Äitiysaikani viisain teko oli unikoulun pitäminen puolivuotiaalle lapselle.

Poika pistettiin sänkyyn kaksi tuntia sitten, mutta pinnojen välistä kiekuu iloinen ukko: ”Pupupupupupu! Pappapappapappa! Vettävettävettäpettäpettäpettä! Nylähteenylähteenylähtee! Kiittikiittikiitti!”
Minua naurattaa, onneksi on loma. Muuten ehkä itkettäisi. Pikkulasten vanhemmille nukkuminen on haudanvakava asia.

Pelottaa tunnustaa ääneen, mutta lapsi nukkuu nykyään ihanasti. Hän nukahtaa helposti ja koisaa useimmiten ainakin kymmenen tuntia putkeen.

Silloin harvoin, kun nukkumisessa tapahtuu jotain epätavallista, eli kun lapsi ei halua mennä nukkumaan tai hän itkee yöllä pahaa untaan ajattelen, että meidät on kirottu ja elämä on juuri muuttunut helvetiksi.

Kun muutaman viikon ikäinen vauva kitisi ensimmäistä kertaa nipistelevää vatsaansa, minä googlasin itku kurkussa koliikkia. Nyt kun lapsi joikaa pinnasängyn pohjalla sanavarastoaan läpi, muistelen kaikkia niitä vanhempia, jotka ovat kertoneet lapsen nukkumisen menevän sekaisin joka kerta, kun kehityksessä tapahtuu isompi pyrähdys. Niin kuin silloin, kun lapsi opettelee puhumaan. Kurkkuani kuristaa ja minua oksettaa.

En muista vauvavuodesta jälkikäteen juuri mitään muuta kuin sen, kuinka väsynyt olin. On paradoksaalista, kuinka nopeasti lapsen ensimmäiset kuukaudet menevät. Samalla jokainen yksittäinen sekunti, joka kuluu yöllä parkuvan vauvan kanniskeluun tai imettämiseen, tuntuu valovuoden mittaiselta.

En olisi ikinä uskonut näkeväni sitä päivää, kun lapseni nukkuu kuin tukki. Ajattelin kuolevani väsymykseen ennen sitä.

Äitiysaikani viisain teko on tähän mennessä ollut se, että pidin unikoulun lapselle heti kun hän oli puolen vuoden ikäinen. Lapsen isä sen unikoulun oikeastaan piti: hän ja poika nukkuivat kotona ja minä valvoin rintapumpun kanssa viereisessä hotellissa.

Muistan vieläkin, kun kerroin unikouluaikeistamme eräälle äitikollegalle. Hän, kahden lapsensa kanssa jo kolmatta vuotta putkeen valvova äiti, sähähti minulle, että aiheuttaisin koulutuksella syvät traumat ­lapselleni.

Ymmärsin pitää suuni kiinni, vaikka mieleni teki sanoa, että toteuttaisimme unikoulun juuri siksi, etten päätyisi hänen kaltaisekseen hermoraunioksi, jonka sosiaalinen elämä, parisuhde ja mielenterveys olivat täysin ruvella kroonistuneen unenpuutteen tähden. No, jokainen tekee omat valintansa ja niin kuin parhaaksi näkee.

Minä näytän isoa peukkua unikoululle ja sille, että lapsi siirretään sänkyynsä nukkumaan viimeistään muutaman kuukauden ikäisenä. Kun Taisto oli reilun vuoden ikäinen, siirsimme hänet sänkyineen omaan huoneeseen. Siitä hetkestä lähtien myös minun unenlaatuni parani huikeasti, kun en enää havahtunut joka kerta siihen, kun lapsi köhi, käännähti tai pieraisi unissaan.

Jos jotain tekisin nukkumisasioiden kanssa toisin, niin ostaisin vauvalle matkasängyn. Ennen ajattelin, että sellaiseen sijoittaminen olisi rahojen tuhlausta. Päinvastoin.

Kaikkein vaikeinta pikkupojan on rauhoittua nukkumaan vieraassa ympäristössä. Viime kesänä olin ystäväni ja lapsen kanssa mökkireissulla, ja ystäväni ehdotti ihan tosissaan, että kutsuisimme paikalle manaajan. Emme olleet kumpikaan nähneet koskaan mitään vastaavaa: pieni, suloinen poikani juoksi tuntitolkulla keskellä yötä ympäri mökkiä ja kirkui. Kun yritin ottaa hänet syliini, hän vain nauroi itkunsekaisella äänellä, raapi ja puri. Sama toistui seuraavana yönä – ja sitä seuraavana. Sitten en enää jaksanut, vaan lähdin pojan kanssa kotiin nukkumaan.

Kohta edessä ovat jännittävät ajat: lapsi kasvaa ulos pinnasängystä, ja silloin helvetti repeää.

Ainakin näin kaikki lapsensa tavalliseen sänkyyn nukkumaan siirtäneet ovat minulle vakuuttaneet. Ehkä minustakin tulee yksi niistä äideistä, joiden täytyy istua tuntitolkulla pimeässä lapsen huoneessa, jotta tämä pysyy sängyssä ja nukahtaa.

Ennen sitä täytyy selvittää, myydäänkö lastentarvikekaupassa lepositeitä.

Väsyttääkö? Keskustele vauvan uniongelmista ja äidin ja perheen jaksamisesta Vauva.fi:ssä 28.–29.5.! Jätä kysymyksesi tänne

Maria Veitola: Peukku unikoululle

Eikö se ole vähän itsekästä haluta elää kuten on aina elänyt, kun vastuulla on pieni ihminen? Kyllä vauvan ja lapsen tarpeiden kuuntelemisen pitäisi ainakin mennä oman navan edelle. Tai sitten on kyllä melkolailla epäkypsä, jos kokee ettei voi mistään omasta luopua. [/quote] Joo, kyllähän sen vauvan, myöhemmin taaperon ja sitten lapsen pillin mukaan voi tanssia niin paljon kuin sielu sietää ja paikat kestää. Meillä aikuiset määrää tahdin ja sillä hyvä. Eihän se vauva ikinä opi nukkumaan jos...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.