Ennen lasta en koskaan pelännyt kuolemaa. Kun lapsi syntyi, kaikki muuttui.

Ennen lasta en koskaan pelännyt kuolemaa. Ajattelin vain, että kuolisin kun kuolisin. Mitä sitä murehtimaan sen enempää, sillä kuolleena en kuitenkaan osaisi kohtaloani surra.

Kun lapsi syntyi, kaikki muuttui. Jo raskaana ollessa olin tietysti alkanut huolehtia sikiöstä. Tärkein tehtäväni oli turvata suojaisa kasvuympäristö kohdussa kasvavalle lapselleni. Keskityin olemaan panssari. Söin hyvin ja katsoin huolellisesti molempiin suuntiin ennen kuin ylitin suojatien. En olisi ikinä antanut itselleni anteeksi, jos olisin huolimattomuudellani aiheuttanut onnettomuuden, jossa jompikumpi meistä tai me molemmat olisimme kuolleet.

Syntymän jälkeen aloin panikoida myös niistä asioista, joille en kerta kaikkiaan voinut mitään. Kun pääsin vauvan kanssa kotiin, googlasin ensi töikseni kätkytkuoleman. Kun lapsen isä lähti vauvan kanssa tunnin kävelylle, jotta olisin saanut imetysten välissä levättyä, käytin ajan nukkumisen sijaan sen pelkäämiseen, että rattijuoppo tai sairauskohtauksen saanut raitiovaunukuski ajaisi kaksikon päälle.

Ennen omaa lasta en ymmärtänyt ollenkaan, mitä rakas ystäväni tarkoitti, kun hän sanoi, että olisi todennäköisesti jättänyt lapset tekemättä, jos hän olisi tiennyt, millainen huoli elämään astuu lasten myötä. En ole neuroottinen ihminen, ja silti pelkään koko ajan, että asuntomme ikkunoiden turvasalvat pettävät ja lapseni putoaa ikkunasta, vaikka hän ei olisi lähelläkään sitä.

Eräänä iltana tulin kotiin olettaen, että poika ja mies ovat kotona. Olin unohtanut avaimeni ja puhelimestani oli akku loppu. Olin tulla hulluksi odottaessani heitä rappukäytävässä. Olin aivan varma siitä, että pojalleni oli tapahtunut jokin kamala onnettomuus, ja että rakkaani olivat joko sairaalassa tai ruumishuoneella. Hetken kuluttua iloinen kaksikko kohtasi rapussa
nyyhkivän äidin. Isä ja poika olivat olleet katsomassa lätkää naapurissa.

Tiedän, että huolehtiminen ei lopu. En voi käsittää, miten uskallan ikinä päästää lapseni kulkemaan yksin koulumatkansa. Näen suoran jatkumon tulevaisuuteen, kun kotoa muuttanut, aikuinen lapseni ei vastaa puhelimeen sillä sekunnilla, kun soitan hänelle.

Tulen olemaan loppuelämäni hermoheikko joka kerta, kun en saa lastani kiinni. Satavarma siitä, että on sattunut jotain kamalaa. Poikani tulee olemaan yhtä ärtynyt huolehtimisestani kuin minä olen ollut omille vanhemmilleni samasta asiasta. Enää en moiti heitä siitä. Lopultakin ymmärrän asian vakavuuden.

En pelkää vain lapseni kuolemaa, vaan hän on saanut minut pelkäämään myös omaani. Tietysti ajattelen, että lapsi tarvitsee äidin, mutta vielä enemmän ajattelen sitä, kuinka surullista on, etten pysty seuraamaan lapseni kasvamista ja kehittymistä, jos olen kuollut. Siksi pelkään nykyään esimerkiksi lentämistä ja harvinaisia sairauksia. Ajatus siitä, etten olisi täällä nauttimassa lapsestani, on täysin kestämätön.

Jotain hyvää tässäkin: lapsi on saanut minut tajuamaan elämän rajallisuuden. En ole koskaan elänyt niin paljon hetkessä enkä pysähtynyt nauttimaan ihan tavallisista arjen tuokioista kuin lapsen kanssa. En tiedä suurempaa onnea kuin oman lapsen lähellä oleminen.

Kuolevien ihmisten kanssa työskentelevät kertovat, että yksi niistä asioista, joita ihmiset kuolinvuoteellaan katuvat on se, etteivät he viettäneet riittävästi aikaa lastensa kanssa. Kahdesta asiasta olen varma: kuolen jonain päivänä, enkä voi sille mitään. Mutta silloin en aio katua sitä, etten ole nuuhkinut ja halannut lastani riittävästi. Siitä huolehtiminen on kunnia-asia – joka ikinen päivä.

Maria Veitola on 40-vuotias toimittaja, jonka perheeseen kuuluu mies ja huhtikuussa 2012 syntynyt poika. Maria kertoo kolumnissaan, miten hän opettelee äidiksi yrityksen ja erehdyksen kautta.

Vauva 6/2014

Lue lisää kolumneja

Vierailija

Maria Veitola: Huolen kalvama

Itselläni on diagnosoitu yleistynyt ahdistushäiriö(masennuksen lisäksi). Minulla ei ole lapsia mutta huolehdin jo nyt läheisistäni tarkasti ja jopa yli. Pelko ja huoli on läsnä usein. Jotenkin lohduttavaa kuulla että muitakin on, vaikka heidän huolensa kohdistuu lapseen tai on syttynyt lapsen myötä. Nämä teidän ja Marian jutut vahvistavat sen että en halua lapsia ja taidan mennä laittamaan pillit kiinni tai sitten en ota miestä. En kestäisi lapsen tuomaa huolta. Enkä luottaisi mieheen. Olen...
Lue kommentti

Kairi oli tyttärensä vauva-aikana yksinäinen ja vailla äitikaveria. Hän sai uuden ystävän äitimentori Laurasta. 

Väsymys alkoi vasta, kun imetys päättyi. Puolisen vuotta Kairi, 37, heräili puolentoista tai kahden tunnin välein syöttämään tytärtään Emiliaa. Kiitos hormonien, energiaa tuntui kuitenkin riittävän.

Nykyään vuoden vanha Emilia on Kairin ja hänen puolisonsa esikoinen. Kairi ei ollut etukäteen arvannut, että imetyksen lopettaminen tuntuisi niin suurelta muutokselta. Yhtäkkiä piti keksiä uudet keinot lapsen lohduttamiseen ja nukuttamiseen. Samaan syssyyn alkoi oma väsymys. Valvomishormonien cocktail oli ilmeisesti nautittu loppuun.

– Mietin, mistä voisin saada tukea uuteen tilanteeseen, Kairi kertoo.

Virossa kasvanut Kairi muutti Suomeen kahdeksan vuotta sitten. Sairaanhoitajana työskentelevällä Kairilla on töissä työkaverit ja kotona puoliso. Tukiverkko tuntui kuitenkin kaipaavan vielä yhtä lenkkiä.

Tärkein toive oli, että mentorilla olisi saman ikäinen lapsi kuin omassa perheessä.

Facebookissa silmiin osui HelsinkiMission, sosiaalialan järjestön, mainos mentoritoiminnasta. Äiti- tai isämentori on järjestön kouluttama vapaaehtoinen, joka toimii toisen vanhemman henkisenä tukea. Kairi soitti järjestöön ja pyysi mentoria.

Tärkein toive oli, että mentorilla olisi saman ikäinen lapsi kuin omassa perheessä.

Parin viikon päästä Kairin puhelin soi. Mentori oli löytynyt: helsinkiläisestä Laurasta, 27, tuli Kairin tukihenkilö. Toive ikäerosta täyttyi juuri eikä melkein: Lauran Ainalla ja Kairin Emilialla on ikäeroa neljä päivää.

Kun Kairi ja Laura tapasivat ensi kerran, Kairi ei ollut koskaan käynyt lapsen kanssa leikkipuistossa.

– Minä tavallaan tutustutin Kairin ja Emilian puistojen maailmaan, Laura sanoo ja naurahtaa.

Vauva-arjen rytmi oli saanut Kairin vetäytymään omaan kuplaansa. Moneen muuhun pikkuiseen verrattuna Emilia heräsi aamuisin myöhään, kahdeksalta tai puoli yhdeksältä. Kun aamutoimet oli saatu hoidettua, aamupäivän vauvakerhot ja puistokokoontumiset alkoivat jo olla ohi.

– Kyllä, olin niihin aikoihin yksinäinen, Kairi sanoo.

Kun ympärillä on muita, toisiin on mahdollisuus tukeutua ja kysyä mielipiteitä.

Vanhemmuus on laumajuttu, vahvistaa psykoterapeutti ja perhetutkimuksen dosentti Mirjam Kalland. Kenenkään ei pitäisi jäädä yksin, ei etenkään silloin, kun perheessä on pieni vauva.

Eräässä seminaarissa Kalland johdatteli yleisön ajatusleikin äärelle. Hän kysyi, kumpi on ahdistavampi mielikuva: yksi itkevä vauva ja vanhempi – vai samassa tilassa kymmenen itkevää vauvaa ja kymmenen vanhempaa?

Ajatus kymmenestä parkuvasta pienokaisesta herätti lähinnä hilpeyttä, Kalland kertoo.

– Kun ympärillä on muita, toisiin on mahdollista tukeutua ja kysyä mielipiteitä siitäkin, mikähän omaa lasta mahtaa vaivata. Vanhemmuus on laumajuttu.

Lue koko juttu 16. elokuuta ilmestyvästä Vauva-lehdestä!

Vierailija

Psykoterapeutti: ”Kenenkään ei pitäisi jäädä yksin, kun perheessä on pieni vauva”

Itse aloin kaivata äitiseuraa vasta esikoisen ollessa reilun 10kk ikäinen. Seurakunnan perhekerhosta löytyikin naapuritalossa asuva, saman ikäisen vauvan äiti ja olemme yhä kolmen vuoden jälkeenkin ystäviä vaikka asummekin nykyään satojen kilometrien päässä toisistamme. Yhä edelleen saadaan vertaistukea puolin ja toisin. Toinen samanikäisen lapsen vanhempi elää uhmaa ja muita vaiheita suunnilleen samaan aikaan eikä aika ole vielä kullannut muistoja ja siksi se vertaistuki on aivan parasta. Näin...
Lue kommentti

Tutkimuksessa oli mukana yli 240 000 suomalaistyttöä. HPV-rokotteen haitoista esitetyt huolet eivät tutkimuksen valossa pidä paikkaansa.

Tällä viikolla julkistettu laaja suomalaistutkimus osoittaa, että väitteet HPV-rokotteen vaarallisuudesta eivät pidä paikkaansa.

HPV-rokote ehkäisee papilloomaviruksen aiheuttamia syöpiä, kuten kohdunkaulan syöpää. Se otettiin mukaan kansalliseen rokotusohjelmaan viisi vuotta sitten, ja se annetaan ilmaiseksi 11–12-vuotiaille tytöille.

Jotkut suomalaisvanhemmat ovat kertoneet julkisuudessa tapauksista, joissa lapsi on sairastunut hankalaan oireyhtymään rokotuksen saamisen jälkeen. Ajallinen yhteys ei kuitenkaan vielä tarkoita, että asioilla olisi syy-yhteys. 

Tutkimuksessa verrattiin rokotettujen tyttöjen sairaustilannetta rokottamattomiin. Aineisto oli erittäin laaja: mukana oli 240 605 suomalaistyttöä, joista yli puolet otti rokotteen. Tutkimuksessa etsittiin rokottamisen yhteyttä 38 erilaiseen sairauteen, esimerkiksi krooniseen väsymysoireyhtymään ja monimuotoiseen paikalliseen kipuoireyhtymään.

”Mukaan valikoitiin sairauksia, joiden kohdalla on esitetty epäilyjä, että rokottaminen saattaisi lisätä niiden esiintymistä”, kertoo yksi tutkimuksen tekijöistä, THL:n ylilääkäri Hanna Nohynek Helsingin Sanomien haastattelussa.

Tulos oli, että rokotuksen saaneilla ei ollut merkitsevästi suurempaa riskiä sairastua näihin sairauksiin kuin samanikäisillä rokottamattomilla tytöillä.

Pojillekin rokotus?

Parhaillaan pohditaan, pitäisikö myös poikien HPV-rokotukset ottaa mukaan kansalliseen rokotusohjelmaan. Papilloomavirusinfektio on yhteydessä paitsi kohdunkaulan syöpään myös erilaisiin suun ja kurkun, peräaukon ja peniksen alueen syöpiin.

Tampereen yliopiston tuore tutkimus osoittaa, että sekä tyttöjä että poikia rokottamalla saataisiin nopeasti aikaan laumasuoja, joka auttaisi ehkäisemään papilloomaviruksen aiheuttamia syöpiä koko väestön tasolla.