuulee oksentavan viereisessä huoneessa. Lapsiperheessä todella mennään tunnelmasta toiseen sekunnissa.” Nainen, 42, kolme lasta

Vierailija

Naiset kertovat: Mene ”saunomaan” ja 4 muuta keinoa, miten seksi pikkulapsiperheessä onnistuu varmimmin

Meillä on neljä lasta, nyt jo koululaisia ja teini-ikäisiä. Heidän ollessaan pieniä harrastimme mm. naapureiden kanssa "vaihtokauppoja" eli lähetimme lapset naapuriin tai he omansa vastavuoroisesti meille. Siinä tunnissa jolloin vauva ja taapero päiväunilla sekä isot lapset naapurissa ehti nauttia vähän pidemmälläkin kaavalla. Toinen suosikki oli viikonloppuaamujen lastenohjelmat. Lapset istuivat kuin nakutettuna television äärellä puolisen tuntia. Siinä hiljaa peiton alla lusikka-asennossa...
Lue kommentti