Karvanaama ja vauva

Heti lentoasemalla selvisi, että sylivauvan kanssa matkustaessa kohtelu on paljon parempaa kuin tavallinen lomalentolippu antaisi odottaa.

Heti lentoasemalla selvisi, että sylivauvan kanssa matkustaessa kohtelu on paljon parempaa kuin tavallinen lomalentolippu antaisi odottaa. Lähtöselvitysjono? Enpä usko. Imeväiset huoltajineen tänne omalle tiskille!
Kun pulittaa pari kymppiä ekstraa, saa paikat ensimmäiseltä riviltä, missä ilmaiseksi matkustava Infantile Norokorpi voi nukkua omassa sänkykopassaan.
Piiperö, viisi kuukautta, on siis Erittäin Tärkeä Henkilö. On uskomatonta, miten piltti saa kuin luonnostaan aseman, jonka isänä saavuttaisin hädin tuskin lottovoitolla. Lyhyesti: jos jokin ei ole ilmaista, niin ainakaan sitä ei tarvitse jonottaa. Hyvä puoli vähän nolossa ilmiössä on, että vanhemmatkin, tuon omahyväisen pikkumatkaajan entourage, saavat maksajan roolin lisäksi osansa erityiskohtelusta.

Tänä kesänä tarkoituksemme oli lomailla kaikessa rauhassa kotimaassa. Köllötellä mökillä, autoilla moikkaamaan kavereita omilla kesäasunnoillaan, ehkä piipahtaa peräti Virossa. Tyttäreni on aina ollut suhteellisen sujuva automatkailija. Toki kaukaloon köyttäminen ja vöiden kiristäminen, siis riittävä kiristäminen, aiheuttaa epäuskoisen halveksuvia katseita ja hermostunutta heiluntaa, mutta periaatteessa autoilu on lapsen mielestä ok. Pari sataa kilometriä sujuu vaivatta syömisen ja nukkumisen välillä, eikä vaimokaan oikeastaan halua istua kertarupeamana juuri sen pidempään. Ruokaa ja juomaa molemmille, ja matka voi taas pienen kitinän jälkeen jatkua.
Alun perin loman suunnittelussa painoi aika paljon myös lapsen käytös. Mahdollisessa lentomatkassa isää huoletti toki miten lapsen pikkupikkuriikkiset korvakäytävät suoriutuisivat nousujen ja laskujen  vaatimista paineen tasauksista, mutta eniten huoletti tyttären huudon tasaaminen muiden matkustajien kannalta siedettävälle tasolle.

Lentolomapäätöksemme kypsyi heti, kun kotimaan lomasääennuste selvisi. Sunnuntaina nettiin, ja maanantaina pakenimme pahasti alle kahdenkymmenen valuvia päivälämpötiloja kolmetuhatta kilometriä etelään. Tämän perheen punapigmentti kaipasi aurinkoa.
Ensimmäisellä lennollaan tyttärestä kuoriutui todellinen travelleri. Nousun ajan hän notkui tyytyväisenä omissa vöissään äitinsä sylissä. Kysyin vielä erikseen, että huomaako hän olevansa turvavöiden jumittamana istuma-
asennossa. Hihkumisesta päätellen hän odotti jo malttamattomana samppanjatarjoilua.


Kun turvavöistä päästiin
eroon, lapsi seuraili jonkin aikaa, kun osoittelin hänelle pilvien lomasta Itämeren saaria. Se oli muka tylsää, koska viiden minuutin marinan jälkeen hän vetäytyi yksityissänkyynsä. Samalla neiti tosin missasi juomatarjoilun. Join kostoksi hänenkin skumppansa ja säälin kaksi riviä taaempana ulvovaa saman ikäistä lasta, joka oli unohtanut varata itselleen makuupaikan. Sitten keskityin taas lounaani lopetteluun, kun suurin osa
lapsettomasta rahvaasta taisi vielä odotella juomiaankin.
Lapsi heräsi juuri sopivasti valvomaan laskeutumista. Se onnistui hienosti, joten lapsi hihkui taas ja isä taputti. Hotellilla opas kertoi, että huoneita ei ole vielä ehditty siivota valmiiksi. Hän kiirehti lisäämään, että lapsen huone on kuitenkin ilman muuta heti käytettävissä. Muut matkailijat vaihtoivat jalkaa, ja me suuntasimme hissiin. Taas nolotti. Kyllä kai nuo muutkin maksavat veroja ja matkastaankin ihan saman hinnan?

Juuri ennen matkaa kävimme neuvolassa. Täti kertoi, että mahallaan ollessaan lapsi ei oikein vielä tue it-
seään tarpeeksi käsillä. Hän epäili, että mieluiten pysty- tai istuma-asennossa viihtyvä tyttäremme on ”mukavuudenhaluinen”. Voi olla, että pikkuvipistä kasvaa tällä menolla vielä paljon mukavuudenhaluisempi. Kohta hänellä on onneksi ainakin asenteeseen sopiva rusketus.

Kimmo Norokorpi, 41, on Nelosen uutisten toimittaja. Hän asuu vaimonsa Helin ja maaliskuussa syntyneen punatukkaisen tyttövauvan kanssa Helsingissä. Kolumnisti kertoo, kuinka vauvan kanssa kehitytään täydellisestä amatööristä isyyden ammattilaiseksi. Tai sitten ei.­

Vauva 10/2012

Henri ymmärtää, että ruutuaika kuulostaa  hyvältä idealta heistä,  jotka eivät itse pelaa. ”Minusta tärkeämpää on, mitä siellä ruudussa pyörii.” Kuva: Amanda Aho

Pelihetket ovat lapsen ja vanhemman yhteistä aikaa, sanoo Henri Huittinen.

Kun Henri Huittinen, 30, oli nelivuotias, olohuoneeseen tuli 8-bittinen Nintendo, jota hän sai pelata yhdessä äidin kanssa. Nyt peliohjain on siirtynyt seitsemänvuotiaalle Leolle, jonka kanssa isä kirjoittaa Skidi ja Faija -blogia ja kuvaa Youtube-videoita.

– Ennen lasten syntymää olin aktiivinen pelaaja ja tein videoita Youtube-kanavalle. Kun Leo syntyi, pelaamiselle oli vähemmän aikaa. Nyt vuosien jälkeen huomasin, että lapsille on siellä turvallista sisältöä hyvin vähän. Siksi halusin tarjota kanavan, jossa voi hyvillä mielin katsella pelivideoita, Henri kertoo.


Henri näkee pelimaailmassa niin paljon hyvää, että hän haluaa jakaa innostuksensa lastensa kanssa. Hänen mukaansa pelaaminen tukee lapsen mielikuvituksen kehittymistä ja syy-seuraus-suhteiden ymmärtämistä.

– Se vaatii vanhemman läsnäoloa ja keskustelua peleistä. Samalla pelihetket tarjoavat helpon harrastuksen yhdessä lapsen kanssa.

Leo saa pelata niin paljon kuin haluaa.

– Jos muksulla hoituvat sosiaaliset suhteet, liikkuminen, läksyjen teko ja ruokailut, en näe syytä rajoittaa ruutuaikaa. Toki jos istuu jatkuvasti ruudun äärellä, on vanhempien tehtävä patistaa muiden leikkien äärelle.

”Pelaaminen aktivoi ajattelemaan ja haastamaan itseään.”

Pelejä ei tarvitse pelata vain sisätiloissa. Huittisten harmaa sohva saa usein olla rauhassa, kun Leo metsästää pokémoneja pihalla.

– Kirjojen jälkeen pelit ovat ehkä opettavaisin tapa käyttää viihdettä. Sen lisäksi, että pelaaminen on hauskaa, se myös aktivoi ajattelemaan ja haastamaan itseään. Peleistä oppii myös kieliä ja ne auttavat kehittämään pidempää pinnaa.

Kun edessä on tiukka kohta, voivat peliohjaimet ja hurjat sanat lentää. Näin käy joskus myös Leolla, ja silloin on hieman pidemmän pelitauon paikka. Henrin mielestä Leo on kuitenkin oppinut hallitsemaan hermojaan entistä paremmin.

– Tosin muutama viikko sitten olimme perheen kesken ulkona ja Leo kiukustui pelaamalleen pelille. Hän heitti puhelimen jonnekin jorpakkoon, ja siitä halkesi näyttö. Sen jälkeen oli kyllä semmoiset keskustelut, että puhelimella ei pelata nyt ihan vähään aikaan.

Meidän Perhe 12/2017

Vierailija

Pelaamista harrastava isä: ”En näe syytä rajoittaa lapsen ruutuaikaa”

Vierailija kirjoitti: Saa pelata niin paljon kuin haluaa, kunhan muut asiat toteutuvat (sos.suhteet, ulkoilu...) mutta ulkonakin ollaan luuri kädessä? Silloinkin kun ollaan perheen kesken?? Paljonkohan sitä ruudutonta aikaa lopulta lapselle tuleekaan? Ei hyvää päivää. Niinno, meillä ei koskaan ole ollut ruutuaikaa mutta kummasti 8 vuotias tyttö on osaa käyttää järkevästi laitteita. Toisinaan on päiviä jolloin ei niihin koske ollenkaan, ihan omasta tahdostaan. Kaikki kun ei automaattisesti ole...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Saako lisää? Maitovaihe on lopulta lyhyt aika lapsen elämässä. Nyt  Nuutille maistuu moni muukin ruoka. Kuva: Satu Kemppainen

Sannan molemmat pojat ovat kasvaneet pääosin äidinmaidonkorvikkeella. Pulloruokinnassa harmittaa vain ympäristön asenne.

Kahdeksankuinen Nuutti imaisee viimeiset hörpyt maitopullosta ja jaksaa taistella vielä hetken nukkumattia vastaan. Äiti Sanna laskee hänet hellästi pinnasänkyyn.

Pullolle nukahtava vauva on tässä keittiössä tuttu näky. Myös Nuutin isoveli Hermanni, 3, kasvoi aikanaan pääosin äidinmaidonkorvikkeella.

– Hermanni painoi syntyessään vain 2190 grammaa. Hän ei jaksanut imeä rintaa kuin kymmenen minuuttia kerrallaan ja oli senkin jälkeen ihan hikinen, Sanna muistelee esikoisensa ensimmäisiä viikkoja.

Imetys-lisämaito-pumppausrumbassa kului tunti kerrallaan, kolmen tunnin välein, vuorokauden ympäri. Kaksi kuukautta Sanna jaksoi sitä pahimmillaan puolentoista tunnin yöunilla. Sitten voimat loppuivat, ja Hermanni siirtyi korvikkeelle.

Kun Nuutti syntyi, kaikki oli toisin. Poika oli alusta saakka rinnalla kuin ammattilainen.

– Olin ihan fiiliksissä, että jes, nyt tämä sujuu. Opetimme silti vauvan myös pullolle, jotta isäkin voisi osallistua hoitoon.

”Ehkä imetys olisi voinut jatkua, mutta olin siihen liian loppu.”

Nuutin kanssa imetys meni loistavasti kaksi kuukautta. Sitten koko perhe sairastui rajuun enterorokkoon.

– Rintani ja Nuutin kitalaki olivat täynnä kipeitä rakkuloita. Imetys oli tuskaa molemmille. Lopulta Nuutti ei huolinut rintamaitoa edes pullosta, korviketta kyllä. Ehkä hän yhdisti äidinmaidon maun kipuun.

Kun tauti oli selätetty, Sanna yritti käynnistää imetystä uudestaan, mutta maito oli ehtinyt vähentyä. Perhe oli vasta toipumassa, kaikki nukkuivat huonosti, ja kolmivuotias Hermannikin tarvitsi äidin huomiota.

– Ehkä imetys olisi voinut jatkua, jos olisin pystynyt istumaan sohvalla ja imettämään Nuuttia tuntikausia putkeen, mutta olin siihen liian loppu.


Ruoka-aika. Samuli-isän sylissä Nuutin on niin hyvä syödä, että siihen voi vaikka nukahtaa. Usein niin käykin.

Sannalle oli lopulta valtava helpotus, kun neuvolan terveydenhoitaja antoi ikään kuin luvan lopettaa.

– Menin poikien kanssa neuvolaan naama harmaana ja väsymystäni itkien. Ihana terveydenhoitajamme totesi myötätuntoisesti, että jos imetys ei tuntunut minulle ihan äärettömän tärkeältä, hänestä voisin kyllä lopettaa yrittämisen. Nuutti oli jo saanut maidostani paljon hyötyjä, ja oli tärkeää turvata minun jaksamiseni.

Niin Nuutistakin tuli pullopoika. Sannasta se ei lopulta tuntunut kovin pahalta. Hän oli jo nähnyt, kuinka täydellinen lapsi Hermannistakin oli korvikkeella kasvanut.

– Olen sellainen, etten jaksa jäädä vellomaan vaikeuksissa. Mieluummin yritän löytää ratkaisun ja mennä eteenpäin.

Pulloruokinnassa harmittaa oikeastaan vain ympäristön asenne. Jotkut kokevat oikeudekseen neuvoa asiassa, joka ei kuulu kellekään muulle kuin äidille itselleen.

”Tuntui ärsyttävältä selitellä asiaa vieraalle.”

– Kun vielä imetin Nuuttia, eräs tuttava näki vaunukopassa maitopullon ja ihmetteli suureen ääneen, miksen imetä poikaa kaikkialla. Minusta paikallisjunassa imettäminen oli turhan hankalaa. Tuntui ärsyttävältä selitellä asiaa vieraalle.

Oli Sannalle silti pettymys, kun Nuutin hyvin sujunut imetys päättyi niin yllättäen. Kerran hän purki asiaa ystävälleen, joka oli täysimettänyt vauvaansa. Tämä lohdutti, että ekaluokan opettaja ei näe, ketä lapsista on imetetty ja kuinka kauan.

– Kun lakkasin ahdistumasta imetyksestä ja väsyttämästä itseäni, saatoin käyttää energiani siihen, että olin ihan eri tavalla läsnä lapsilleni.